Helsinki ja räntä

Tänään olen kulkenut ympäri Helsinkiä tekemässä lauantaijuttuja, järjestelemässä elämää muuttavia asioita ja tapaamassa ystäviä. Suurimman osan päivästä taivas on tiputellut niskaan pienen nenäliinan kokoisia räntähiutaleita. Vaikka ulkona onkin ollut varsin kaunista, jää tälläisinä päivinä joskus kaipaamaan lämmintä, aurinkoista kesää ja vaeltelua vihreässä kaupungissa.

Yllä oleva kuva on otettu viime kesänä eräänä lämpimänä päivänä Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa. Vierailin siellä ystävän kanssa, joka kertoi minulle kasveista ja suurista muutoksista elämässään. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja oli mukavaa vaihtaa kuulumisia.

Tekstipaja, tehtävä 2: Möttönen

Tehtävä 2: Kirjoittamistehtävässä pääsette eläytymään kirjailija Möttösen maailmaan. Kirjailija Möttönen joi aamukahvia ja luki samalla lehdestä, että kirjailija on edelleen yksi arvostetuimmista ammateista Suomessa. Kirjailija sai aamukahvin väärään kurkkuun. Miksi? Kirjoita vapaa teksti (noin 1,5 sivua) Möttösen ajatuksista. - -

Onnistunut teksti on tärkeämpi asia kuin tehtävänannon täsmällinen noudattaminen! Muuttakaa halutessanne vaikka Möttösen nimi, kirjoittakaa runo tai pakina tai kirjoittakaa, miten Möttösen vaimo joutui kutsumaan ambulanssin, koska kirjailija vain kakoi kurkkuun juuttunutta kahviaan... tai mikä tuntuu otolliselta.

Tämä teksti on täysin uusi ja vain tätä tehtävää varten laadittu. Itse tehtävänanto toi esiin varsin erilaisia tulkintoja kurssilaistemme joukossa, mikä oli erityisen mielenkiintoista sekä keskustelun että tekstien analysoinnin kannalta.

---

Kevät oli tuonut mukanaan nivelsäryt. Möttösen yö oli ollut uneton. Yleensä hän ei kuullut lehden tuloa. Ei hän jaksanut odottaa kellonsoittoa. Nousi ja pukeutui punaiseen aamutakkiin. Haki raskain askelin eteisestä lehden.

Keittiö oli ahdas, mutta kyllä se yhdelle riitti. Möttönen napsautti kahvinkeittimen päälle. Lehti mahtui hyvin pöydälle, mutta juuri mitään muuta ei. Polvia särki ja hän hieroi niitä vanhasta tottumuksesta. Ei siitä mitään hyötyä tosin ollut. Lehden hän avasi kahvia odottaessaan.

Poliitikkojen huippukokouksia ja talouskriisiä. Kai ne olivat tärkeitä uutisia. Toisinaan tosin lehden toimituksella ei ollut mitään todellista kirjoitettavaa. Kulttuurisivuillakin kirjoitettiin, että ”Kirjailijan työ yhä ihailluimpia”. Huokaisten Möttönen kaatoi itselleen kahvia isoon kuppiin. Sekaan kaksi sokeria.

Kirjoitus oli turhanpäiväinen, naurettava. Samanlaisia ne olivat kaikki olleet viime vuosina. Pohjalla triviaali tutkimus ihmisten mielikuvista ja oheen liimattu ”tavallisten ihmisten” tenttaamista. Möttönen puhui nuorten hupakoiden kirjoituksista. Tyhjää sanahelinää ilman analysointia. Se oli tämän päivän lehdissä vikana. Mutta Möttösen mielipide ei niitä kiinnostanut.

Niin, ei näillä ihmisillä ollut mitään käsitystä siitä, millaista kirjailijan elämä oli. Kirjailijan todellinen elämä. Tai kirjailijan perheen. Siitä Möttösellä oli liiaksikin kokemusta. Elämästä oli helppous kaukana, kun Kirjailija oli osa sitä. Silloinkin, kun Kirjailijaa oli kiinnostanut se elämä. Niinä vuosina hän oli luopunut paljosta.

Kai se oli kummallista, että Kirjailija oli hänelle yhä Kirjailija. Senkin jälkeen, kun Möttösen omia kirjoja oli julkaistu. Ne tosin julkaistiinkin vasta vuosia Kirjailijan lähdön jälkeen. Oli häntäkin jo vuosia tituleerattu kirjailijaksi, muttei se ollut sama asia. Ei lainkaan sama asia. Eikä Kirjailija koskaan kutsunut häntä kirjailijaksi.

Viikonloppuliitteestä löytyi jälleen tytön kirjoittama artikkeli. Ei pääartikkeli, mutta kohtuullisen kokoinen kuitenkin. Tyttö kirjoitti hyvin, paremmin kuin Möttönen tytön iässä. Kai tämä oli jotakin vanhemmiltaan oppinut. Tai ehkä se oli tytön ihan omaa ansiota. Fiksu tyttö, ymmärsi elämää paljon paremmin kuin vanhempansa.

Tyttö oli kuulemma tavannut jonkun. Sitä asiaa oli tullut viimeksi kertomaan. Toimittaja se oli, kuten tyttökin. Samasta lehdestä. Muttei tyttö sen tarkemmin ollut kertonut. Möttöstä se hirvitti. Hän ja Kirjailijakin olivat tavanneet lehdessä. Vaikka eihän se mitään kertonut tytön suhteesta. Sattumaa, ei muuta.

Kupin pohjalla ollut kahvi oli kylmää. Möttönen irvisti. ”Kylmä kahvi kaunistaa” olisi tyttö sanonut. Sillekin Möttönen olisi irvistänyt. Mistä lie tyttö omaksunut senkin kliseen käytön. Hän ei niitä voinut sietää. Tyttö tuntui aina vieraammalta käyttäessään kuluneita lausahduksiaan. Tyttö, joka muuten oli niin taitava sanojen käyttäjä.

Kirjailija oli joskus käyttänyt samoja sanontoja. Mutta ironisesti. Tai niin hän kuvitteli. Muttei hän koskaan ollut ollut varma siitäkään. Kirjailijan suhteen oli usein vaikea olla varma.

Oli tytössä muitakin Kirjailijan piirteitä. Enemmän hän tämä Kirjailijaa muistutti kuin Möttöstä. Nenä esimerkiksi oli Kirjailijan nenä. Ja kasvot samaan tapaan symmetriset. Muttei tyttö kirjailijan kuva ollut. Onneksi. Sitä Möttönen oli pelännyt, kun tyttö oli vielä pieni.

Ennen Möttönen oli pelännyt kaikkea. Etenkin tekevänsä jotakin väärin, vahingoittavansa tyttöä. Oliko ollut oikein asua erillään Kirjailijasta? Entä tehdä kahta työtä? Lähettää tyttö Kirjailijan äidin luokse kesäisin? Kieltää matka taiteilija residenssiin Kirjailijan kanssa? Aika oli antanut hänelle rauhan. Hyvä ihminen tytöstä oli tullut ja terve. Hyvä ja terve, vaikka perhe oli mitä oli.

Oli hän silti toisinaan pahoillaan. Kirjailija oli tytölle kuitenkin aina puoliksi vieras. Liian etäinen. Muttei sitä voinut enää korjatakaan. Siitäkään lehti ei ollut osannut kirjoitta. Kirjailijan kuolemasta. Se oli maalaillut koreaa kuvaa. Suurta taiteilijaa. Rauhallista loppua. Valheellisia kuvia. Olisivat halunneet maalata surevan Möttösenkin kuvaan, mutta hän ei ollut suostunut haastatteluun. Vaikka hän olikin surrut. Omalla tavallaan.

Mutta siitä oli yli vuosikymmen. Eikä Möttönen sitä enää usein muistanut. Tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kirjailijan hän muisti useammin. Sen nuoren Kirjailijan, jonka oli tavannut lehdessä.

Ikkunan ohi käveli mies koiran kanssa. Katsoi epäluuloisesti ikkunasta tuijottavaa Möttöstä. Möttönen hymähti. Samanlainen koira kuin tytöllä. Saman värinenkin se oli. Hänen pitäisi soittaa tytölle. Kehua kirjoitusta. Ja ehkä pyytää käymään. Muttei vielä. Ei, kun tyttö vielä nukkuisi.

Martina Devlin: Three Wise Men

HarperCollins, 2000

Kun kuusivuotiaat Gloria, Kate ja Eimear esittivät joulukuvaelman kolmea viisasta miestä, muodostivat he ystävystrion, jonka kaltainen tulee vastaan vain kerran elämässä. He kasvoivat yhdessä ja opiskeluajan erovuosien jälkeen asuvat jälleen samassa kaupungissa, Dublinissa. Siellä he elävät omia ja yhteistä elämäänsä, menevät naimisiin ja etenevät urillaan. Mutta miten ystävyys kestää, kun Kate heittäytyy suhteeseen Eimearin miehen kanssa ja Glorian pakkomielteinen tarve saada lapsi ajaa hänet äärimmäisiin tekoihin? Voiko vastustamaton Jack tuhota ystävyyden, jonka oli tarkoitus kestää eliniän?

Perjaatteessa kirjan lähtökohdat antavat mahdollisuuden mielenkiintoiseen tutkielmaan siitä, missä kulkevat rajat, joita ei voi ylittää uhraamatta ystävyyttä. Kirjan ystävystroikan teot venyttävät heidän suhteensa äärirajoilleen ja nostattavat mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, millaiset teot ystäviltä voi antaa anteeksi. Ongelma kuitenkin on, että tätä tarinaa ei kerrota erityisen hyvin. Se sekä alkaa että loppuu kummallisesti ja koko tarina tuntuu epäjohdonmukaiselta ja hajanaiselta. Ihan suoraan sanottuna en oikein missään vaiheessa en osannut päättää, oliko kirja loppuun lukemisen arvoinen, enkä oikeastaan vieläkään osaa vastata siihen kysymykseen.

Ihan erityinen ongelma kirjassa oli, etten pahemmin pitänyt yhdestäkään kolmesta päähenkilöstä. Tämä on oikeastaan miltei saavutus, kun otetaan huomioon, kuinka erilaisia Katesta, Gloriasta ja Eimearista on kirjassa tehty. Valitettavasti vain jokainen heistä oli ainakin osan aikaa käsittämättömän pakkomielteinen ja itsekeskeinen, enkä oikein osannut kokea sympatiaa yhtäkään kohtaan ainakaan pidemmän päälle. Nämä kolme kolmenkymmenen ylittänyttä naista tuntuivat käyttäytyvät paikoin kuin pahemmatkin kakarat. Se ei juuri kannusta samaistumaan päähenkilöihin tai kiinnostumaan pidemmän päälle siitä, mitä heille tulee tapahtumaan.

Ei kirja tietysti puhtaasti huono ollut. Se esitti mielenkiintoisia kysymyksiä juuri ystävyyden rajoista, mutta toisaalta myös siitä, missä kulkee raja oikean ja väärän teon sekä hyvän ja pahan ihmisen välillä. Usean henkilöhahmon kohdalla on ihan mielenkiintoisesti nostettu esiin erilaisia puolia, mutta harmillisesti näihin erilaisiin puoliin ei ole pureuduttu tarpeeksi. Ylipäätään jäin kaipaamaan tiukempaa otetta henkilöistä ja koko tarinasta.

Ps. Eilinen merkintä ilmiintyi jälleen Räpellykseen, tällä kertaa uuden "palstan" muodossa.

Beethoven ikkunassa

Viime syksynä tapahtui muutamia asioita. Ensinnäkin täytin vuosia. Toiseksi alakerran antiikkiliikkeen ikkunaan ilmestyi Beethovenin rintakuva. Nämä asiat eivät välttämättä tapahtuneet juuri tässä järjestyksessä.

Vilkuilen usein ohikulkiessani antiikkiliikkeen ikkunoita ja kiinnitin Beethoveniin heti ensisilmäyksellä huomiota. En ollut ennen nähnyt vastaavaa ja Beethoven on hahmona erityisen kiinnostava. Pitkän tovin katselin tätä kuitenkin vain ikkunassa ennen kuin uskaltauduin liikkeeseen sisään sitä ihastelemaan. Siellä tuli vastaan ikävä mutta ennustettava totuus: tämän tyyppiset esineet eivät sovi opiskelijan budjettiin.

Tässä kohtaan astuu esiin syntymäpäivä. Olin alustavasti saanut syntymäpäivälahjaksi taulujenkehystystä, sillä, kuten aiemmin jo mainitsin, löytyy minulta erinäisiä grafiikoita ynnä muuta, joka kaipaa kehystystä. Vaan taulujen järjestelyn myötä akuutti tarve kehystykselle väistyi ainakin toistaiseksi, neuvottelin lahjan sisällön vaihdosta. Yhdestä taidelahjasta siis toiseen ja kappas, nyt kodistani löytyy Beethoven.

Ainoa mahdollinen sijoituspaikka uudelle ystävälleni oli tässä asunnossa ikkunalauta. Siellä siis nököttää Beethoven. Samalla myös koko ikkunalauta tuli siivottua ja uudelleen järjestettyä.

PS. Eilinen merkintä on jälleen Räpellyksessä. Tällä kertaa aiheena olivat savipillit.

Sunnuntaisuosikit: Behind the name

Melkein jokainen kaunokirjallisen tekstin kirjoittaja tarvitsee toistuvasti uusia nimiä hahmoilleen. Joillekin kirjoittajille se kai on varsin helppoa ja vaivatonta, mutta joillekin meistä, kuten minulle, se ei ole ihan niin helppoa. Mistä sitä oikein tietää, millainen nimi kuvaisi parhaiten juuri tietynlaista hahmoa. Ja mistä sitä parhaiten löytäisi uusia nimiä, jottei aina käyttäisi niitä samoja, tuttuja ja turvallisia.

Kiitos tekstipajan olen luonnollisesti joutunut nyt kirjoittamaan aiempaa enemmän erilaisia tekstejä ja sitä myötä törmännyt myös tähän ikuiseen nimien valinnan vaikeuteen. Suomalaisten nimien kohdalla suhteellisen klassinen vaihtoehto tietysti on almanakan nimipäiväluettelo, joka on minulle vanha tuttu ja jota selailen muutenkin ihan vaan huvin vuoksi. Nyt vaan kävi niin, että kurssin lopputyötä varten kaipasin ulkolaisia nimiä ja eteen iski tenkapo. Ihan niitä stereotyyppisimpiä nimiä ei haluaisi valita, mutta mielessä on nimiä ihan liian vähän. Siispä ei auttanut muu, kuin laittaa Google laulamaan ja lähteä hakemaan jonkinlaisia listausta aiheesta.

Vaan mitäs löysinkään! Oman aikani haettuani tuli vastaan aivan loistava sivusto, nimittäin Behind the Name. Behind the Name ei ole ainoastaan lista nimistä, vaan huomattavan laaja tietokanta, jossa nimiä voi hakea niin aakkosten, sukupuolten kuin maankin mukaan. Lisäksi nimien yhteydessä on kerrottu, missä maissa nimi on käytössä, mistä nimestä ne on johdettu ja mitä nimi kenties tarkoittaa. Lisäksi saatavilla on lista kyseiseen nimeen linkittyvistä nimistä ja näiden nimien sukupuu sekä nimipäivät ja vähän muutakin tietoa.

Behind the Name on ehdottomasti parhaita löytöjä, joka on minulle tullut vastaan viimeaikoina. Sivusto täynnä kaikkea ihanan turhaa tietoa nippelitiedon ystävälle ja apua kirjoitusharrastukseen. Suosittelen myös kaikille muille!

PS. Jo aiemmin tätä blogia on voinut seurata Blogilistan kautta, mutta nyt se on mahdollista myös Bloglovinissa.

Melodifestivalen

Rasitampa taas vaihteeksi teitä lukijoita ainaisilla viisuhöpinöilläni, koska, noh, tekee mieli. Ne, joita viisut ärsyttävät voivat täten hypätä tämän merkinnän yli.

Siinä missä olen ollut viisufani jo pikkukakarasta, olen ehkä vähän yllättäen löytänyt Melodifestivalenin vasta pari vuotta sitten. Melodifestivalen on siis se skaba, jossa ruotsalaiset valitsevat oman ehdokkaansa viisuihin. Jos et ole koskaan Melodifestivalenia nähnyt, älä missään tapauksessa erehdy ajattelmaan mitään sellaista puoliväljähtänyttä ja tönkköä, kuten Suomen viisukarsinnat lähes joka vuosi. Ei, ruotsalaiset tekevät tämänkin paremmin. Melodifestivaalen on moniviikkoinen kartevaali ja maata kiertävä kansanjuhla. Melodifestivalen kerää artisteja kaikista tyylilajeista ja täyttää Ruotsin suurimpia areenoja.

Mutta ennen kaikkea Melodifestivalen on viimeisen päälle hiottu ja hauska show. Juontajat ovat sanavalmiita, varmoja, huumorintajuisia ja heittäytyviä. Artistien esittely on joka vuosi tehty erilaisella ja hauskalla tavalla. Esimerkiksi tänä vuonna kaikkia artisteja "kuulusteltiin" ja ainakin minä hekotin suurimman osan näistä läpi. (Alta löytyy yksi.) Niin ja väliaikashowhunkin panostetaan ihan eri tavalla, kuin suomessa. On ulkomaisia esiintyjävieraita ja tai täysillä heittäytyviä kotimaisia. Niin oli tänäkin vuonna, vaikka itse en ehkä ihan innostunut entisten viisutähtien "uudelleen koulutuksesta".

Niin ja ne esiintyjät. Se mikä viisuissa on minua aina viehättänyt, on artistien aito innostus esiintyä juuri sinä hetkenä juuri sillä lavalla juuri sille yleisölle. Siinä esiintymisessä on usein sellaista mieletöntä riemua, että sitä on hauska katsella silloinkin, kun kappale ei ole hyvä. Juuri tämä tunnelma tavoitetaan tosi hyvin myös Melodifestivalenin lavalla. Hihkun kotona innosta ihan vaan siksi, että myös esiintyjät länsinaapurin areenoilla tuntuvat hihkuvan riemusta päässessään lavalle.

Tämän vuoden Melodifestivalenin finaali oli tänä iltana. Voittajaksi äänestettiin tänä vuonna Eric Saade, joka oli ihan kisan kärkipäässä viimevuonnakin. Harmillista vain, että tämän vuoden kappela Popular ei ollut yhtä hyvä, kuin viimevuotinen Manboy. Vaan eipä silti, ainakin Ericillä on paketti kasassa ja Düsseldorfiin (jossa siis tämän vuoden viisut kisaillaan) on tiedossa näyttävä show Ruotsilta. Ylipäätään kisa oli aika tasaväkinen ja jännittävä, vaika vähän toki jäi harmittamaan, ettei oma suosikkini The Monikerin Oh My God yltänyt voittoon asti. Vaan eipä suosikkini yliinsäkään voita ja nyt The Monikerille irtosi peräti kolmas sija. Alta löytyvät sekä voittajan että The Monikerinkin esitykset.

Ps. Yritän pitää viisurummutuksen lähikuukausina täällä blogissa jossakin kohtuuden rajoissa, mutta jos sitä ei lainkaan kestä, ei tämä ehkä ole oikea paikka. Hyvän mielen ja huonon musiikin juhla kunniaan!

Tekstipaja, tehtävä 1: Henkilöhahmo

Kuten olen tainnut jo aiemmin mainita, olen tänä keväänä ottanut osaa koulutusohjelmallemme järjestettävälle Tekstipaja-kurssille. Tekstipajan ideana on tarjota meille osallistujille tilaisuus kirjoittaa ja saada palautetta teksteistämme muilta osallistujilta. Tekstiä tuotetaan vaihtuvien tehtävien pohjalta, joskin tehtävänantoihin on saanut suhtautua melko vapaamielisesti. Lisäksi keskustelemme tapaamisissamme ja verkossa kirjoittamisesta ja kirjoitusprosessin eri puolista.

Itse olen kokenut erittäin antoisaksi tämän tapaisen kurssin. Kun kaikki vastaavat samaan tehtävänantoon, oppii toisten kirjoituksista ja toisille annetusta palautteesta yllättävän paljon. Lisäksi kurssi on pakottanut minut kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä, mikä on ollut erittäin hauskaa. Se sitten on toinen juttu, kuinka hyviä nämä tekstin pätkät ovat, mutta ainakin ne ovat tekstejä ja alkuja johonkin.

Joka tapauksessa, koska kerran olen tuottanut tälläisiä tekstinpätkiä tässä kevään aikana, ajattelin, että voisin ihan hyvin julkaista muutamia niistä myös täällä. Niistä saa antaa palautetta ja niitä saa rakentavasti kritisoida, kunhan pitää mielessään, että ne ovat raakileita ja ehdottomasti keskeneräisiä. Alta löytyy kurssin ensimmäinen tehtävänanto sekä teksti, jonka tuotin sen pohjalta.

---

Tehtävä 1: Kirjoita kuvaus henkilöhahmosta. [Tehtävänantoon oli liitetty runsaasti erilaisia ohjeita henkilöhahmon luomiseen, joita en viitsi kopioida tähän.]

Tämä teksti on tavallaan osa erästä laajempaa kokonaisuutta, joka minulla on mielessä, muttei kuitenkaan ole. Näkökulma on vähän väärä sitä kokonaisuutta ajatellen, mutta toimii tämän pituisessa tekstissä.

---

Myllytie viidessä, Kurpitsalinnan toisen kerroksen keittiössä on taas vauhti päällä. Samalla, kun isä yritti lohduttaa niiskuttavaa Tarmoa, piti hänen selittää Hiljalle, ettei sisään saa tuoda kuolleita hämähäkkejä, ei edes pieniä. Eikä niitä varsinkaan saanut antaa säikylle pikkuveljelle. Hiljaa harmittivat isän moitteet ja hän istui tuolissaan kädet puuskassa ja huulet mutrussa. Eihän tyttö tahallaan ollut veljeään säikytellyt, oli vain halunnut näyttä, miten hienon hämähäkin oli löytänyt. Mistä hän olisi voinut tietää, että Tarmo pelkäsi kuolleita hämähäkkejäkin. Ja nyt isä vielä oli nakannut löydöksen ikkunasta takaisin pihalle.

Tarmon vähitellen rauhoituttua ja jatkettua kesken jäänyttä piirrosta, alkoi isää huvittaa Hiljan mökötys. Tyttö näytti aina yhtä hassulta kädet puuskassa ja ylipitkä otsatukka silmillä roikkuen. Pitää muistaa leikata pottakampaus taas muotoonsa vaikka huomenna, hän ajatteli samalla kun antoi tytön päälaelle nopean pusun ja pörrötti hiuksia. Ne olivat kauniin vaalean ruskeat, ihan kuten tytön äidilläkin.

”Alkaakos teillä olla jo nälkä? Meillä olis lohisoppaa päiväruuaksi.” Vaikka Hilja suuttui ja mököttikin herkästi, niin vähintään yhtä nopeasti tytön sai myös leppymään, eikä juuri mikään toiminut nopeampana lepyttelijänä kuin hänen lempikeittonsa. Ja kun keitto oli nostettu pöytään ja kauhottu soppalautasiin, ei pöydässä enää näkynyt yhtään mutruhuulista tyttöä tai itkuista poikaa. Siitä isä ainakin oli aina tyytyväinen, että heidän lapsilleen kyllä kelpasi ruoka kuin ruoka. Se myös selvästi yhdisti siskoksia, vaikka kovin moni muu asia ei tuntunutkaan yhdistävän. Välillä vanhempia oikein nauratti, miten heillä saattoikin olla kaksi niin kovin erilaista lasta.

Ei kestänyt kauankaan, kun soppalautaset oli tyhjennetty, Hiljan tapauksessa peräti kahdesti. Lautasia tiskikoneeseen nostellessaan isä yhtäkkiä keksi oivan idean. ”Kuules Hilja. Mitäs jos me ostettaisiin sulle sellainen laatikko, jossa on läpinäkyvä kansi? Voitaisiin laittaa sinne kaikki ötökät, joita puutarhasta löytyy, ja sitten ne ei huku ja hajoa.” Hiljasta näki heti, että idea oli mitä loistavin. ”Joo!” tyttö hihkaisi innostuneena. ”No hyvä. Katsotaan, jos huomenna ehdittäisiin kauppaan.”

Innosta hehkuen Hilja nousi pöydästä ja lähti kipittämään portaita alas. Pian isä näkikin tytön katoavan punaisissa lappuhaalareissaan pihalle pensaiden lomaan. Epäilemättä tämän suunnitelmissa oli etsiä uusia hyönteisiä, joita tulevaan laatikkoon voisi laittaa. Hiljan kannalta olikin hienoa, että uudessa kodissa oli iso puutarha. Nyt tytön saattoi päästää omin päin vaikka koko päiväksi tutkimaan ja seikkailemaan sinne. Vanhassa kodissa sitä ei voinut tehdä, vaikka vanhemmat tiesivätkin Hiljan pitävän kaikesta eniten juuri eläinten ja kasvien tutkimisesta.

Harmillista tietysti oli, että samalla, kun Hilja oli saanut oman puutarhan jota tutkia, oli tämän paras ystävä Paavo jäänyt vanhaan kotikaupunkiin. Sen takia Hilja oli ollut pitkään kärttyinen ja kiukutellut vähän kaikesta. Mutta ehkä syksyllä alkavasta eskarista löytyisi uusia ystäviä, isä pohti toiveikkaana. Tai kenties alakerran perheen lapsi olisi suunnilleen saman ikäinen. Se tosin selviäisi vasta, kun perhe palaisi lomaltaan.

Silloin Matruusi hyppäsi pöydälle ja puski kehräten päätään isän käsivartta vasten havahduttaen hänet pohdinnoistaan. ”No sinä se ainakin taidat viihtyä täällä” isä hymähti silittäessään tyytyväistä, pulskaa kollikissaansa, joka yleensä nukkui kirjahyllyn päällä. Tyytyväisempää eläintä oli vaikea löytää.

Kuvaostoksilla kirjakaupassa

Jos joku teistä lukijoista ei vielä tähän mennessä ole sitä huomannut, niin olen pahamaineinen kirjojen ystävä. Siispä ei liene mikään yllätys, että yksi lempi paikoistani viettää aikaa kaupungilla onkin kirjakauppa. Tuskin olen ainoa, joka voi viettää tunteja selailemassa kirjoja hyllyjen välissä ja haaveilemassa kaikkien ihanuuksien omistamisesta, vaikka varaa juuri mihinkään ei olisikaan. Etenkin uutuuksien seuraamiseen tämä on mitä mainioin keino.

Oikeastaan miltei mikä tahansa kirjakauppa käy tähän selailuun ja haaveiluun. Viihdyn niin divareissa, isoissa massakirjakaupoissa kuin pienistä erikoiskirjakaupoista. Tosin suosikkivierailukohteeni taitavat kuulua niihin helsinkiläisen kirjaihmisen vakioihin, sillä ykkössuosikkejani ovat Helsingin Akateeminen kirjakauppa sekä Kiasman kirjakauppa. Myös täällä Turussa yksi suosikeistani on juuri Akateeminen.

Vaan mitä sitten tehdä, kun vastaan tulee ihania kirjoja, jotka tekisi mieli lukea, mutta joita ei voi juuri silloin kärrätä mukanaan kotiin? Ainakin minun muistini on siinä määrin heikko, että helposti unohdan etenkin kirjojen nimiä nopeasti ja ainakin ennen kuin ehdin kotiin asti. Aikaisemmin tapanani oli kirjoittaa kirjojen nimiä ylös muistikirjaan ja kuiteille, mutta nyttemmin olen nopeamman ja näppärämmän konstin. Enää en kaiva laukusta esiin kynää ja paperiaa, vaan kameran tai kännykän ja kirjoittamisen sijaan nappaan kuvan kirjan kannesta. Helppoa ja nopeaa, ja visuaalisena ihmisenä sitäpaitsi muistan paljon paremmin, mistä kirjasta on kyse, kun näen sen kannen.

Viimeksi kävin tälläisellä retkellä Turun Akateemisessa helmikuun loppupuolella ja nuortenkirjoihin painottuvat tulokset löytyvät alta.

Kuvan kirjat:

1. Rob Reger, Jessica Gruner: Emily the Strange - pimennon päivät
2. Marja-Leena Tiainen: Päin mäntyä
3. Rebecca Stott: Korallivaras
4. Rakasta, ei rakasta - pohjoismaisia novelleja nuorille
5. Cecilia Samartin: Nora & Alicia
6. Aleksander Melli: Lapsihallitus
7. Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
8. Marika Laijärvi: Vaihtoaskelia
9. Maggie Stiefvater: Väristys
   

Taulun paikka

Olen siitä tyypillinen naisihminen, että pidän sisustamisesta. Mutta jos ihan totta puhutaan, en ehkä ole kamalan hyvä siinä. Ehkä isoin ongelma on, että omistan ihan liikaa tavaraa, etenkin kirjoja. Kirjat vaativat kirjahyllyjä ja kirjahyllyt seiniä, ja siinä vasta onkin haastetta, ettei kirjahyllyistä tule liian hallitsevia ja raskaita.

Monet kirjahyllyt ovat ongelma myös silloin, kun haluaisi laittaa taidetta esille. Jos seinät ovat täynnä kirjahyllyjä, on joukkoon vähän haastavaa mahduttaa kaikkia taidetta etenkään silloin, kun erilaisia grafiikan lehtiä ja taidejulisteita. Se onkin ollut tässä nimenomaisessa asunnossa aina vähän ongelmallista, etten ole löytänyt taiteelleni paikkoja. Tai ehkä olen vain ollut vähän laiska.

Vaan nyt, ihan viimeisten viikkojen aikana olen saanut potkittua itseni liikettä ja päätynyt ainakin jokseenkin tyydyttävään lopputulokseen. Muutama uusi juttu on päässyt seinille ja muutama on siirtänyt paikkaa. Tosin vieläkin kaapeista löytyy asioita, jotka joskus pitäisi saada kehyksiin ja esille. Mutta kehystäminen on kallista puuhaa ja opiskelijabudgetti ei juuri anna perkiksi siinä suhteessa. Siispä esimerkiksi Tiitus Petäjäniemen printit saavat yhä odottaa oikeaa aikaa ja paikkaa.

Alta löytyy kuvia ja hieman sanoja itse taiteen takaa yksiön "huoneiden" mukaan jaoteltuna.

Makuuhuone:

Kolmen ja puolen vuoden aikana sänkyni on seilaillut vähän sinne ja tänne pitkin asuntoa. Se löysi sopivan paikan oikeastaan vasta viime syksynä. Samalle sängyn ympärille ilmestyi paljon tyhjää seinää. Ihan ensimmäiseksi otin ja siirsin vuosia sitten Kööpenhaminasta ostetunison Henri Cartier-Bresson julisteen ruokapäydän päältä sängyn päätyyn. Muutoin seinät olivat melko tyhjät, kunnes keksin kaivaa varastoistani erinäisiä vuosien varrella kertyneitä taidepostikortteja. Vähitellen olen keräillyt niille erilaisia kehyksiä ja nyt sain vihdoin ripustettua niitä seinille. Tosin kehystettäviä kortteja olisi ainakin tuplasti enemmän, kun vaan löytäisin lisää kivoja kehyksiä.

Keittiö:

Tällä seinällä oli tosiaan aiemmin rakas Cartier-Bresson halpoine Ikea-kehyksineen. Sen siirryttyä sängyn ylle nostin seinälle kookoskuvan pystysuunnassa. Valitettavasti se vaan oli kamalan yksinäisen ja orvon näköinen, ei vähiten siksi, että se on alkujaankin tarkoitettu yhteen kalakuvan kanssa. Vieläkin ne näyttävät vähän pieniltä ja kaipaisivat ehkä kehyksiä ympärilleen, mutta saavat nyt olla näin.

Niin nämäkin ovat tosiaan matkamuistoja, tosin itse asiassa itse ottamiani kuvia Wienistä. Suurennettu ne on aikoinaan työväenopiston valokuvauskurssin näyttelyä varten.

Eteinen:

Joskus viitisen vuotta sitten ostettu Vesiputouksen alla on ainoa taideteokseni, joka on pysynyt tismalleen samalla paikalla eteisessä, vessan oven vieressä alusta alkaen. Nyt se sai parikseen Kettu-sarjakuvaoriginaalin (tuttavallisemmin Kakkelon), jonka menestyksekkäästi aikoinaan huusin huutokaupassa kaverini avustuksella.

Ehkä sitten seuraavassa asunnossa saan enemmän taidetta kehyksiin ja seinälle.

Karhunpoika sairastaa

Tänään allekirjoittanut on ollut aika pahasti alavireessä. En nyt varsinaisesti ole tainnut olla kipeä, mutta kun eilisen Helsingin retken järjestämisen stressi pääsi laukeamaan ja siihen päälle iskettiin vielä pahat univelat, niin tällä päiväällä ei ollut oikein mitään selviytymisen edellytyksiä. Jo aamulla herätessä päätä särki ja nenä vuosi kuin hana ja, kuten opiskelutoverit varmasti voivat todistaa, oli koulussa vieraillessa veto pahasti pois.

Noh, mitä ilmeisimmin tällä kertaa ei ollut kyse mistään, mitä eivät pitkäät päiväunet (tässä tapauksessa kolmetuntiset) olisi melko pitkälti korjanneet. Ennen niille nukahtamista iltapäivällä jäin kuitenkin miettimään, miten paljon ikävämpää sairastaminen on nyt aikuisena. Ei sairastaminen koskaan lapsenakaan ollut herkkua herkkua, mutta kyllä siinä yksi selkeä etu oli: ei tarvinnut itse hoitaa itseä, vaan joku muu teki sen minun puolestani.

Oikeastaan sairastaminen, ainakin silloin, kun ei opput pahasti kipeänä, oli aika mukavaa. Ei nyt niin mukavaa, kuin terveenä olo, mutta ei tarvinnut mennä kouluun, sai lukea kirjoja ja katsella videoita koko päivän ja äiti toi hyvää ruokaa. Vaan ehkä parasta oli se, että olohuoneen isoista nojatuoleista sai tehdä sairastaessa sängyn. Se oli ehdottomasti parasta sairastamisesta, sillä sitä ei koskaan saanut tehdä terveenä. Kahdesta isosta nojatuolistamme syntyi jännittävä laidallinen sänky, jossa kölliessä tuntui, kuin olisi ollut linnassa. Joskus selkänojien yli sai jopa virittää peiton katoksi!

Vaan tosiaan, nyt sitä ollaan aikuisia, kukaan ei tee sairastajalle ruokia valmiiksi, eikä tässä asunnossa edes ole nojatuoleja, joista tehdä linnasänkyä. Mutta onneksi aikuisen elämässä on muita mukavia asioita.

PS. Jälleen kerran eilinen merkintä ei ole suinkaan jäänyt kirjoittamatta, vaan läytyy tällä kertaa Räpellyksen puolelta. Oli muuten tarkoitus eilen kirjoittaa lyhyesti. Se ei selvästikään ollut menestys.

Sunnuntaisuosikit: Recyclart

Koska olen armoton copycat päätin varastaa muilta sunnuntaisuosikit ainakin näin maalisblogin ajaksi. Sunnuntaisuosikki tuli allekirjoittaneelle tutuksi Inarin blogista, jossa suosikkeja on nähty vuodenvaihteesta alkaen. Ideana on, että aina sunnuntaisin blogissa esitellään jokin blogin kirjoittajan suosikkijuttu, blogin aihepiirin mukaan tietenkin. Ja koska Kultturelli kanttarelli on tällainen jokapaikan blogi, niin suosikitkin saattavat olla miltei mitä tahansa. Sen verran kuitenkin aihetta rajaan, että ilmiselvästi Räpellykseen tai Kiti-blogiin kuuluvia suosikkeja en tänne kirjanne.

Ensimmäisen suosikin paikan saa napata Recyclart-blogi. Recyclart on nimensä mukaisesti kierrytettyä taidetaa. Tai oikeastaan Recyclart on paljon muutakin. Se on myös sisustamista ja käsin tekemistä kierrätetyistä materiaaleista. Ennenkaikkea Recyclart on allekirjoittaneelle inspiraation lähde. Ihmisten luovuutta on mielettömän kiinnostavaa seurata ja kun lähteenä on koko maailma, on lopputuloksiakin kymmenittäin erilaisia.

Recyclartiin saatetaan joskus toisekin palata, mutta listaan nyt alle muutamia Recyclart-suosikkejani sieltä taidelaidalta.

Syksyinen sateenvarjopuu.

Pyöräkaupan iso mainos.

Erilaisista kylteistä tehtyä tienvarsitaidetta.

Pientä taidetta vessapareirullien hylsyissä.

Bill Waterson: Homicidal psycho jungle cat - a Calvin and Hobbes collection

Calvin ja Hobbes (suomalaisittain Lassi ja Leevi) taitavat olla kaikille ainakin oman ikäluokkani ihmisille jotain kautta tuttuja. Bill Wattersonin sarjakuvissa seikkailevat rasavilli pellavapää ja hänen lelutiikerinsä ja stripit kertovat näiden kahden ystävyydestä ja arkisista ja eriskummallisista tilanteista, joihin he ajautuvat. Pojan ja tiikerin lisäksi sarjakuvassa esiintyvät Calvinin vanhemmat, naapurin Susie ja Calvinin opettaja miss Wormwood. Tämä albumi on yhdistelmä mustavalkoisia yhden rivin strippejä sekä sivunkokoisia väristrippejä.

Sarjakuvissa tärkeä rooli on Calvinin mielikuvituksella, josta oiva osoitus on jo Hobbes. Välillä lukiessa melkein ehtii jo unohtaa, että kyseessä on tosiaan lelutiikeri ja Calvinin mielikuvitusystävä, mutta sitten kuvaan astuvat jälleen vanhemmat tai Susie ja näemme Hobbesin, kuten kaikki muutkin. Toisaalta Calvinin mielikuvitus muuttaa hänet milloin tahansa pelottomaksi avaruusmies Spiffiksi tai muut ihmiset vaikka dinosauruksiksi. Juuri Calvinin villi mielikuvitus ja pettämättömän omaperäinen logiikka luo pienen pojan varsin tavallisesta arjesta jännittävää ja yllätyksellistä luettavaa.

Ainakin näin aikuisen näkökulmasta voi Wattersonin sarjakuvaa lukea myös kuvauksena varsin yksinäisen lapsen maailmasta. Ainakaan tässä albumissa Calvinilla ei ole Hobbesin ohella muita ystäviä. Ehkä lähimmäksi yltää naapurin Susie, mutta ainakaan Calvin ei koskaan myöntäisi tätä ystäväksi. Jos häneltä kysytään on Susie perivihollinen. Liian nopeita johtopäätöksiä ei kuitenkaan ole syytä vetää, sillä mahdollisesta yksinäisyydestään huolimatta on Calvin ilmiselvästi myös varsin onnellinen lapsi.

Paljon mielekkäämpää onkin lukea näitä strippejä lapsuuden ja lapsen rajattoman mielikuvituksen ylistyksenä. Watterson on riemastuttavasti tavoittanut lapsen maailman voimakkaat tunteet ja koulupojan villin seikkailumielialan. Näitä ajattomia arjen seikkailuja onkin hauska lukea niin lapsena kuin nyt aikuisempanankin.

(PS. Jos joku jäi kaipaamaan eilistä blogimerkintää, se löytyy tällä kertaa Kiti-blogista.)

Khaled Hosseini: Leijapoika

The Kite Runner
Suuri suomalainen kirjakerho, 2004

Amir syntyy 60-luvun alkuvuosina kabulilaisen mahtimiehen pojaksi. Hän elää turvattua elämää isänsä suuressa talossa ja viettää päivänsä leikkien perheen hazarapalvelijan pojan Hassanin kanssa. Hassan on valmis tekemään kaikkensa Amirin eteen ja pojat viettävät kaikki päivät yhdessä leikkien, siitä huolimatta, että heidän syntyperänsä on asettanut heidät hyvin vastakkaisiin asemiin yhteiskunnassa. Talvella 1975 kaikki kuitenkin muuttuu, kun leijakilpailun yhteydessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mikä muuttaa poikien suhteen peruuttamattomasti.

Leijapojasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa kirjan keskeisiä käännekohtia. Toki mikä tahansa (tai ainakin jokainen hyvä) kirja on paljon muutakin, kuin pelkät keskeiset käänteet, mutta tasapainottelu spoilaamisen rajalla on aina silti haastavaa. Puhukaamme siis tästä teoksesta yleisemmällä tasolla.

Vaikka Leijapojan kertoja on Amir ja sikäli voisi ajatella sen olevan kirja Amirista. Ainakin minulle kirja oli kuitenkin vähintään yhtä paljon kertomus Hassanista sekä Afganistanista, jonka myllerryksiltä pojat eivät välty. Kirjassa on huomattavan painostava tunnelma alusta aina viimeisille sivuille asti, mutta yllättäen kirja ei ole niin raskas lukea, kuin voisi kuvitella. Hosseinin kirjoitus kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ja tarinassa oli imu, josta on vaikea päästä irti.

Hosseini on myös osannut rakentaa epätäydellisyydessään kiinnostavia hahmoja, joiden kehitystä on vähintäänkin kiehtovaa seurata. Etenkin Amirin kokemus itsestään on mielenkiintoinen kuvaus hahmon henkilökohtaisesta kasvusta, mutta erityisen kiinnostavaa on seurata, miten Amirin käsitys eri henkilöistä muuttuu tarinan aikana. Totuus on usein mielikuvia ihmeellisempää, kuten myös tässä tarinassa.

Kaikenkaikkiaan Leijapoika on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kertomus. Sen ihmiskohtalot ovat koskettavia ja niiden ohella teos kuvaa mielenkiintoisesti sitä Afganistanin historiaa, joka ei aina nouse esiin medioissa. Teos onkin siis monella tasolla lukemisen arvoinen, vaikkei aivan nouse omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Kuninkaan puhe

The King's Speech
Bedlam Productions, 2010
Ohjaaja: Tom Hooper

Albert Frederick Arthur George, kuningas Yrjö V:n toinen poika, on armeijan upseeri ja prinssi, josta tulee aikanaan vastentahtahtoaan kuningas Yrjö VI. Hänellä on rakastava vaimo ja kaksi ihanaa tytärtä. Hänen elämäänsä kuningashuoneen jäsenenä varjostaa kuitenkin änkytys, josta hän on kärsinyt lapsuudesta alkaen. Prinssin yritettyä lähes kaikki keinoja päästäkseen eroon änkytyksestään ja luopunut jo toivosta, kun hänen vaimonsa löytää poikkeuksellisia metodeja käyttävän puheterapeutti Lionel Loguen, jonka vastaanotolle hän suostuttelee puolisonsa.

Kuninkaan puhe on yksi kauneimmista elokuvista, jonka olen eläessäni nähnyt. Eilen, istuessani elokuvateatterin ensimmäisessä rivissä, sain itseni useaan otteeseen haukkomasta henkeäni puhtaasti valkokankaalle heijastettujen kuvien kauneuden vuoksi. Kaunein kaikista lavasteista elokuvassa oli puheterapeutti Loguen nuhjuinen vastaanottohuone, yksi elokuvan keskeisistä tapahtumapaikoista. Esimerkiksi kaikki kuninkaalliset tilat tuntuivat kolkommilta, ehkä prinssiperheen kotia lukuunottamatta. Tämä toisaalta tuntui heijastavan Yrjö VI:n tuntemuksia kussakin tilassa.

Yksin kauniit kuvat eivät kuitenkaan tee tästä elokuvasta loistavaa elokuvaa. Sen sijaan ensiluokkaiset näyttelijänsuoritukset tekevät. Colin Firthin kuningas on herkkä, traumatisoitunut ja alistunut mies, joka kärsimys ylellisen elämän keskellä on käsinkosketeltavaa. Velvollisuuksien ja omien halujensa ja pelkojensa ristivedossa taisteleva tuleva kuningas on Firthin esittämänä niin monivivahteinen hahmo, että vain harva näyttelijä olisi kyennyt luomaan yhtä todellisen ja koskettavan hahmon. Toisaalta myös Lionel Logueta esittänyt Geoffrey Rush loi terävän kuvan tarkasta, kärkkäästä ja röyhkeästäkin, mutta toisaalta omalla tavallaan elämässään pettyneestä australialaisesta. Hahmossa on syvyyttä, jonka luomiseksi ei käsikirjoitukseen ole tarvinnut lisätä kirjoittaa pitkiä kuvauksia, vaan elokuvassa on luotettu Rushin kykyyn tuoda hahmoon syvyys sisältä päin.

Kenties suurimman vaikutukseen minuun teki kuitenkin Helena Bonham Carterin herkkävivahteinen kuvaus Yrjö VI:n puolisosta, tulevasta kuningatar Elizabethista. Olen liian usein nähnyt Bonham Carterin samankaltaisissa, hieman hullun naisen rooleissa, mikä oli saanut minut unohtamaan, miten laaja-alainen näyttelijä hän todellisuudessa onkaan. Kuitenkin hänen roolityönsä rakastavana ja vahvana vaimona tulevan kuninkaan rinnalla on tunteita herättävä siinä missä Firthin ja Rushin kuvaukset hahmoistaan sekä näiden välisestä suhteesta.

Kokonaisuudessaan tarina on samanaikaisesti sekä raaka kuvaus velvollisuudesta ja sen painosta että koskettava kertomus kasvusta ja henkilökohtaisten vaikeuksien ylittämisestä. En haluaisi käyttää turhia ylisanoja, jotten kuulostaisi kovin falskilta, vaikka todellisuudessa tämä elokuva ansaitsisi niistä jokaisen. Sen kuitenkin sanon, että vaikka en kovin montaa muuta ehdokasta olekaan nähnyt, on elokuva mielestäni todella ansainnut jokaisen Oscarinsa. Olisi ehkä ansainnut vielä muutaman enemmänkin esimerkiksi sivuosasuorituksista ja musiikista, mutta kuten sanottu, en ole muita ehdokkaita juuri nähnyt. Mikäli et ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, suosittelen sitä lämpimästi.

(Kuvan lähde: Omamaamansikka)

Maalisblogi

Joskus tulee vastaan sellainen hetki, että pitää asettaa itselle jokin haaste. Perinteisesti olen ollut huono itseni haastaja, en vähiten siksi, että luonteeltani olen aina ollut kovin turvallisuushakuinen ja aika pelokas kaikkea uutta ja omituista kohtaan. Vuosia pysyin omalla mukavuusalueellani, tyytyväisenä ja tylsistyen.

Vaan elämä opettaa myös helsinkiläistä ja viimeiset viitisen vuotta ovat opettaneet ottamaan isompia ja pienempiä loikkia tuntemattomaan. Olen työntänyt itseni isompiin ja pienempiin tuntemattomiin ja jokainen kerta on opettanut minulle jotain uutta ja tuonut elämään jännittäviä ulottuvuuksia. Osa näistä on ollut pieniä ja oikeastaan vaarattomia liikkeitä, toiset taas suuria ja elämää mullistavia. Kaikki ovat muuttaneet minua, tehneet minusta uuden ja erilaisen.

Nyt haluan jälleen haastaa itseni uudella tavalla. Haastaa itseni kirjoittamaan. Tarkemmin ottaen olen päättänyt kirjoittaa kuukauden ajan, maaliskuun jokaisena päivänä merkinnän blogiini. 31 päivää, 31 merkintää. Niistä tämä on ensimmäinen. Tarkalleen ottaen jokainen näistä merkinnöistä ei varmastikaan tule tähän blogiin. Uskon kirjoittavani muutaman merkinnän käsitöistä Räpellykseen ja kenties intoudun kirjoittamaan jälleen Kiti-blogiinkin. Mutta jokaiselle päivälle minun on tehtävä merkintä.

Joku ehkä haluaisi tietää, miksi ryhdyn näinkin typerään hankkeeseen. Syitä tietysti on monia, koska mikään maailmassa ei ole koskaan niin yksinkertaista, kuin toivoisimme. Ensimmäinen, varsin luonnollinen, lähtökohta oli, että haluaisin kehittyä blogin kirjoittajana. Olen pitänyt erilaisia blogeja jo vuosia ja ollut aina vähintäänkin ailahtelevainen kirjoittaja. En osaa kirjoittaa säännöllisesti tai tasalaatuisesti. Pakottamalla itseni kirjoittamaan päivittäin toivon puskevani itseäni enemmän kohti ainakin toista näistä tavoitteista, säännöllisyyttä. Jos kirjoitan päivittäin kuukauden, on sen jälkeen toivottavasti aiempaa helpompaa pitää yllä kohtuullista säännöllisyyttä, jos ei nyt sentään päivittäistä rytmiä.

Toisaalta olen viime aikoina ollut vaikuttunut erään toisen bloginpitäjän eleganssista ja sinnikkyydestä. Ystäväni Johanna on vaihdossa Prahassa ja kirjoittaa elämästään Jan Palachin kotikaupungissa päivittäin blogissaan. Johanna kirjoittaa kauniisti suorallaan runollisia kuvauksia päivistään ja niitä lukiessani olen pohtinut, josko minunkin olisi aika oppia ja kehittyä kirjoittajana.

Kolmas syy ei oikeastaan ole syy laisinkaan, vaan onnekas yhteensattuma. Osallistun tällä kevätlukukaudella koulutusohjelmassamme järjerjestettävälle luovan kirjoittamisen tekstipajakurssille, jonka tuorein tehtävä on kirjoittaa viikon ajan päivittäin puolen sivun verran tekstiä. Mitä tahansa tekstiä. Ensimmäisen viikon ajan olen siis velvoitettu kirjoittamaan päivittäin jo ilman itselle asettamaani haastetta.

En tiedä vielä, millaisia kirjoituksia tulen tulevan kuukauden aikana tekemään. Osa niistä on varmasti entuudestaan tuttuja arvioita kirjoista tai elokuvista. Toisaalta joukkoon eksyy varmasti muutamakin lyhyt tai kuvapainotteinen merkintä. Ja sitten saattaa hyvin olla, että joukkoon eksyy myös luovaa kirjoitusta. Se on jotain, jota en ole ennen blogeissani lainkaan julkaissut. Ylipäätään annan itselleni luvan kirjoittaa mitä tahansa, mikä innostaa minua. Ainut asia, jota en salli itselleni (ja jota teidänkään, rakkaat lukijat, ei pidä minulta suvaita) ovat merkinnät, joissa valittelen, ettei ole kirjoitettavaa tai etten ehdi kirjoittaa. Haasteen arvioinnin aika on vasta 31 päivän kuluttua.