Kuninkaan puhe

The King's Speech
Bedlam Productions, 2010
Ohjaaja: Tom Hooper

Albert Frederick Arthur George, kuningas Yrjö V:n toinen poika, on armeijan upseeri ja prinssi, josta tulee aikanaan vastentahtahtoaan kuningas Yrjö VI. Hänellä on rakastava vaimo ja kaksi ihanaa tytärtä. Hänen elämäänsä kuningashuoneen jäsenenä varjostaa kuitenkin änkytys, josta hän on kärsinyt lapsuudesta alkaen. Prinssin yritettyä lähes kaikki keinoja päästäkseen eroon änkytyksestään ja luopunut jo toivosta, kun hänen vaimonsa löytää poikkeuksellisia metodeja käyttävän puheterapeutti Lionel Loguen, jonka vastaanotolle hän suostuttelee puolisonsa.

Kuninkaan puhe on yksi kauneimmista elokuvista, jonka olen eläessäni nähnyt. Eilen, istuessani elokuvateatterin ensimmäisessä rivissä, sain itseni useaan otteeseen haukkomasta henkeäni puhtaasti valkokankaalle heijastettujen kuvien kauneuden vuoksi. Kaunein kaikista lavasteista elokuvassa oli puheterapeutti Loguen nuhjuinen vastaanottohuone, yksi elokuvan keskeisistä tapahtumapaikoista. Esimerkiksi kaikki kuninkaalliset tilat tuntuivat kolkommilta, ehkä prinssiperheen kotia lukuunottamatta. Tämä toisaalta tuntui heijastavan Yrjö VI:n tuntemuksia kussakin tilassa.

Yksin kauniit kuvat eivät kuitenkaan tee tästä elokuvasta loistavaa elokuvaa. Sen sijaan ensiluokkaiset näyttelijänsuoritukset tekevät. Colin Firthin kuningas on herkkä, traumatisoitunut ja alistunut mies, joka kärsimys ylellisen elämän keskellä on käsinkosketeltavaa. Velvollisuuksien ja omien halujensa ja pelkojensa ristivedossa taisteleva tuleva kuningas on Firthin esittämänä niin monivivahteinen hahmo, että vain harva näyttelijä olisi kyennyt luomaan yhtä todellisen ja koskettavan hahmon. Toisaalta myös Lionel Logueta esittänyt Geoffrey Rush loi terävän kuvan tarkasta, kärkkäästä ja röyhkeästäkin, mutta toisaalta omalla tavallaan elämässään pettyneestä australialaisesta. Hahmossa on syvyyttä, jonka luomiseksi ei käsikirjoitukseen ole tarvinnut lisätä kirjoittaa pitkiä kuvauksia, vaan elokuvassa on luotettu Rushin kykyyn tuoda hahmoon syvyys sisältä päin.

Kenties suurimman vaikutukseen minuun teki kuitenkin Helena Bonham Carterin herkkävivahteinen kuvaus Yrjö VI:n puolisosta, tulevasta kuningatar Elizabethista. Olen liian usein nähnyt Bonham Carterin samankaltaisissa, hieman hullun naisen rooleissa, mikä oli saanut minut unohtamaan, miten laaja-alainen näyttelijä hän todellisuudessa onkaan. Kuitenkin hänen roolityönsä rakastavana ja vahvana vaimona tulevan kuninkaan rinnalla on tunteita herättävä siinä missä Firthin ja Rushin kuvaukset hahmoistaan sekä näiden välisestä suhteesta.

Kokonaisuudessaan tarina on samanaikaisesti sekä raaka kuvaus velvollisuudesta ja sen painosta että koskettava kertomus kasvusta ja henkilökohtaisten vaikeuksien ylittämisestä. En haluaisi käyttää turhia ylisanoja, jotten kuulostaisi kovin falskilta, vaikka todellisuudessa tämä elokuva ansaitsisi niistä jokaisen. Sen kuitenkin sanon, että vaikka en kovin montaa muuta ehdokasta olekaan nähnyt, on elokuva mielestäni todella ansainnut jokaisen Oscarinsa. Olisi ehkä ansainnut vielä muutaman enemmänkin esimerkiksi sivuosasuorituksista ja musiikista, mutta kuten sanottu, en ole muita ehdokkaita juuri nähnyt. Mikäli et ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, suosittelen sitä lämpimästi.

(Kuvan lähde: Omamaamansikka)