Scandinavian music group Klubilla 30.1.

Männä viikonloppuna oli taas ilo mennä Klubille keikalle, tällä kertaa kuuntelemaan Scandinavian music groupia. SMG on tällaiselle entiselle Ultra Bra fanille ollut tuttu alusta asti, vaikken oikeastaan suuremmin intoillut yhtyeestä ennen neljännen levyn, Missä olet Laila? ilmestymistä. Mutta sen jälkeen on SMG noussut henkilökohtaisessa rankingissa varsin korkealle.

Mutta palataampa Klubille. Saavuimme Klubille puolisen tuntia ennen keikan alkua lämppärin jo lopetettua ja onneksi saavuttiin edes silloin, sillä tupa oli todella täynnä. Nyt päästiin sentään kohtuullisen lähelle lavaa. Kun bändi saapui lavalle oli tunnelma heti katossa ja yleisö intoa hihkuva. Keikka lähti varsin vikkelästi kunnolla käyntiin ja heti alusta yleisö tanssi ja lauloi innolla mukana. Ennakkoon ei ehkä olisi osannut uskoa, että yleisö tanssii ja laulaa mukana niin paljon, mutta se nosti tunnelman salissa ihan kattoon. Vaikka kappaleet ehkä perusluonteeltaan ovatkin aika rauhallisia, oli niihin saatu kivasti potkua näissä keikkaversioissa. 

Bändi soitti ainakin minun mielestäni koko keikan erittäin hyvin ja Terhin ja Pauliinan Kokkonen lauloivat erittäin kauniisti. Vähän etäinen tunnelma bändistä ehkä kuitenkin jäi, sillä kontaksi yleisöön päin oli melko niukkaa. Kovin virallisen kuuloiset spiikit teki lähinnä Antti Lehtinen rumpujen takaa, enkä ainakaan minä juuri edes nähnyt koko herraa keikan aikana, niin takana hän lavalla oli. Toisaalta koko yhtye vaikutti varsin otetulta yleisön innostuksesta ja Terhi laulatutti yleisöä useaan otteeseen niiden suurimpien hittien aikana.

Kovin tarkasti en muista keikan biisilistaa, mutta Tuomas teki oikein hyvän valistuneen veikkauksen. Omastapuolestani vain totean, että vieressä huitonutta känniääliötä lukuunottamatta ilta ei olisi voinut olla mainiompi! Kaunis kiitos siis niin seurueelle kuin yhtyeellekin.

Ian Whybrow: Pikku Suden ilkeilykirja

Little Wolf's Book of Badness.
Kuvitus: Tony Ross.
Tammi, 1996.

Kaikki tietävät, että susien tulee olla ilkeitä, mutta Pikku Suden vanhemmat ovat huolissaan, että heidän pojastaan onkin kasvamassa kiltti. Siksi he kähettävät Pikku Suden kauas Räyhämetsän Kieroilukouluun, jossa Setä Isopaha voi opettaa hänelle yhdeksän ilkeilylakia. Matka on kuitenkin pitkä, eivätkä Setä Isopaha ja  Kieroilukoulu oikein vastaakaan Pikku Suden odotuksia. Mutta Pikku Susi on päättänyt oppia ilkeilylait, jotta isä ja äiti antaisivat hänen tulla takaisin kotiin.

Muistan lukeneeni tämän Pikku Suden kotiin lähettämien kirjeiden kokoelman jo joskus ala-asteikäisenä ja tykästyneeni kovasti. Pikku Susi on herttainen pieni sudenpoika, joka oikeastaan haluaisi vaan olla vanhemmilleen mieliksi ja asustaa kotiluolassa. Mutta kun hänet heitetään ison seikkailun eteen, kohtaa hän sen pää pystyssä (vaikka ehkä jättääkin taskulampun päälle yöllä pimeässä). Pikku Susi on nokkelampi kuin toisinaan tutisevasta kuonosta voisi päätellä ja keksii kyllä ratkaisut pulmiinsa. 

Whybrow on tavoittanut mielestäni erittäin hyvin pikkusuden aavistuksen pikkuvanhan äänen ja tyylin ja Pikku Suden kirjeet kotiin ovatkin sekä hauskaa että hellyyttävää luettavaa, vaikkei niissä ole turhia hienosteltu. Whybrown kirjoitusta tukevat mitä mainioimmin Tony Rossin kuvitukset. Mielestäni tämä onkin Rossia parhaimmillaan: yksinkertaista, kaunista ja humoristista samanaikaiseksi. Ne tukevat loistavaksi kirjan kirjeitä ja niiden kertomaa tarinaa ja tuovat etenkin Pikku Suden vielä lähemmäs lukijaa. Ja mikä tärkeintä kokonaisuus toimii loistavasti.

Mari Mörö: Kärrykoti kullan kallis

Tammi, 2006.
Kuvitus: Christel Rönns

Päästäisen pojat Atte ja Sipi nauttivat elämästä täysin rinnoin. Ne eivät tiedä mitään parempaa, kuin lehtivarjolla puista alas liiteleminen parhaan ystävänsä, liito-oravan poika Tenhon kanssa ja pian on syntymäpäiväkin! Saman aikaisesti poikien isä etsii perheelle uutta kotia ruostuneen kurkkupurkin tilalle. Kärpän avulla sellainen löytyykin, nimittäin tilava ja kuiva kärrykoti, jossa on vieläpä omatoimihissi. Koko perhe riemuitsee uudesta kodista ja valmistautuu poikien kutsuihin, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Äidin käydessä lattialautojen välissä ruokavarastolla kärrykoti lähteekin liikkeelle Att, Sipi ja Tenho kyydissään! Vaan miten käy, kun pojat päätyvät löytöeläintalolle, missä kaikki on uutta ja vierasta?

Kärrykoti kullan kallis oli todella viehättävä suupalan kokoinen seikkailu. Pikkupäästäiset ovat lapsekkaan riehakkaita sähliä, vanhemmat huolehtivia mallivanhempia, löytöeläintalon väki asiaankuuluvan kirjavaa sakkia ja maailma päästäisen kokoinen. Mörö käyttää kieltä taitavasti, muttei lastenkirjalle liian vaikeasti ja Rönnsin iloinen kuvitus tukee hyvin tarinaa. Tätä kirjaa oli ilo lukea.

Tuomo Klubilla Turussa 23.1.

Eilen illalla pääsin pitkästä aikaa keikalle Klubille, kun Tuomo tuli kaupunkiin! Olen ollut pari kertaa ennenkin herraa livenä kuulemassa, joten odotuksia keikalle oli kyllä ilmassa. Ja mukava ilta se kyllä olikin, mitä nyt Tuomo yhtyeineen oli yli puoli tuntia myöhässä.

Alkuun keikka lähti vähän hitaasti käyntiin. Pari ekaa (uutta) biisiä olivat vähän särmättömiä ja liian hitaita ja Tuomokin oli spiikeissään aika jäykkä (vaikka kyllä kamalan paljon rennompi kuin sillä ensimmäisellä keikalla, jonka pari vuotta sitten näin). Mutta kun parin biisin jälkeen kurvattiin vähän vanhempiin biiseihin, joissa tempo oli nopeampi niin nousi koko setti lentoon ja uudempiinkin biiseihin saatiin hyvä flow.

Parhaat hetket keikalla kuitenkin koettiin vasta keikan loppupuolella, kun koko bändi irrotteli kunnolla ja Tuomokin rentoutui yleisölle puhuessaan silmin nähden. Oikeastaan koko keikka kulminoitui varsinaisen setin neljään viimeiseen biisiin: rämisevän rokkaavaan uuteen kappaleeseen (jonka nimeä en tietenkään muista), hullun hienoksi funk-revittelyksi venytettyyn Ballroom girliin (joka ei koskaan ole ollut suosikkikappaleeni, mutta oli ehdottomasti tämän keikan paras veto), Won't worryyn (henkilökohtainen suosikkibiisini) ja setin viimeisenä soitettuun Don't take it too hardiin (joka ei jäänyt paljoa Ballroom girlistä jälkeen revittelyssä). Varsinaisen setin päälle Tuomo yhtyineen veti vielä iloiselle yleisölle kaksi encorea, ihanan hempeän My own private Sundayn sekä mahtavilla rämisevillä kitaroilla varustetun The grantin, jotka niputtivat koko illan loistavasti yhteen.

Tunnelma Klubilla oli koko illan mahtava ja ainakin itselle jäi todella hyvä fiilis koko illasta. Yleisö otti kontaktia lavan suuntaan ja, jahka pääsi vauhtiin, otti Tuomokin paljon kontaktia yleisöön. Ja kaiken kaikkiaan Tuomon kömpelyys spiikeissä ja naaman vääntely laulaessa oli ennen kaikkea aika sympaattista. Illan hauska sattumus oli myös, että satuin Klubille saavuttuani istumaan toisen yksin keikalle tulleen tytön viereen, jonka kanssa juttu luisti hyvin ja tulinkin viettäneeksi koko keikan. Iloisia sattumuksia on elämä täynnä.

PS. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua. Juuri ennen keikkaa tuli vaihdettua laukkua ja siinä hässäkässä kamera jäi pöydälle. Kuvat on siis otettu kännykällä.

The Departed

 The Departed.
Warner Bros, 2006.
Ohjaaja: Martin Scorsese.

Bostonin lähiöissä kasvaa kaksi toisilleen vierasta poikaa: William "Billy" Costigan, jonka suku on täynnä rikollisia sekä Colin Sullivan, jonka jo pienenä palvelukseensa pestaa rikollispomo Francis "Frank" Costello. Tahoillaan molemmat nuoret miehet aikusituvat ja valmistuvat poliisiksi. Hyvän ansioluettelonsa turvin Sullivan pääsee erikoistutkintayksikköön, jossa hän toimii Costellon kaksoisagenttina. Costigan puolestaan pestataan sukutaustansa vuoksi soluttautumaan Costellon rikollisliikaan. Costiganille rakennetaan rikosrekisteri ja hänet tuomitaan vankilaan, josta hänet päästetään ehdonalaiseen, jonka aikana hän käy tapaamisissa Sullivanin psykiatrityttöystävän kanssa. Melko nopeasti Costello nappaakin nuoren miehen riveihinsä ja lähipiiriinsä.
Sitten Sullivanille selviää, että Costellon liigaan on soluttautunut poliisi. Saman aikaisesti myös Costiganille alkaa epäillä, että joku erikoistutkintayksikössä on Costellon leivissä, ja silmukka molemmin puolin alkaa kiristyä ja takojahti alkaa.

The Departed on hurjan intensiivinen ja synkeä elokuva. En ole koskaan ollut suuri rikoselokuvien ystävä, mutta Costiganin ja Sullivanin kiihtyvällä tahdilla toisiinsa kietoutuvat tarinat vetivät myös minut mukaansa. En myöskään ole koskaan ollut suuri kummankaan elokuvan pääosan esittäjän, Matt Damonin tai Leonardo DiCaprion, fani, mutta sen verran hyvin nämä herrat Sullivanin paljastumisen pelon (Damon) ja Costiganin kasvavan ahdistuksen (DiCaprio) tulkitsevat, ettei heitä voi huonoina pitää. Oma lukunsa on myös Jack Nicholsonin hyytävän julma Costello, johon ainakaan minä en tosielämässä haluaisi todellakaan törmätä. Henkilökohtainen suosikki elokuvan roolisuorituksista oli kuitenkin Mark Wahlbergin rääväsuinen ja jyrkkä poliisi. Ihan syystäkin Wahlberg oli ehdolla sivuosa Oskarin saajaksi.

Scorsesen elokuva on mielestäni loistava elokuva ja olen tyytyväinen, että tulin sen televisiosta katsoneeksi. Kuitenkin jännittävää kyllä, kun olen elokuvasta ihmisten kanssa puhunut, on moni sanonut, ettei tämä jenkkiversio pärjää alkuperäiselle hongkongilaiselle Infernal Affairs -elokuvalle. Pitänee siis jossain vaiheessa perehtyä myös alkuperäisversioon.

Kirjava huntu

The Painted Veil.
Warner Independent Pictures, 2006.
Ohjaaja: John Curran

Koppavalla ja turhamaisella lontoolaisella seurapiirineidillä Kitty Garstilla ei ole mitään halua avioitua, mutta äitinsä painostuksesta päätyy rakkaudettomaan avioliittoon jäykän bakteeritutkija Walter Fanen kanssa. Venetsian häämatkan jälkeen pari asettuu Shanghaihin, missä Walter työskentelee valtion laboratoriossa. Avioparin ei löydä yhteyttä ja sillä aikaa, kun Walter uppoutuu työhönsä, Kitty tapaa naimisissa olevan varakonsuli Charles Townsendin, jonka kanssa ajautuu suhteeseen. Mutta kun Walter saa tietää vaimonsa suhteesta, pistää hän tämän valinnan eteen: joko hän pettämisen perusteella tai Kitty seuraa häntä kauaksi Kiinan sisämaahan alueelle, jossa on valloillaan koleraepidemia.

Kirjava huntu on yksi niitä elokuvia, jotka oikeastaan kannattaa katsoa jo niiden kauneuden vuoksi. Kiinan hehkuvat värit toimivat hurmaavana vastapainona Walterin ja Kittyn ajoittain jäisen kylmälle suhteelle. Molemmat pääosan esittäjät Edward Norton ja Naomi Watts tekevät hyvää työtä kuvatessaan Walterin ja Kittyn tunteiden nyansseja ja henkistä kasvua tarinan edetessä. Etenkin Nortonin kyky tulkita Walterin tukahdutettua raivoksi muuttuvaa rakkautta on ihailtavaa. Koko elokuvan kauneus ja surumielisyys sitoi minut tiukasti sen ääreen mainoskatkoista huolimatta, vaikka yleensä lähden ajelehtimaan, jos elokuvassa on mainoskatkoja.

Petteri Tikkanen: Eero

Like, 2009.

Eero haluaisi leikkiä Kanervan kanssa, mutta Kanerva on kasvanut, eikä häntä enää kiinnosta Eeron seura. Kun Kanervasta ei saa seuraa, menee Eero vierailulle ukin luokse. Ukilta Eero tahtoisi kuulla sotajuttuja, mutta ukki kyselee tyttöystävän perään. Niinpä Eero päättää hurmata tytön.

En ole lukenut Eeroa edeltänyttä Kanerva-albumia, mutta en usko sen haitanneen lukukokemusta.  Eero on elämänmakuinen ja suupalan kokoinen kertomus, jota oli ilo lukea. Lapsen maailmassa on harvoja yhtä kummallisia asioita, kuin isoksi kasvaminen ja juuri siitä Eerossa on kyse. Ja vaikka itse en olekaan ollut pieni poika, on Eeroon helppo samaistua. Samaan tapaan olen minäkin ollut hämmentynyt pienenä.

Petteri Tikkasen kuvitus on ihanan eloisaa ja mehevää. Siinä yhdistyvät mainiosti toisaalta pelkistetty viiva, toisaalta veikeät yksityiskohdat. Myös isot ruudut ja pinkki tehosteväri toimivat mainiosti. Kaiken kaikkiaan Eero oli oikein viihdyttävä lukukokemus.

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky

Suuri Kurpitsa, 2009.

Täydellinen Tuuli, Tyly-Lyly, Ilkeä-Iida ja muut anarkafeministisen ryhmän naiset kokoontuvat aamulla tarkastamaan edellisen illan tukikeikan tuottoa. Kaikilla on edellisenä iltana ollut hauskaa ja ilta on tuottanut jopa odotettua paremmin, joten joukkio on iloisella tuulella. Sitten he kuulevat uutisen, että joukosta puuttuva Mira on raiskattu edellisenä yönä. Jokainen joukosta reagoi uutiseen eri tavoin: suuttuen, pelästyen, kauhistuen, raivostuen, syyllistyen. Kaikki heitä yhdistää kuitenkin se, että he eivät aio jäädä uhreiksi, vaan taistella ystävänsä puolesta niin, kuin he ovat tottuneet taistelemaan naisiin kohdistuvia rajoituksia vastaan ennenkin.

Tuuli ja myrsky on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista sarjakuva-albumeista ja kaunokirjallisista teoksista, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Aiheena raiskaus on äärimmäisen vaikea teokselle kuin teokselle, mutta Tiitu Takalo onnistuu siinä mielestäni erittäin hyvin. Se herättää asiaan kuuluvaa raivoa, mutta myös myötätuntoa ja toivoa. Ihailin kovasti albumin naisten rohkeutta olla juuri sellaisia kuin ovat. Ja vaikken olekaan niin anarkistinen, kuin teoksen naisjoukkio, oli lukukokemus omaa feminismiä vahvistava lukukokemus. Kuitenkaan tämä albumi ei ole jotain, jonka pariin toivoisin itseni kaltaisten tiedostavien nuorten naisten eksyvä, vaan ihan kaikkien. Puhutaanhan teoksessakin siitä, kuinka ihmisten erottelu esimerkiksi sukupuolen perusteella on yleensä turhaa ja tarpeetonta. Uskon myös, että tarinalla on annettavaa erilaisille ihmisille monilla eri tasoilla.

Erityisesti kiitosta ansaitsee mielestäni myös Takalon fantastinen kuvitus. Ihmiset ovat realistisia ja eläviä, toisiinsa nähden erilaisia, mutteivät karikatyyreja. Takalolla on fantastinen taito ilmaista asiaansa visuaalisesti ilman turhaa kirjallista avaamista. Pelkän kuvan perusteella on mahdollista päästä kiinni siihen, keitä tarinan henkilöt ovat ja mitä he tuntevat. Moni sarjakuvataiteilija ei pysty samaan.

Kaiken kaikkiaan Tuuli ja myrsky oli loppuvuoden parhaita ja koskettavimpia lukukokemuksia ja albumi, joka päätynee ennen pitkää myös omaan hyllyyn omana niteenä.

Helsingin Sanomien artikkeli Tiitu Takalosta.

Spirit - villi ja vapaa

Spirit: Stallion of the Cimarron.
Dreamworks, 2002.

Toissa viikonloppuna vanhempien luona vieraillessa tulin päivällä muiden puuhien ohessa katsoneeksi tämän ainakin minulta aiemmin ohi menneen animaation. Spirit - villi ja vapaa kertoo Spirit nimisen nuoren mustangi orin tarinan 1800-luvun villissä lännessä. Nuori Spirit on laumansa johtaja, joka yrittää suojella laumaansa kaikin keinoin, mutta päätyykin itse ratsuväen vangitemaksi. Vankeudessa armeijan kapteeni yrittää murtaa itsepäisen hevosen ja saada sen kesyyntymään. Spirit kuitenkin onnistuu pakenemaan mukanaan intiaanipoika Pikku Puro, jonka kautta Sade nimisen tamman. Spiritin lauma ei kuitenkaan ole vielä turvassa ja se joutuu yhä uusien haasteiden eteen.

Siltä pohjalta, että elokuva on Shrekin tekijöiltä olisi voinut kuvitella Spiritinkin olevan kihelmöivän viihdyttävä animaatio. Kuitenkin on todettava, että Spirit ei yllä lähellekään Dreamworksin parempia tuotoksia. Tarinan kaari on lähes rasittavissa määrin ennalta arvattava ja stereotyyppinen: pitää olla se ehdoton paha ja erehtymätön sankari. Aika monet amerikkalaiselle elokuvalle tyypilliset kliseet olisi kuitenkin voinut antaa anteeksi, jos elokuva olisi muutoin ylittänyt lajityyppillisä kompastusiviä. Pahin ongelma ainakin minulle oli elokuvan päälle liimattu Spiritin kertojaääni. Elokuvassa puhuttiin vähän ja mielestäni kuvallinen kerronta kannatteli tarinaa oikein mainiosti, mutta jostain syystä tekijät eivät olleet uskoneet tarpeeksi kykyynsä välittää tunteita animaation keinoin, vaan olivat päätyneet lisäämään tarinan "käännekohtiin" Spiritin kertomaan, mitä tapahtui. Se oli turhin ja rasittavin osa koko elokuvaa, sillä kertojaäänen pätkät olivat liian harvassa ja päälleliimattuja, eikä niitä olisi millään muotoa tarvittu viemään tarinaa eteenpäin. Nyt kertojaääni teki elokuvasta halvan tuntuisen ja korosti sen kliseitä.

Animaatiojäljen suhteen en ole mikään asiantuntija, mutta mielestäni etenkin hevosten animointi oli onnistunut elokuvassa hyvin. Ihmisiä ei ehkä voi pitä keskivertoa parempina, mutta sitäkin kompensoi ympäröivän maailman henkevyys. Elokuvaan oli melko uskottavasti luotu mennyt maailma uudelleen. Kaiken kaikkiaan elokuva oli ihan mukiin menevää katsottavaa, mutta maailmaa mullistaa teosta siitä ei saa.

Hei me kulutetaan kulttuuria

Minulla on ollut onnea, sillä olen syntynyt kulttuuria rakastavaan perheeseen. Vanhempani ovat pienestä pitäen vieneet minua ja veljeäni kulttuurin äärelle sekä tuoneet sen kotiimme. Kotonamme on aina ollut paljon kirjoja ja meille on niitä luettu. Meitä on viety teatteriin ja museoihin. Ja perheemme on matkustanut myös reilusti ja matkoilla perehtynyt paikalliseen kulttuuriin.

Aikuistumisen myötä nämä lapsuudessa opitut tavat ovat jääneet elämään. Luen paljon, kuuntelen runsaasti musiikkia, käyn toisinaan keikoilla, museoissa ja teatterissa sekä katson elokuvia niin kotona kuin teatterissakin. Nautin kulttuurista laajalla skaalalla ja esimerkiksi pyrin lukemaan vähintään kirjan viikossa. Kuitenkin viime aikoina olen kokenut, että haluaisin enemmän pitää kirjaa omista kulttuurikokemuksistani ja jakaa niitä muiden kanssa. Siksi siis olen aloitan tämän uuden blogin. Tarkoitukseni on kirjoittaa lyhyehköjä vinkkaustyyppisiä arvioita, pitää blogin tunnelma kevyenä ja suhteellisen simppelinä. Kommentointi on erittäin tervetullutta ja toivottavasti myös lukijoilla on mukavaa blogini parissa!

PS. Tein tämän blogin starttaamisen yhteydessä myös kulttuurikuntotestin YLE:n sivuilla. Tuloksien mukaan täällä ollaan ihan hyvässä kulttuurikunnossa. Jatkakaamme siis samaan malliin!