Tänään allekirjoittanut on ollut aika pahasti alavireessä. En nyt varsinaisesti ole tainnut olla kipeä, mutta kun eilisen Helsingin retken järjestämisen stressi pääsi laukeamaan ja siihen päälle iskettiin vielä pahat univelat, niin tällä päiväällä ei ollut oikein mitään selviytymisen edellytyksiä. Jo aamulla herätessä päätä särki ja nenä vuosi kuin hana ja, kuten opiskelutoverit varmasti voivat todistaa, oli koulussa vieraillessa veto pahasti pois.
Noh, mitä ilmeisimmin tällä kertaa ei ollut kyse mistään, mitä eivät pitkäät päiväunet (tässä tapauksessa kolmetuntiset) olisi melko pitkälti korjanneet. Ennen niille nukahtamista iltapäivällä jäin kuitenkin miettimään, miten paljon ikävämpää sairastaminen on nyt aikuisena. Ei sairastaminen koskaan lapsenakaan ollut herkkua herkkua, mutta kyllä siinä yksi selkeä etu oli: ei tarvinnut itse hoitaa itseä, vaan joku muu teki sen minun puolestani.
Oikeastaan sairastaminen, ainakin silloin, kun ei opput pahasti kipeänä, oli aika mukavaa. Ei nyt niin mukavaa, kuin terveenä olo, mutta ei tarvinnut mennä kouluun, sai lukea kirjoja ja katsella videoita koko päivän ja äiti toi hyvää ruokaa. Vaan ehkä parasta oli se, että olohuoneen isoista nojatuoleista sai tehdä sairastaessa sängyn. Se oli ehdottomasti parasta sairastamisesta, sillä sitä ei koskaan saanut tehdä terveenä. Kahdesta isosta nojatuolistamme syntyi jännittävä laidallinen sänky, jossa kölliessä tuntui, kuin olisi ollut linnassa. Joskus selkänojien yli sai jopa virittää peiton katoksi!
Vaan tosiaan, nyt sitä ollaan aikuisia, kukaan ei tee sairastajalle ruokia valmiiksi, eikä tässä asunnossa edes ole nojatuoleja, joista tehdä linnasänkyä. Mutta onneksi aikuisen elämässä on muita mukavia asioita.
PS. Jälleen kerran eilinen merkintä ei ole suinkaan jäänyt kirjoittamatta, vaan läytyy tällä kertaa Räpellyksen puolelta. Oli muuten tarkoitus eilen kirjoittaa lyhyesti. Se ei selvästikään ollut menestys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti