Joulu on kohta ja nyt kehtaan ja haluan jo fiilistellä joulua. Olen tehnyt ja ostanut joululahjoja, leiponut joulutorttuja, syönyt torttuja ja pipareita, juonut glögiä ja ripustanut esiin ainokaisen joulukoristeeni, joulutähden. Niin ja tietysti olen availlut luukkuja perinteisetä partiolaisten adventtikalenterista. Minähän en mitään suklaakalentereita osta.
Alla jouluisia kuvia kodista ja kotikodista.
Joskus, ihan satunnaisesti, tulee vastaan taideteoksia, elokuvia tai vaikka kappaleita, jotka vetävät allekirjoittaneen ihan sanattomiksi. Niihin on viimeaikoina lukeutunut tämä kappale.
En oikein tiedä, mikä tässä kappaleessa on, mutta se on purrut kuin häkä viimeaikoina. Kappale on omituinen, sanoitukset paikoin ainakin minulle kryptiset ja video vähintäänkin jännittävä, mutta joku kokonaisuudessa (niin biisin kuin videonkin) toimii, noh, toimii juuri niin, kuin VR:n junat eivät toimi talvisin.
Ehkä se on tämä syksy ja kappaleen kiehtova melankolia. Tai sitten se, ettei hetkeen taas ole tullut vastaan mitään ihan yhtä jännittävää uutta musiikkia. Tai kenties se on Freeman, jota kaikessa camp-arvossaan aina salaa fanittelen. Joka tapauksessa tätä täällä on viimeaikoina soitettu repeatilla (ja hihkuttu radiosta kuultaessa), eikä menon loppua näy.
Uusi fantasia ei muuten tee lainkaan hullumpaa musiikkia, vaikkei yksikään muista kuulemistani kappaleista nouse Liian myöhäänin tasolle.
Olin männä sunnuntaina katsomassa tämän hetken parasta kotimaista tosi-TV:tä, Dancea livenä Helsingin Hernesaaressa. Olen koko syksyn hihkunut riemusta ja innostuksesta, kun tämä lempisarja tuli Suomeen ja vielä enemmän, kun saattoi todeta, että Suomesta ihan oikeasti löytyy superlahjakkaita tanssijoita riittämiin tähän skabaan! Noh, koska salaa sisimmässäni olen aina ja ikuisesti fangirl, niin pitihän sitä päästä show näkemään myös livenä.
Teollisuushalliin rakennetuksi studioksi Nelonen-areena oli ihan mainio studio. Penkit eivät olleet maailman mukavimmat, mutta katsomo rakennettu niin mainiosti, että tälläinenkin kääpiö näki ihan hyvin takarivistä aina lavalle asti. Vaan parasta paikan päällä olossa oli kyllä ehdottomasti tunnelma. Koko yleisö eli täysillä mukana, tanssi ennen shown alkua ja suosionosoitukset yltyivät ihan hurjiin sfääreihin livelähetyksen lopulla ja etenkin sen jälkeen, kun finaalinelikkoa tsempattiin TV-spottia varten. Areenan tunnelmasta ei muuten telkkarin välityksellä välity kuin pieni murunen koteihin. Kyllä paikalla olo aina ruudun välityksellä katsomisen voittaa!
Niin tosiaan, ne tanssijat. Olen edelleen ihan ällikällä lyöty siitä, miten lahjakkaita ihmisiä tästä maasta löytyy! Hienoimmat pariesitykset olivat ehdottomasti Markulla ja Mintulla, mutta eivätpä nuo kaksi muutakaan paria paljoa jälkeen jääneet. Sooloista ehdottomasti koskettavimpia olivat Markun ja Samin koreografiat. Ja eihän tuossa joukossa oikeasti yhtään huonoa tanssijaa ole. Mutta olen kyllä ihan sitä mieltä, että tuomaristo teki ihan oikeat valinnat jatkoonpääsijöistä.
Oli muuten jännää nähdä, miten tuollainen livelähetyksen teko toimii, kun en koskaan ennen ole ollut minkään TV-ohjelman nauhoituksissa. Ihan koko suora Dance ei muuten ole suoraa lähetystä: ryhmäkoreografia sekä sitä edeltänyt ja seurannut spiikki nauhoitettiin itseasiassa jo puoli tuntia ennen itse lähetyksen alkua ja olisi kuulemma vedetty läpi useampaankin kertaan, jos ei olisi mennyt ekalla kertaa nappiin. Eipä silti, pieni juttuhan tuo on, kun ei ryhmistä edes arvioida, ja antaa sitäpaitsi tanssijoille pienen hengähdystauon ennen äänestystulosta. Olenkin kotona aikaisemmin ihmetellyt, että miten ne oikein jaksaa tanssia niin hurjalla temmolla ja ehtivät vielä vaihtaa vaatteitakin aina välissä.
Ennen showta tapahtui kyllä muutakin ja paikalla piti olla jo tuntia ennen suoran alkua. Ihan alkuun katsojille selitettiin lähetyksen käytäntöjä ja annettiin ohjeita, minkä jälkeen sitten yleisöä yllytettiin taputtamaan ja tanssimaan. Yllätyin iloisesti, kun ison osan tästä alun tunnelman nostatuksesta hoiti yksi skaban suosikkikoreografeistani Peter Pihlström. Tietysti myös Axl lavalta yleisölle jutteli sekä ennen lähetystä, mainoskatkoilla että lähetyksen jälkeen. Axl kyllä voitti allekirjoittaneen aika hyvin puolelleen huumorillaan ja iloisella otteellaan. Ammattilainen on ammattilainen.
Tuomareista todettakoon ihan lyhyesti se, että miltei kaikesta olin kolmikon kanssa samaa mieltä, enkä kyllä suostu näkemään, että tuo kolmikko nyt olis jotenkin kamalan puolueellisesti käyttäytynyt ainakaan tässä jaksossa. Sitäpaitsi kun kolmantena tuomarina (ja ryhmäkoreografian tekijänä) on Lasse Hyttinen eli Lasa, niin ei täällä voi kuin tykätä.
Rikostoveriksi katsomoon uskaltautui räpeltäjätoveri Maija. Kiitos seurasta ja hihkumisen siedosta! Kuvia ei tullut otettua kuin muutama hassu ja nekin kaikki ennen itse ohjelman alkua. Tansseista en ottanut yhtään kuvaa, koska olen opetellut viime aikoina elämään enemmän esitysten mukana sen sijaan, että ulkoistaisin itseni kameran taakse.
Jos ei jo käynyt ilmi, niin ilta oli todella mahtava ja nyt melkein harmittaa, että tuli vasta näin myöhäisessä vaiheessa mentyä paikan päälle. Muuten olis ehkä voinut mennä katsomaan vaikka parikin jaksoa livenä. Noh, ensi vuonna uudestaan!
Yksi uusista viherkasveistani puski ihan yllättäen esiin kauniin pinkin kukan. Taisi kaveri innostua uusista mullista ja ruukun vaihdosta.
Brooklyn Follies oli ensimmäinen Paul Austerin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Oikeasti luin sen jo miltei vuosi sitten, mutten jostain syystä koskaan kirjoittanut siitä tänne. Aikomus on selvästi ollut, koska täältä löytyi kirjoituksen raakile ja pari linkkiä.
Enää en oikein voi tavoittaa sitä, miten suuren vaikutuksen kirja teki luettaessa. Brooklyn Follies oli varmasti yksi vuoden 2009 parhaista kirjoista ja yksi parhaista koskaan lukemistani myös. Se oli niin hyvä, että ostin sen isälleni joululahjaksi ja isäni rakastui siihen myös. Sitä tapahtuu aika harvoin, sen verran eri sukupolvea olemme.
Oikeastaan valehtelen, kun väitän, ettei sitä ensivaikutelmaa voi enää tavoittaa. Yksi linkeistä kun oli tähän lyhyeen tekstiin, jonka olin kirjasta toisaalle kirjoittanut englanniksi:
This book was a true surprise to me how much I liked this book. I had no real image about what the book would be about and had never read any books by Paul Auster before. But this book was absolutely marvelous. The story was so light and still tasted so much like real life that it little by little sucked me into Brooklyn New York and to the diners, to Brightman’s Attic and to Hotel Existance. It made me feel warm and happy but still it was able to make quick turns and take me by surprice.
To me the core in this book was that no mater who people are and what they do they usually have good hearts and do not wish bad to others. The combination of two heroes and main characters, Nathan and Tom, worked to me very well. There was great dynamic between these two, Tom young and lost and Nathan retired, wise but pessimistic in the beginning. It’s wonderful how they meeting again changes the course of the life of both. Also I loved the variety of other characters in the book and definitely want to be Honey.
All in all this has definitely been one of the best books I’ve read this year.
Oikeastaan ihan kelvollinen kuvaus ja arvio. Napakka, vaikka viliseekin kirjoitusvirheitä.
Brooklyn follies kuuluu tosiaan suosikkikirjojen listalle. Ajattelin, että voisin koostaa sellaisen tuonne blogin sivuihin. Ihan vaan omaksi ilokseni, ehkä muidenkin.
Kaikista vuodenajoista kaunein on syksy.
Kaikista vuodenajoista surullisin on syksy.
Syksy on sitä aikaa, jolloin elämä, ainakin minun elämäni, muuttuu eniten. Olen syksyllä sekä onnellisin että masennun helpoimmin. Joka syksy haluan löytää rakkauden ja joka syksy muutun vuoden vanhemmaksi.
Ennen kaikkea syksy on värejä. Värejä, joita rakastan. Värejä, jotka eivät ikinä toistu kameralla niin, kuin niiden toivoo toistuvan. Värejä, joita olen tänä vuonna kuvannut aivan liian vähän.
Kävin tänään parin päivän tauon jälkeen läpi YouTube-tilauksiani ja niiden joukosta löytyi tämä Charlie McDonnellin tekemä musiikkivideo Ben Foldsin uuteen kappaleeseen.
Oikeastaan aika poikkeuksellisesti katsoin videon useampaan kertaan putkeen, koska jokin siinä kolahti kovasti. Ei siinä mitään, että video oli hauska ja hyvin tehty, mutta sen lisäksi kappale oli Ben Foldsia parhaimmillaan: yhdistelmä tarttuvaa melodiaa ja mielenkintoista lyriikkaa.
Jäin kappaletta kuunnellessani jäin miettimään omaa suhdettani Ben Foldsin musiikkiin. Olen kuunnellut Foldsia kohtuullisesti (Last.fm:n tilastojen mukaan reilut 100 kappaletta eri kokoonpanoissa) ja aina pitänyt kuulemastani, mutta jostain syystä en esimerkiksi omista yhtään herran albumia. Ja, kun kuuntelin laajemminkin Foldsin tuotantoa pitkin iltaa, mietin miksi.
Ei se tosiaan tullut tänään mitenkään yllätyksenä, että Folds tekee hyvää musiikkia, mutta enkö sitten ole aiemmin tarpeeksi näihin kappaleisiin, jotta kappaleiden hienous ja oivaltavuus olisi uponnut tajuntaani? Vai olenko aikaisemminkin tiedostanut asian, mutta levyjen impulssiostajana sitten aina unohtanut asian levykaupassa asioidessa? Ja onko pääni tosissaan laho ja reikiä täynnä, etten muista enää, milloin olen mistäkin artistista innostunut?
Noh, oli miten oli, nyt Folds ainakin on lisätty sille nälkävuoden pituiselle menttaalilistalle, johon kerätään artisteja, joiden levyjä olisi kiva omistaa. Niitä päiviä odotellessa, jolloin sekä on rahaa, että muisti pelaa levykaupassa, tyydyn kuuntelemaan herran tuotantoa ja ennen kaikkea tätä uutta levyä Spotifysta.
Vaikka tämän blogin aihepiiri on noin lähtökohtaisestikin vapaa, ajattelin ihan ääneenkin sanoa, että jatkossa suhtaudun kulttuuriin entistäkin vapaamielisemmin. Oikeastaan ajattelin tehdä tästä blogista päiväkirjan kaikista elämän pienistä ja suurista ilonaiheista. Niinkuin nyt vaikka ruuasta.
Keittiössä kokeileminen on aika mukavaa. Ostin vähän aikaa sitten Punnitse & Säästästä curryriisiä eli siis yhtä niistä valmiista riisisekoituksista, joiden seassa on mausteita ja kuivattuja hedelmiä. Pidän curryruuista ja kun se sekoitus ei edes ollut kalliimpaa, kuin ne maustamattomat riisit, niin nappasin pienen pussin sekoitusta mukaan.
Pari päivää sitten pääsi riisi sitten kattilaan ja seuraksi piti keksiä jotain. Kaapista löytyi iso kasa torilta ostettuja vihanneksia ja omenia, muttei oikein mitään kastikepohjaksi sopivaa, niin että soveltamisen puolelle meni ja hyvää tuli. Etenkin tomaateista ja omenoista tuli juuri sopivasti nestettä, niin että koko ruoka ei jäänyt liian kuivaksi. Kuvan alta löytyy helpon ja hyvän omenakasvishöystön ohje. Niin ja se riisikin oli tosi herkullista.
Omenakasvishöystö
n. 2 annosta
Ainekset:
PS. Tiesittekö muuten, että cashewpähkinät ovat itseasiassa siemeniä, joita kerätään munuaispuista? Etelä-Amerikkalaiset munuaispuut muuten ovat myrkyllisiä ja kasvattavat valehedelmiä. Fancy that!
Jokin aika sitten olin palaamassa bussilla Helsingistä Turkuun myöhään illalla. Ei ollut vielä keskiyö, mutta ulkona oli pimeää ja valot näyttivät kauniilta. Laukussa oli kamera ja koska ei väsyttänyt, iski inspiraatio. Joskus sitä aina muistaa, miksi sitä on kiva omistaa järjestelmäkamera.
Eurovision laulukilpailu 2010
2. semifinaali 27.5.
Tätä toista semifinaalia ehdinkin tahkota tässä viime päivinä aika paljon enemmän, kuin ensimmäistä alkuviikosta. Sinällään se on vähän ironista, koska tästä joukosta oli omat suosikit jotenkin helpompi poimia, kuin ykkösestä. Huonoimmat olivat oikeasti huonoja ja joukosta löytyi suhteellisen vaivattomasti kymmenkunta sellaista biisiä, jotka omasta mielestä ansaitsisivat jatkopaikan. Saa kuitenkin nähdä, miten omien suosikkien osalta käy, sillä keskikasti on tässäkin semissä aika laaja ja tasainen. Kaiken kaikkiaan tämä on ykkössemiä parempi satsi.
TOP 3:
Eva Rivas
Tästä kolmen kärjestä Armenia ja Irlanti ovat oikeastaan aika varmoja veikkauksia ja saattavat hyvin löytyä finaalinkin kärkipäästä. Molemmat ovat myös viisufanien keskuudessa keränneet aika paljon suosiota. Molemmat ovat erittäin kauniita kappaleita, jotka ovat vedonneet minuun alusta asti aika tasaisesti. Armenia kiilaa tässä vaiheessa aavistuksen edelle siksi, koska Irlanti kuitenkin ammentaa aika paljon enemmän vanhasta.
Liettua taas on tietynlainen rajatapaus. Se saattaa pärjätä tosi hyvin tai sitten jäädä ihan hännille. Tuskin Liettualla kuitenkaan voittoon on mahdollisuuksia. Ymmärrän ihan hyvin, miksi tämä ei kaikkiin vetoa, mutta minut InCulto saa hyvälle tuulelle ja tanssahtelemaan.
Muita jatkoonmenijäsuosikkejani ovat:
Muutama kommentti näistä. Olen vähitellen lämmennyt lisää Israelille, joka ei ekalla kuuntelukerralla lämmittänyt yhtään niin kuin nyt. Azerbaijan puolestaan kärsii ennen kaikkea laulajan ääntämyksestä. Jos se on kohentunut tähän iltaan mennessä voivat azerit hyvinkin ponnahtaa oman listani ja koko kisan kärjille. Ruotsi puolestaan on ollut jatkuvassa laskusuhdanteessa edustajan valinnasta lähtien. Niin herttainen kuin Anna onkin, niin alan vähitellen kyllästyä kappaleeseen.
Tässä vielä veikkaukseni (ja toiveeni) putoajiksi:
Jahas, nyt kun on nähty ensimmäinen semi, niin lienee aika kommentoida vähän nähtyä. En nähnyt lähetystä suorana eilen illalla, koska olin Rufus Wainwrightin keikalla, joten katsoin shown tänään YLE Areenan kautta (nähtävissä kuukauden ajan). Tiedä häntä sitten, miten se vaikutti omiin arviointeihin, mutta ainakin oli kummallista katsoa lähetystä, kun teisi jo tulokset.
Aloitan käymällä ensin lyhyesti kaikki esitykset läpi ja sen jälkeen puhun vähän showsta muuten.
Moldova: Ihan kiva perus viisu, ei herättänyt hirveitä tunnekuohuja. Varmasti finaalipaikan saavuttamisessa auttoi uusi äänestyjärjestys yhdistettynä ensimmäisenä esiintymiseen.
Venäjä: Tämä biisi, joka ärsytti esikatselussa aika paljon, olikin yllättävän miellyttävää kuunneltavaa semissä. Laulajan lausunnasta sai nyt selvää ja överi melodramaattisuuskin toimi ihan hyvin, kun tiesi biisin olevan huumoribiisi. Live-esityksen pohjalta ymmärrän finaalipaikan.
Viro: Kappale oli edelleen loistava ja suosikkini, mutta varmaankin vähän liian erilainen näihin kisoihin. Lisäksi lavashow oli aika lattea, eikä varmastikaan jäänyt kovin hyvin mieleen. Sääli silti, ettei Malcolm Lincoln päässyt jatkoon.
Slovakia: Tiedän, että Slovenian tippuminen oli useammalle kaverille pettymys, ja voin kyllä jossain määrin samaistua. Luulen, että Slovenia kaatui vähän kappaleeseen, jossa ei ollut tarpeeksi tarttuvaa koukkua. Aina nätti ja hyvin laulettu biisi ei vaan riitä. Ei, vaikka se olisikin yhdistettyyn luovaan lavashow'hun.
Suomi: En ole missään vaiheessa ollut mikään Kuunkuiskaajat fani, mutta tokihan se harmitti, ettei Suomi jatkoon mennyt. Ongelmaksi taisi muodostua se, että koko lavaesiintyminen muistutti ihan liikaa viime vuoden voittajaa: oli viulua ja hyppiviä kansantanssijapoikia yhdistettyä folkhenkiseen biisiin. Ja kaikki tämä tehtiin vähän viimevuotista huonommin. Ollaanhan se jo ennenkin nähty, ettei edellisen vuoden voittoreseptillä pärjätä seuraavana vuonna.
Latvia: Edelleen olivat tyttö ja laulu nättejä, vaan eipä osannut tyttö laulaa livenä lauluaan yhtä nätisti, kuin videolla.
Serbia: Jos jokin asia näistä kisoista jää elämään, täytyy sen olla Milanin pottakampaus! Ainakin itse fanitan sitä. :D Itse esitykseen tosin petyin. Esikatselussa Serbia oli hauskasti yhdistänyt popbiisiä ja paikallisia piirteitä, mutta semifinaalin esityksestä se kaikki paikallisuus oli kuorittu pois ja jäljelle jäi varsin keskinkertainen ketkuttelu. Jatkoon pääsivät kuitenkin, ehkä juuri pottakampauksen voimalla...
Bosnia & Herzegovina: B&H on yleensä ollut ihana kaikessa kummallisuudessaan, mutta tänä vonna biisi oli kyllä kamalan mitäänsanomaton ja tavanomainen renkutus, joka ei jäänyt lainkaan mieleen. Taisi mennä rock-kortilla jatkoon tällä kertaa.
Puola: Puola ei kyllä uponnut yhtään. Sekä lavaesitys että itse biisi olivat niin kummallisia, etteivät olisi finaalipaikkaa ansainneetkaan.
Belgia: Tom Dicellä oli ehkä paras mahdollinen paikka esiintyä: kahden pömpöösin ja ylidramaattisen esityksen välissä herkkä mies ja kitara yhdistelmä oli ihanan raikas tuulahdus ja toimi loistavasti. Hyvin ansaittu finaalipaikka.
Malta: Hohhoijaa, osaisikohan Malta joskus lähettää jotain muuta, kuin näitä pömpöösejä superballadeja? Hämmennystä herätti kummallinen lintumies sekä se, miten 18-vuotiaasta tytöstä on saatu tehtyä yli kolmekymppisen näköinen.
Albania: Aika perusviisu Albanialta. Ei jäänyt erityisesti mieleen, muttei ärsyttänytkään.
Kreikka: Kreikka kipuaa henkilökohtaisten suosikkieni listalla jatkuvasti ylöspäin. Mitään varsinaista sisältöähän biisissä ei ole, mutta kappale tempaa ehdottomasti mukaansa ja siinä on sitä riemukkuutta, mitä parhaissa viisuissa yleensä on. Olisi ollut iso yllätys, jos Kreikka ei olisi mennyt finaaliin ja uskon sen nousevan jälleen kerran vähintään kymmenen kärkeen.
Portugali: Portugali onnistui erittäin hyvin siinä, missä Malta epäonnistui. Nuori laulaja näytti raikkaalta ja ikäiseltään, eikä kappale ollut pönöttävä, vaikka olikin mahtipontinen. Illan suurista balladeista oma suosikkinen.
Makedonia: YÖK. Makedonia oli kerännyt viimevuosien viisuista kaikkein ällöimmät elementit yhteen biisiin. Etenkin minua ärsyttivät naurettavan pornahtavasti puetut taustatanssijat. Niihinhän ei tässä semifinaalissa muuten juurikaan sorruttu. Onneksi tätä ei tarvitse katsella tai kuunnella enää kertaakaan.
Valko-Venäjä: Ensimmäisellä kuuntelukerralla tämä biisi tuntui ihan nätiltä, mutta uudelleen kuuntelu paljasti kappaleen kammottavan falskiuden. Kammottavaa siirappia, jolla ei oikeastaan ollut edes mitään sisältöä. Asiaa ei yhtään auttanut se, että laulusta saattoi kuulla ihan selkeitä epäpuhtauksia. Valko-Venäjän olisikin ihan mieluusti voinut jättä finaalista pois.
Islanti: Islannin kappale oli ihan kaunis, joskin ainakin omasta mielestäni vähän vanhahtava. Ihan selvä jatkoonmenijähän tämä oli, joskin jos se olisi mahdollista, haluaisin pistää Heran esiintymisasun uusiksi. Kenen idea oli pukea kauniisti laulava kaunis nainen mekkoon, joka peittää kaiken muun paitsi tissit ja joka olisi ollut tyylikäs ehkä joskus 15 vuotta sitten? Ja sitten iskeä taustalaulajat kauniisiin, moderneihin babydoll-mekkoihin, jotka paljastavat niin käsivarret kuin sääretkin? Kai sitä olisi voinut isokokoisen naisen vähän kauniimminkin pukea.
Yleisesti ottaen ainakin ensimmäisen semin pohjalta uskaltaisin väittää norjalaisten onnistuneen erittäin hyvin. Lava oli toimiva ja oli aika vaikuttavaa, miten monenlaiseksi se saatiin muokattua eri esityksissä. Green roomkaan ei näyttänyt hullummalta. Postikortit olivat ehkä vähän tylsiä, koska ne olivat käytännössä kaikki samanlaisia siitäkin huolimatta, niitä oli kierretty kuvaamassa ympäri Eurooppaa. Toisaalta oli hauskaa nähdä livekuvaa esiintyjistä lavalla juuri hetki ennen esitystä. Tulee itsellekin hyvä mieli, kun näkee, miten täpinöissään esiintyjät juuri ennen vuoroaan ovat. Pidin myös väliaikanumerosta ja siitä, että oltiin uskallettu tehdä jotain ihan erilaista, kuin muutamana viime vuonna. Jään jännityksellä odottamaan, mitä seuraaviin lähetyksiin on sen osalta keksitty.
Parasta tässä semifinaalissa olivat kuitenkin juontajat! Venäjän vuoden takaiset juontajat jättivät sen verran isot traimat kaikessa pökkelöydessään, että oli iso helpotus nähdä hyvin toimiva juontajajoukko, jolla oli järkevä työnjako ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Eniten nautin ehdottomasti Erikin pienistä odottamattomista vitseistä, kuten lipun kutomisesta tai Serbian laulajaksi muuntautumisesta. (Myös laulajan reaktio tähän oli vertaansa vailla.) Jään kyllä innolla odottamaan seuraavia lähetyksiä ja mitä juontajille on keksitty niihin.
Että näin tällä kertaa. Huomenna sitten asiaa toisesta semifinaalista (joka ilmeisesti on tasoltaan huomattavasti tätä ensimmäistä parempi) ja sen jälkeen spekulointia finaalista ja koko karnevaalien lopputuloksesta. Täältä tähän.
Kaikki tämän merkinnä kuvat on napattu Euroviisujenvirallisilta sivuilta.
Tokio babyssa Saara on uppoutunut japanilaiseen pop-kulttuuriin, jota maanviljelijävanhemmat eivät ymmärrä ja siksi kieltävät tytärtään lähtemästä Amineconiin. Ja kun isä vielä katkaisee nettiyhteyden ei Saara enää laisinkaan pääse omaan maailmaansa. Onneksi paikalle saapuu mystinen Aiko, joka saa taas vauhtia Saaran elämään. Suomalaisen maaseudun ja kirjavan japanilaiskulttuurin sekoitus on herkullisen värikylläinen ja epätodellinen seikkailu, jossa nousi hyvin esiin se, kuinka sukupolvet eivät aina ymmärrä toisiaan, vaikka molempien puolien aikomukset olisivat vain ja ainoastaan hyviä. Tämä olikin kolmesta lyhäristä kaikkein kepein ja humoristisin ja sai ainakin meidän sohvalla katsojat hetkittäin hihittämään
Paljon ensimmäistä synkeämpi novellielokuva onkin Pikkuveli, jossa 14-vuotiaan Markuksen näkökulmasta käsitellään avioeron perheeseen jättämiä arpia. Tarina sijoittuu juhannusaattoon, jolloin aikuiset sisarpuolet joutuvat ottamaan Markuksen mukaan juhannuksen viettoon ja niin vanhat kuin uudetkin kriisit kärjistyvät illan hämärtyessä. Pikkuveli kuvasi yllättävän koskettavasti sitä, miten avioero voi vaikuttaa lapsiin paljon pidemmän aikaa kuin aikuisiin. Matiaksen sisarien katkeruus äitiään ja ennen kaikkea Matiaksen isää kohtaan on lähes musertavaa ja silti kamalan aidon tuntuista ja koskettavaa. Monella tapaa siihen kiukkuun saattoi samaistua.
Kahden ensimmäisen elokuvan käsitellessä perhettä, oli Ilmianto ennen kaikkea kannanotto nyky-yhteiskunnan tavasta käsitellä kouluammuskelujen syitä ja seurauksia. Kun lukiolaispoika Niko pidätetään, koska koulutoveri väittää kuulleen tämän esittäneen koulua koskevia uhkauksia, ei pikkukaupungin elämä ole enää entisellään. Koulussa pelätään ja niin aikuiset kuin lapsetkin kääntävät selkänsä Nikolle. Vaan mitä todella on tapahtunut? Ilmianto herättää vahvoja kysymyksiä siitä, mitä, miksi ja milloin pitäisi tehdä, jotta Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita ei enää tapahtuisi. Käsittelemmekö vain seurauksia vai osaammeko korjata myös syyt? Entä miten yhteiskuntamme opettaa tulevat sukupolvet käsittelemään kriisitilanteita. Kannattaa ehdottomasti lukea myös tekijöiden haastattelu Kotikatsomon sivuilta. Elokuvan ohella myös se haastaa pohtimaan aihetta.
Eurovision Song Contest 2010
Ateneum 19.02.2010 - 16.05.2010.Jahas, ompa päässyt venähtämään vähän säälittävän pitkäksi viive tällä merkinnällä. Kanttarelli pahoittelee ja pistää kaiken opiskelukiireiden piikkiin, eikä ollenkaan myönnä olleensa laiska.
Kävin lähes kuukausi sitten toveri Erantin kanssa Ateneumissa tutustumassa Caj Bremerin retrospektiivinäyttelyyn, johon on koottu Bremerin töitä 50-luvulta tähän päivään. Aiheiden ja tyylien kirjo on varsin laaja, mutta töiden jako teemoittain huoneisiin antaa näyttelylle oikein toimivan rytmin. Esille on nostettu hyvin niin vuosikymmenten työ lehtikuvaajana ja kovareportaasien tekijänä, muotikuvaajuus, yksityiset perhekuvat kuin luontoaiheetkin.
Monipuolisesta näyttelystä sai varsin kattavan kuvan Bremerin laajasta urasta. Silmiinpistävän viehättävää Bremerin työssä kautta vuosikymmenten on kuvien oivaltava huumori. Kuvaajana Bremerillä onkin varmaan usein pilke silmäkulmassa. Ainakin meidän seurueemme oivaltavimmat kuvat (kuten Kekkonen Napoleonina) saivat hihittelemään. Toisaalta joukossa oli myös monia erittäin kauniita ja koskettavia kuvia, kuten lehtikuvahuoneen surevat lesket tai oheinen Laatokka. Myös Bremerin omasta perheestään ottamat kuvat olivat viehättävällä tavalla ajattomia.
Bremer muistutti minua kovasti suuresta suosikistani Henri Cartier-Bressonista, eikä ehkä ole kovin yllättävää, että Bremer on ranskalaiskollegaansa muuallakin rinnastettu. Aika moni tuttu ja tykätty kuva linkittyikin tässä näyttelyssä tekijään. Kaiken kaikkiaan 7 € maksanut lippu oli ihan arvonsa väärti.
Kuva: Caj Bremer: Laatokka (1980). Lähde: YLE
Olen etenkin omilleni muutettuani kehittänyt pahan tavan katsoa Oscarit joko suorana tai nauhottaa suoran lähetyksen, eikä tänäkään vuonna tullut tehtyä poikkeusta. Tällä kertaa katsoin suorana koko punaisen maton ja itse gaalan alun suorana, mutta suurin osa piti jättää tälle päivälle, koska aamulla oli aikainen herätys. Nyt oikeastaan pitäisikin olla jo taas nukkumassa univelkaa pois, mutta ajattelin kirjoittaa nopeasti nyt, kun aihe vielä on ajankohtainen.
Aloitetaan punaiselta matolta ja puvuista. Tykkäsin kovasti, että sitä iän ikuista nudea näkyi nyt vähemmän ja joukossa oli kivasti myös väriä, etenkin sinistä. Joukosta nousi selvät viisi suosikkia:
Toki joukosta löytyi myös pari inhokkiakin:
Sitten itse gaalaan. Avaus oli ihan hauska, kun esiin marssi Neil Patrick Harris (joka on jenkkitelevisiossa aika kovassa huudossa nykyään), mutta itse avausnumero ei kyllä pärjännyt ollenkaan esimerkiksi viimevuotiselle. Myöskään itse juontajat eivät saaneet allekirjoittanutta ihan kamlasti innostumaan. Toki vitsit olivat ihan näppäriä, mutta eivät ne ainakaan minua nauramaan juurikaan saaneet. Enemmän siinä oli sellainen pönöttävä fiilis, kun mentiin vähän turhankin turvallisilla eväillä. Palkintojen jakajat olivat monin paikoin huomattavasti hauskempia kuin Steve Martin ja Alec Baldwin.
Palkinnoista on itseasiassa vähän vaikea sanoa hirveästi, kun en ole kovin monia ehdolla olleista elokuvista nähnyt. Sen perusteella, mitä kuulopuheiden pohjalta tiedän ja mitä oma mututuntuma sanoo, niin aika hyvin nuo taisivat tänä vuonna jakautua, vaikka eihän siitä perus Hollywood politikoinnista olla koskaan vapaita Oscareissa. Siitä olin kuitenkin erittäin tyytyväinen, että ison rahan Avatarin sijaan ne tärkeimmät palkinnot vei paljon pienempi The Hurt Locker. Lisäksi voittajaelokuvista erityisen mielenkiintoisilta vaikuttivat Precious sekä Sandra Bullockin The Blind Side.
Kiitospuheet ovat kyllä myös oma taiteenlajinsa, jossa nähdään aina ties sun mitä. Tällä kertaa parhaat puheet pitivät ehdottomasti Sandra Bullock sekä Mo'Nique, vaikka jälkimmäinen ehkä lipsuikin vähän paasaamisen puolelle. Mauttomaksi puolestaan meni The Coven joukkion mainoslippu, jollainen ei missään tapauksessa kuulu tämän kaltaiseen tilaisuuteen. Ehkä rasittavin puheen pitäjä oli kuitenkin Kathryn Bigelow, joka oli aika kammottavan hysteerinen jo ensimmäisen pystin kohdalla, saati sitten kun elokuva sai myös toisen. Pääosin kuitenkin ihan siedettäviä puheita.
Näin, tässä nyt näin "lyhykäisesti" ajatuksia viime yön showsta. Mielellään kuulisin myös muiden kommentteja puvuista, gaalasta ja voittajista!
Kaikki kuvat Oscar-gaalan virallisilta sivuilta.
Eve Mantu, YLE Radio 1.Tein männä viikonloppuna ihanan löydön tutkaillessani Yle Areenaa: vanha radiosuosikkini Eve Mantu on jälleen saanut oman ohjelmansa. Tutustuin Eve Mantuun 2005-2007, jolloin työskentelin verho-ompelijana ja kuuntelin kaiket päivät radiota ajankuluksi. Heti alussa totesin hittiradiot, kuten YleX:n turhan monotoonisiksi pidempinä pätkinä. Sen sijaan YleQ tarjosi päivittäin mielenkiintoisia ja monipuolisia keskusteluohjelmia yhdistettynä hyvään ja mielenkiintoiseen musiikkiin. Näihin päiväohjelmiin lukeutuivat niin Eve Mantu kuin moni muukin radiosuosikkini, kuten Tuomas Enbuske ja Marko Gustafssonin sarja Miten minusta tuli minä. Ainakin jälkimmäisestä kirjoittanen erikseen joskus myöhemmin.
YleQ:n aikoina Eve Mantun saman nimisessä ohjelmassa käsiteltiin perimmäisiä kysymyksiä vaihtuvan vieraan kanssa. Kysymykset oli kirjoitettu palloihin, joita nostettiin sattumanvaraisessa järjestyksessä ja sitten pohdiskeltiin. Vieraat eivät usein olleet ainakaan minulle entuudestaan tuttuja, mutta sanavalmiita ja erittäin mielenkiintoisia. Sitäpaitsi Mantun ja vierainen yhteinen pohdiskelu herätti myös itse pohdiskelemaan erilaisia asioita ja siihenhän oli verhoja ommellessa aikaa.
Ei käy kieltäminen, etteikö se henkilökohtaisella tasolla olisi ollut iso kolaus, kun YleQ vuonna 2006 päätettiin lakkauttaa uuden Yle Puheen tieltä. Yritin kyllä kuunnella Puhetta, mutta musiikin puute teki siitä liian raskasta ja kun suosikkiohjelmatkin katosivat omituisiin lähetysaikoihin tai kokonaan pois radioaalloilta, siirryin nopeasti Radio Helsingin kuuntelijaksi.
Mutta palatkaamme nykypäivään. Äskettäin keksin, että Yle Areenasta voi tilata RSS-syötteitä hauista, mikä mahdollistaa esimerkiksi radio-ohjelmien seuraamisen silloinkin, jos on tällainen hajamielinen kuuntelija, joka ei tahdo millään muista asettua oikeaan aikaan radion ääreen. Joitakin suossikkejani olen näin seurannut jo tovin. Viikonloppuna olivat kuitenkin jo seuratut sarjat tulleet kuunnelluiksi, jolloin ryhdyin haeskelemaan, josko YleQ:n aikaisia suosikkejani vielä löytyisi ja Eve Mantu ponnahti esiin jälleen Eve Mantu -nimeä kantavan ohjelman kanssa. Riemastus oli suuri ja olenkin nyt innoissani kuunnellut Areenasta kaikki tähän mennessä lähetetyt jaksot läpi. Kukin jakso on pituudeltaan 45 minuuttia.
Mantulla on myös uudessa ohjelmassaan edeltäjästä tuttu pohdiskeleva ote, vaikka aiheena eivät olekaan enää suuret perimmäiset kysymykset vaan Mantun omasta elämästä kumpuavat dilemmat. Mantu on, kuten hän itsekin toteaa, keski-ikäinen äiti, mutta suuri osa Mantun pohtimista aiheista tuntui myös minusta, 20 vuotta nuoremmasta naisesta, ajankohtaisilta ja mielenkiintoisilta. Ehkä ne tukevat sisäistä keski-ikäistäni, mutta toisaalta Mantun pohdiskeleva jättää reilusti tilaa myös omille ajatuksille ja hänen haastattelemansa henkilöt ovat ihanan positiivisa, avoimia ja valmiita pohdiskelemaan yhdessä Mantun kanssa. Viehättävä maneeri sarjassa on myös, että Mantu pohdiskelee nauhalle usein kävellessään tai muutoin studion ulkopuolella joko yksin tai haastateltavien kanssa. Lempijaksojani tähän mennessä esitetyistä ovat olleet Eve Mantu julistaa sodan beigeä vastaan, Eve Mantu on sokerihumalassa, Eve Mantu etsii somaliystävää ja Eve Mantu pelkää mummoja, vaikka oikeastaan ihan kaikki jaksot ovat olleet ihanaa kuunneltavaa.
Radio-ohjelman lisäksi Mantu kirjoittaa Ylen sivuille myös blogia, joissa käsittelee samoja aiheita. Vielä en kuitenkaan ole ehtinyt sitä lueskella, sitä kun ei voi samaan tapaan tehdä koulutöiden lomassa kuin kuuntelua. Niin ja tämän merkinnän kirjoittamista varten googlatessani löysin sattumalta myös Eve Mantun YleQ-sarjan jaksoja podcasteina Podcast Directorysta. Varsin riemastuttava löytö, koska näitä ohjelmia ei löydy Ylen Elävästä arkistosta.
Kuva on poimittu Vantaan Lauri -lehden artikkelista Elämän tarkoitusta ihmettelemässä. Artikkeli on Mantun haastattelu vuodelta 2006, jolloin YleQ oli juuri lakkautettu. Oikein mielenkiintoinen juttu, vaikkei ihan ajankohtainen enää olekaan.
Ja Riikka menee herraa kuuntelemaan livenä! Halusin siis ihan pikaisesti tulla tännekin hihkumaan sitä, että juuri varasin Rufus Wainwrightin Kulttuuritalon keikalle 25.5. kaksi lippua. Aloin kuunnella Rufusta vasta herran edellisen Suomen esiintymisen jälkeen, joten tähän asti en hirveästi ole uskaltanut toivoa häntä livenä täällä päin näkevän, mutta näemmä kannattaa vaan ihan rohkeasti toivoa. Nyt sitten enää jännitettään, että onko Rufus livenä niin hyvä, kuin kuulemieni kommenttien pohjalta voisi kuvitella. Paikat löytyvät parvelta, mutta ensimmäisestä rivistä, joten näkyvyyden pitäisi ainakin olla hyvä. Nyt sitten pitää enää selvitellä, pääseekö suunniteltu seuralainen paikalle, vai pitääkö etsiä joku muu mukaan.
Kuvan lähde: broadwayworld.com
Asema Kustannus, 2009.Tyttö on muuttanut uuteen kaupunkiin ja samalla hänen kasvonsta ovat kadonneet. Ainoa seuralainen on painajainen, joka uhkailee ja pelottelee, eikä jätä tyttöä rauhaan. Kissa puolestaan kaipaa painajaista, eikä voi saada sitä mielestään ja varoituksista huolimatta haluaa löytää tämän synkän ja salaperäisen olennon.
Olen jo pidemmän aikaa seurannut Mari Ahokoivun sarjakuvablogia J'AI LE RÉVEIL DIFFICILE, joten Ahokoivun ajoittain varsin runollinen tyyli oli entuudestaan minulle tuttua ja osittain siksi ostinkin tämän esikoisteoksen. Kirjan hahmojen kaltaisia hahmoja on näkynyt useissa Ahokoivun blogissa julkaisemissa sarjakuvissakin.
Löydä minut tästä kaupungista on kuin kaunis, mutta pelottava uni, melankolinen, viitteellinen ja epänormaaleja elementtejä luonnollisen ympäristön osaksi kutova hurmaava kokonaisuus. Tarinaa ei voi hotkaista nopeasti tai yhdellä kertaa, vaan se vaatii sulattelua ja useita lukukertoja, jotta kaikki sen nyanssit löytää. Ainakaan itse en meinaa malttaa laskea kirjaa käsistäni, vaan mieli tekee selailla ja uudelleenlukea sitä kaiken aikaa. Olen melko varja, että uudet lukukerrat tulevat nostamaan teoksesta uusia puolia esiin, ja vaikkei nostaisikaan, tekee kirjaan tulevaisuudessakin tartuttua varmasti jo Ahokoivun piirrostyylin kauneuden vuoksi. Ihanan kaunis ja hurmaava kokonaisuus kaiken kaikkiaan.
Fup (1983).
Pienoisromaani.
Basam Books 2004.
Pohjois-Kalifornialaisella farmilla asustaa kaksi eriksummallista miestä: 99-vuotias Jake-vaari sekä tämän tyttärenpoika, jättikokoinen Kirppu. Jake-vaari on ikuinen uhkapeluri, joka uskoo elävänsä ikuisesti salaisella intiaanireseptillä tehtyä viskiä juoden. Kirppu puolestaan on ärhäkän isoisänsä vastakohta, hiljainen nuorimies, jonka suurin intohimo on rakentaa loputtomasti aitoja framin ympärille, vaikkei heillä olekaan karjaa. Samalla hän käy sotaa aitoja hajottavaa villisikaa Lukkoleukaa vastaan. Sitten eräänä päivänä Kirppu löytää pienen sorsanpoikasen, jonka he nimeävät Fupiksi ja joka kasvaessaan alkaa emännöidä taloa.
Fup oli varsin hupaisa pieni kirjanen. Jake-vaarin ärhäkkyys ja Kirpun hiljaisuus täydentävät hyvin toisiaan ja kun yhtälöön lisätään Fup on koossa hupaisan absurdin tarinan eväät. Koko teoksen kantava voima on ehdottomasti Jake-vaarin äkkiväärä luonne ja protestanttinen työmoraali. Kerronnassa ei juurikaan ole ylimääräisiä koukkuja, vaan kertoo varsin johdonmukaisesti niin Jaken kuin sorsankin tarinan alusta loppuun, ainakin jonkinlaiseen sellaiseen. Ennen kaikkea kirja oli ihanan viihdyttävä makupala muiden kirjojen välissä luettavaksi.
HarperCollins, 2007.
Irina on lastenkirjojen kuvittaja, joka elää vakaassa parisuhteessa think-tank-tutkija Lawrencen kanssa. Yhdysvaltalaisen pariskunnan elämä Lontoossa on rauhallista ja vakaata, ja Irina pitää elämäänsä varsin onnellisena. Hänen elämänsä ei ehkä ole glamoröösia tai suurta tunteiden paloa, mutta suhde Lawrenceen on rakastava ja elämä turvallisten rutiinien täyttämä. Irinan turvalliseen elämään tulee kuitenkin kurttu, kun hän Lawrencen työmatkan aikana ajautuu syntymäpäiväillalliselle pariskunnan tuttavan, snooker tähti Ramseyn kanssa. Illan aikana Irina tuntee yllättäen vetoa snooker tähteen ja ajautuu tilanteeseen, jossa voisi suudella miestä. Tässä kohtaa Irinan elämä jakautuu kahteen rinnakkaistodellisuuteen. Toisessa Irina suutelee Ramseya ja ajautuu tämän kanssa salasuhteeseen Lawrencen selän takana, toisessa Irina vetäytyy ja jatkaa turvallista elämää Lawrencen rinnalla. Mutta onko kummankaan Irinan elämä sitä, mitä hän toivoo?
Post-birhtday world on sikäli oivallisesti rakennettu, että ensimmäisen luvun jälkeen jokaisesta luvusta on kirjoitettu kaksi versiota, pätkä molempien Irinoiden tarinasta. Lukija pysyy perässä siitä, kummasta Irinasta puhutaan ja tarinoiden vertailu on melko helppoa. Toisaalta kaksoisluvuissa piilee myös yksi krijan ongelmista, sillä kun sama ajanjaksoa käydään läpi kahdesti, sisältyy tarinaan suunnattomat määrät toistoa. Toisto ja kerronan yksityiskohtiin eksyminen tekivätkin kirjasta paikoin melko raskasta ja hidasta luettavaa ainakin minulle. Tietty toisto on tietysti tämän tyyppisessä teoksessa välttämätöntä, mutta tässä kirjassa sitä oli ainakin omaan makuuni vain aivan liikaa.
Toinen kirjassa minua vaivannut asia oli se, että vaikka pintapuolisesti oli Irinan elämä eri todellisuuksissa olevinaan hyvin erilaista, todellisuudessa molemmat tarinat oli rakennettu kulkemaan liikaakin samaa rataa pitkin. Toki osa yhteneväisyyksistä nosti hyvin esiin Irinan elämän eroja, mutta tämä tyylikeino oli paikoin vedetty niin yli, että se teki koko tarinasta huonolla tavalla epärealistisen. Paikoin oli todella vaikea uskoa, että Irinan elämä niinkin suurista elämäntyylin eroista huolimatta voisi mennä niin identisellä kaavalla. Aivan kuin elämän tapahtumat olisivat olleet kirjattuna Irinaan itseensä, eikä niihin vaikuttaisi mikään muu tekijä.
Toisaalta kirjan ansioksi pitää laskea, että se nosti hyvin esiin sen tosiasian, ettei mikään elämä ole täydellistä ja että valintojen seuraukset eivät ole mastuavalkoisesti joko hyviä tai pahoja. Se herätti pohtimaan, millä perusteilla sitä oikeastaan omia valintojaan tekee. Irinan tarina, vaikka paikoin olikin ärsyttävä, oli myös koskettava ja kun pääsin kirjan loppuun ei lopulta lainkaan harmittanut, että olin jääräpäisesti kahlannut kirjan loppuun asti. Ihan hyvä lukukokemus siis.
Ehdin hetken miettiä, että voiko tähän blogiin kirjoittaa telkkariohjelmista, mutta sitten muistin, että tämähän on oma blogini, johon saan kirjoittaa ihan mistä huvittaa! Enkähän muutenkaan onnistuisi pitämään yllä illuusiota olevani vain korkeakulttuuria kuluttava kulttuurisnobi. Odottakaan vaan, kun chick-lit kausi iskee taas päälle! Mutta nyt takaisin television pariin.
Scifi on aina ollut oman tykkäämiseni ns. harmaalla alueella. En juuri vihaa scifiä, mutta aika harvoin se myöskään kuuluu ihan lemppari ohjelmiini/elokuviini/kirjoihini. Poikkeuksiakin tietysti on. Linnunradankäsikrija liftareille kuuluu pysyväiskokoelmaan useammassakin muodossa ja esimerkiksi Torchwood on nailinnut allekirjoittaneen useasti television ääreen. Samaan joukkoon lukeutuu myös Eureka.
Eureka kertoo Eurekan kaupungista. Vaikka Eureka ehkä päälisin puolin näyttääkin aivan tavalliselta yhdysvaltalaiselta pikkukaupungilta, ei se ole sitä, sillä sen olemassaolosta ja sijainnista tietää vain harva ja lähes kaikki kaupungin asukkaat ovat neroja. Kaupungin suurin työnantaja on Global Dynamics, hallituksen tutkimuskeskus, jonka pilottijaksossa todetaan olevan vastuussa lähes kaikista teknisistä läpimurroista viimeisen 50 vuoden aikana. Sarjan päähenkilö on seriffi Jack Carter, joka pilotissa ajautuu sattumalta kaupunkiin kuljettaessaan karkulaistytärtään Zoea kotiin. Isän ja tyttären vierailun aikana kaupungissa tapahtuu kuitenkin kummallisia onnettomuuksia, joista yhdessä myös kaupungin sheriffi loukkaantuu. Niinpä Carter löytääkin itsensä jakson lopussa Eurekasta uutena sheriffinä. Toisessa jaksossa myös Zoe ilmestyy kaupunkiin ja jää isänsä luo asumaan. 
Sheriffi-isän ja kapinoivan tyttären lisäksi keskeisessä osassa sarjassa ovat puolustusministeriön agentti Allison Blake, Global Dynamicsin johtaja Nathan Stark, kaupungin yleismiesnero Henry Deacon sekä värikäs joukko muita kaupunkilaisia. Jokainen jakso rakentuu aina jonkin kummallisen, usein tieteellisistä kokeiluista johtuvan tapahtuman ympärille, jota Carter ja Blake yleensä Deaconin avustuksella yrittävät ratkoa. Sävy on tieteissarjoja parodioiva, mikä johtaa yleensä siihen, että yleensä ongelmia eivät ratkaise tutkijanerot vaan runsaalla maalaisjärjellä varustettu Carter.
Sarja oli hauska ja sopivan kevyt, joskin myös tummempia pohjavireitä sarjasta löytyy. Olen aina ollut hyvän parodian ystävä ja toisaalta Carteriin oli helppoa samaistua, sillä itsekin olen joskus kokenut olevani niin paljon fiksumpien ihmisten ympäröimänä, että heidän puheitaan ei tahdo ymmärtää. Sarjan komiikka on nasevaa, muttei liian alleviivaava, ja toisaalta mukana on myös tarpeeksi draamaa, ettei sarja jää höttöiseksi hattaraksi. Paikoitellen hahmot ovat ehkä vähän karikatyyrimaisia, mutta mielestäni kuitenkin sen verran vinksahtaneita karikatyyreja, etteivät ne ole ainakaan toistaiseksi alkaneet tympiä. Osaltaan tämä ehkä on myös varsin onnistuneen roolituksen ansiota.
Eureka kuuluu Suomessa Subin ohjelmistoon ja sen ensimmäinen kausi esitettiin jo syksyllä 2008 myöhäisillassa, jolloin taisin katsoa joka ikisen näytetyn jakson. Kun ensimmäinen kausi päättyi ja sarja jäi tauolle joulun aikoihin, jäi haikea olo, mutta myös pelko siitä, että toinen kausi esitettäisiin jo seuraavana keväänä vaihtoni aikana. Noh, sarja ei palannut ruutuun keväällä 2009 eikä edes koko vuonna, vaan sarjan toinen kausi starttari Subilla vasta viikko sitten tiistain myöhäisillassa. Ei voi kieltää, ettenkö olisi hihkunut riemusta, kun sarjan ohjelmatiedoista bongasin! Onneksi olen muutenkin yökyöpeli, niin myöhäinen lähetysaikakaan ei haittaa. Toivottavasti Sub jatkaa sarjan esittämistä myös toisen kauden jälkeen. Yhdysvalloissa kun on esitetty jo kolmaskin kausi ja neljännestäkin on tehty sopimus.
