Tehtävä 2: Kirjoittamistehtävässä pääsette eläytymään kirjailija Möttösen maailmaan. Kirjailija Möttönen joi aamukahvia ja luki samalla lehdestä, että kirjailija on edelleen yksi arvostetuimmista ammateista Suomessa. Kirjailija sai aamukahvin väärään kurkkuun. Miksi? Kirjoita vapaa teksti (noin 1,5 sivua) Möttösen ajatuksista. - -
Onnistunut teksti on tärkeämpi asia kuin tehtävänannon täsmällinen noudattaminen! Muuttakaa halutessanne vaikka Möttösen nimi, kirjoittakaa runo tai pakina tai kirjoittakaa, miten Möttösen vaimo joutui kutsumaan ambulanssin, koska kirjailija vain kakoi kurkkuun juuttunutta kahviaan... tai mikä tuntuu otolliselta.
Tämä teksti on täysin uusi ja vain tätä tehtävää varten laadittu. Itse tehtävänanto toi esiin varsin erilaisia tulkintoja kurssilaistemme joukossa, mikä oli erityisen mielenkiintoista sekä keskustelun että tekstien analysoinnin kannalta.
Kevät oli tuonut mukanaan nivelsäryt. Möttösen yö oli ollut uneton. Yleensä hän ei kuullut lehden tuloa. Ei hän jaksanut odottaa kellonsoittoa. Nousi ja pukeutui punaiseen aamutakkiin. Haki raskain askelin eteisestä lehden.
Keittiö oli ahdas, mutta kyllä se yhdelle riitti. Möttönen napsautti kahvinkeittimen päälle. Lehti mahtui hyvin pöydälle, mutta juuri mitään muuta ei. Polvia särki ja hän hieroi niitä vanhasta tottumuksesta. Ei siitä mitään hyötyä tosin ollut. Lehden hän avasi kahvia odottaessaan.
Poliitikkojen huippukokouksia ja talouskriisiä. Kai ne olivat tärkeitä uutisia. Toisinaan tosin lehden toimituksella ei ollut mitään todellista kirjoitettavaa. Kulttuurisivuillakin kirjoitettiin, että ”Kirjailijan työ yhä ihailluimpia”. Huokaisten Möttönen kaatoi itselleen kahvia isoon kuppiin. Sekaan kaksi sokeria.
Kirjoitus oli turhanpäiväinen, naurettava. Samanlaisia ne olivat kaikki olleet viime vuosina. Pohjalla triviaali tutkimus ihmisten mielikuvista ja oheen liimattu ”tavallisten ihmisten” tenttaamista. Möttönen puhui nuorten hupakoiden kirjoituksista. Tyhjää sanahelinää ilman analysointia. Se oli tämän päivän lehdissä vikana. Mutta Möttösen mielipide ei niitä kiinnostanut.
Niin, ei näillä ihmisillä ollut mitään käsitystä siitä, millaista kirjailijan elämä oli. Kirjailijan todellinen elämä. Tai kirjailijan perheen. Siitä Möttösellä oli liiaksikin kokemusta. Elämästä oli helppous kaukana, kun Kirjailija oli osa sitä. Silloinkin, kun Kirjailijaa oli kiinnostanut se elämä. Niinä vuosina hän oli luopunut paljosta.
Kai se oli kummallista, että Kirjailija oli hänelle yhä Kirjailija. Senkin jälkeen, kun Möttösen omia kirjoja oli julkaistu. Ne tosin julkaistiinkin vasta vuosia Kirjailijan lähdön jälkeen. Oli häntäkin jo vuosia tituleerattu kirjailijaksi, muttei se ollut sama asia. Ei lainkaan sama asia. Eikä Kirjailija koskaan kutsunut häntä kirjailijaksi.
Viikonloppuliitteestä löytyi jälleen tytön kirjoittama artikkeli. Ei pääartikkeli, mutta kohtuullisen kokoinen kuitenkin. Tyttö kirjoitti hyvin, paremmin kuin Möttönen tytön iässä. Kai tämä oli jotakin vanhemmiltaan oppinut. Tai ehkä se oli tytön ihan omaa ansiota. Fiksu tyttö, ymmärsi elämää paljon paremmin kuin vanhempansa.
Tyttö oli kuulemma tavannut jonkun. Sitä asiaa oli tullut viimeksi kertomaan. Toimittaja se oli, kuten tyttökin. Samasta lehdestä. Muttei tyttö sen tarkemmin ollut kertonut. Möttöstä se hirvitti. Hän ja Kirjailijakin olivat tavanneet lehdessä. Vaikka eihän se mitään kertonut tytön suhteesta. Sattumaa, ei muuta.
Kupin pohjalla ollut kahvi oli kylmää. Möttönen irvisti. ”Kylmä kahvi kaunistaa” olisi tyttö sanonut. Sillekin Möttönen olisi irvistänyt. Mistä lie tyttö omaksunut senkin kliseen käytön. Hän ei niitä voinut sietää. Tyttö tuntui aina vieraammalta käyttäessään kuluneita lausahduksiaan. Tyttö, joka muuten oli niin taitava sanojen käyttäjä.
Kirjailija oli joskus käyttänyt samoja sanontoja. Mutta ironisesti. Tai niin hän kuvitteli. Muttei hän koskaan ollut ollut varma siitäkään. Kirjailijan suhteen oli usein vaikea olla varma.
Oli tytössä muitakin Kirjailijan piirteitä. Enemmän hän tämä Kirjailijaa muistutti kuin Möttöstä. Nenä esimerkiksi oli Kirjailijan nenä. Ja kasvot samaan tapaan symmetriset. Muttei tyttö kirjailijan kuva ollut. Onneksi. Sitä Möttönen oli pelännyt, kun tyttö oli vielä pieni.
Ennen Möttönen oli pelännyt kaikkea. Etenkin tekevänsä jotakin väärin, vahingoittavansa tyttöä. Oliko ollut oikein asua erillään Kirjailijasta? Entä tehdä kahta työtä? Lähettää tyttö Kirjailijan äidin luokse kesäisin? Kieltää matka taiteilija residenssiin Kirjailijan kanssa? Aika oli antanut hänelle rauhan. Hyvä ihminen tytöstä oli tullut ja terve. Hyvä ja terve, vaikka perhe oli mitä oli.
Oli hän silti toisinaan pahoillaan. Kirjailija oli tytölle kuitenkin aina puoliksi vieras. Liian etäinen. Muttei sitä voinut enää korjatakaan. Siitäkään lehti ei ollut osannut kirjoitta. Kirjailijan kuolemasta. Se oli maalaillut koreaa kuvaa. Suurta taiteilijaa. Rauhallista loppua. Valheellisia kuvia. Olisivat halunneet maalata surevan Möttösenkin kuvaan, mutta hän ei ollut suostunut haastatteluun. Vaikka hän olikin surrut. Omalla tavallaan.
Mutta siitä oli yli vuosikymmen. Eikä Möttönen sitä enää usein muistanut. Tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kirjailijan hän muisti useammin. Sen nuoren Kirjailijan, jonka oli tavannut lehdessä.
Ikkunan ohi käveli mies koiran kanssa. Katsoi epäluuloisesti ikkunasta tuijottavaa Möttöstä. Möttönen hymähti. Samanlainen koira kuin tytöllä. Saman värinenkin se oli. Hänen pitäisi soittaa tytölle. Kehua kirjoitusta. Ja ehkä pyytää käymään. Muttei vielä. Ei, kun tyttö vielä nukkuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti