Eve Hietamies: Yösyöttö

Otava, 2010

Kun Antti Pasasesta tulee isä, ei mikään mene niin kuin mies on odottanut. Vaimo, jonka oli tietysti tarkoitus jäädä kotiin pientä Pasasta hoitamaan, hyppääkin Naistenklinikan edessä taksiin ja ajaa pois ilman isää ja poikaa. Kun äidistä ei ole pojan kasvattajaksi on Antin otettava pesti vastaan, vaikkei se juuri houkuttelekaan. Mutta miten ihmeessä lapsen kasvatuksesta selviää iso mies, joka ei edes tiedä, miltä osastolta kaupasta löytyy se "äidinmaito"?

Yösyöttö oli mainio lukukokemus, joka tuli ahmaistua ihan poikkeuksellisen nopeasti. Asetelmasta on selvästi tarkoituksella tehty hieman koominen, mutta onneksi Hietamies ei sorru vetämään tarinaansa pelkäksi vitsiksi. Kuvaus Antti Pasasen elämästä yksinhuoltajaisänä sai minut niin nauramaan kuin itkemäänkin. Kirja oli erittäin koskettava sortumatta kuitenkaan olemaan yhtään siirappinen tai liian raskassoutuinen. Ennen kaikkea Yösyöttö herätti jälleen pohtimaan sitä, millaista erilaisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten elämä on. Lapsettomana sinkkuna opin tästä myös jotain siitä, mitä on olla vanhempi. Ja oli kirja samalla kiehtova läpileikkaus laajemminkin lapsiperheiden elämästä.

Kaiken kaikkiaan hyvin kirjoitettu kirja, joka ponkaisee suoraan suosikkilistalle ja jota kehtaan suositella niin miehille kuin naisillekin. Minä tartun varmaan pian seuraavaan Pasasten elämästä kertovaan kirjaan eli Tarhapäivään.

* * *

(Title in English: Night feeding) When Antti Pasanen becomes a father, nothing goes the way he has expected. His wife, who was obviously supposed to stay at home and take care of the baby boy, jumps into a taxi outside the hospital and speeds of without the father and son. And the mother is not able to be there and raise their son, it's Antti who has to do the job, even if he really doesn't want to. But how on earth does a big man, who doesn't even know the real name for infant formula, manage that?


Night feeding is a great reading experience and a book that I finished really fast. The whole setting was obviously given a flair of humor in purpose but luckily Hietamies had not written the book to be just a joke. The portrayal of the single dad life of Antti Pasanen made me both laugh and cry. The story was very touching without being too sugary or heavy. It also helped me to imagine what is a different life like. I, a childless single, also learned a lot about what it's like to be parent as the book did portray many different families.


All in all this was very well written book and it went straight to my favorites list. I'll be happy to recommend this to both men and women. I'll probably dive soon into the next book about the live of Antti and his son called Tarhapäivä (Kindergarten day).

Kuvakirjat / Picture books (3/3)

Jatkoa kahdelle edelliselle merkinnälle. Continued from the two previous posts.


Tuula Pere & Sanna Pelliccioni: Sanni ja taikakivi
WICKWICK, 2010

Sannin isoisä maka tajuttomana sairaalassa ja Sanni päättää parantaa isoisän etsimällä parantavan taikakiven. Aihe, läheisen ihmisen vakava sairaus/onnettomuus, on ehdottomasti tärkeä ja sellainen, jota on hyväkin käsitellä lastenkirjallisuudessa, mutta en tiedä, onko tässä kirjassa onnistuttu käsittelyssä parhaalla mahdollisella tavalla. Kuvitus on omaan makuuni hieman ankea ja minua häiritsi kovasti se, että kirja jättänee etenkin pienelle lukijalle sellaisen mielikuvan, että Sannin "taikakivessä" todella oli jotakin parantavia voimia. Hyödyllinen kirja monille perheille varmasti silti.

(Title in English: Stella and the Magic Stone) Stellas grandpa lays unconscious in a hospital and she decides to cure him by finding a magical heeling stone. The subject, sickness or serious accidents of a family member, in this book is important and such that it indeed should be handled in childrens litterature, but I'm not sure if this book does it the best possible way. For me the illustrations are rather mirthless and more importantly the book leaves the impression that the "magic stone" that Sanni finds does indeed have healing powers. This said, the book can still be useful for some families.


Grethe Rottböll & Lisen Adbåge (kuv.): Tio vilda hästar - en räknesaga
Rabén & Sjögren, 2011

Hih, kylläpä tuli aikuisenkin hihitettyä pösilöistä villihevosista lukiessa. Kymmenellä hevosella on niin kiire eteenpäin, että yksi kerrallaan joku jää muista jälkeen, kunnes jäljellä on enää yksi. Mutta onko sittenkään mukavaa kiiruhtaa yksin eteenpäin, jos kaverit jäävät jälkeen? Tämän kirjan parissa on varmasti hauska opetella yhdessä laskemaan kymmeneen. Teksti on iloisessa runomitassa ja kuvitukset hilpeitä ja samalla voidaan oppia jotain ystävyydestäkin. Ainoa miinus kirjalle on sama kuin monien muidenin numerokirjojen miinus: tässäkään kirjassa ei käsitellä nollaa.

(Title in English: Ten wild horses - a number story) Oh, how reading about these silly wild horses makes even an adult to laugh. These ten wild horses have such a hurry to get forward that one by one they are left behind. But is it any fun to run forward if all your friends are left behind? I bet it would be fun to learn to count to ten with this book. The text has fun rimes and the illustrations very bright and happy. Not to mention that at the same time you can learn something about friendship. The only issue I have with the book is that it, just like most of the number books for children, does not say anything about zero.



Maulana Rumi: Kauppias ja papukaija
Rainbow Book, 2010 (suom. Jaakko Hämeen-Anttila)


Tämä tarina on poiminta Maulana Rumin Ruokopillin tarinoista, jonka Hämeen-Anttila on kääntänyt kokonaisuudessaan. Käännöstyö on eittämättä ollut tietynlianen kulttuuriteko, mutta minulle jäi suureksi kysymysmerkiksi, miksi tämä tarina on haluttu julkaista myös kuvakirjana. Koko tarina tuntuu kovin irralliselta ja ainakin minun oli vaikea saada kiinni sen motiivista. Lisäksi kirjan ulkoasu on kamalan vanhanaikaisen näköinen: vesivärimaalauksia ja viivakehyksiä. Tätä kirjaa ei tee mieli suositella asiakkaille.

This story has been picket from Masnavi, a book by Rumi which has been translated in its entirety to Finnish. The original translation has some cultural value, but for me it is confusing, why the publisher has decided to separate this story as a picture book. The whole story feels rather disconnected and at least for me it was hard to get a hold on the motive of this story. And this book also looked old with the watercolor illustrations and line frames. This book is one that I don't think I'll recommend to customers.


Inger Sandberg & PennFilm Studio (kuv.): Pikku kummitus Lapanen - taitava isoveli
Tammi, 2010 (alkup. Stor och duktig - Lilla spöken Laban, 2010. kään. Tittamari Marttinen)


Vanhemmat lähtevät illaksi ulos ja jättävät Lapasen vahtimaan pikkusiskoa. Lapanen päättää olla oikein kunnollinen isoveli ja hoitaakin siskoaan erinomaisesti. Vaan kun yöllä alkaa pelottaa, niin kuka kömpiikään kenen viereen nukkumaan? Lapanen (tai oikeammin Laban) on jonkinasteinen klassikkohahmo meillä töissä ja siksi piti yksi Lapanenkin lukea. Traditionaalinen tarina siitä, millaista on kasvaa vastuulliseksi isosisarukseksi, vaikka itse vielä olisikin aika pieni.

(Title in English: Little ghost Mitten - a skillful big brother) When the parents go out for the evening they ask Mitten to look after his little sister. Mitten decides to be the best big brother who he can be and takes excellent care of his sister. But during the night, when things get scary, who climes into whos bed to sleep? Mitten (or Laban originally) is some sort of a classical figure at my workplace and that's why I just had to read one of these books. In the end it's a rather traditional story about what it's like to grow to be a responsible bigger sibling, even if you are not that big yourself yet.


Lane Smith: Det är en Bok!
Rabén & Sjögren, 2011 (alkup. It's a Book, 2010, kään. Suzanne Öhman)

Tässä hupaisassa ja nopealukuisessa kirjassa Apina yrittää lukea kirjaa ja Aasi ihmettelee, mikä se oikein on. Ainakin aikuista lukijaa (ja todennäköiseesti lapsiakin) naurattaa, kun aasi kyselee, voiko kirjalla blogata, surffata netissä tai soittaa musiikkia, tai kauhistelee kirjainten suurta määrää. Ja tietysti lopulta päätyy lukemaan Apinan kirjaa. Lane Smithin hauskat kuvitukset sopivat kuin nenä päähän tällaiseen kepeään tarinaan.

(Orig. title: It's a Book, 2010) In this funny and quickly read book Ape is reading a book and Donkey is wondering what a book actually is. To an adult (and a child probably too) it very amusing to read how Donkey is asking if he can blog, surf the internet or play music with the book. Not to mention when he is horrified about the number of letters in it. And of course he is completely hooked on reading by the end of the book. The fun illustrations of Lane Smith fit this easygoing story perfectly.


Tässä nämä kuvakirja-arviot tällä kertaa. Jatkoa seurannee joskus tulevaisuudessa!

So there are all the picture book reviews this time. Definitely a series that I'll continue at some point!

Kuvakirjat / Picture books (2/3)

Jatkoa edellisestä merkinnästä. Continued from the previous post.

Anna Härmälä: Sinä et kuulu tänne, Beiron

Schildts, 2011 (alkup. Du hör inte hit, Beiron, 2011. suom. Mirjam Ilvas)

Beiron, utelias kylärakki, elää iloista koiranelämäänsä ystäviensä kanssa, mutta kun hän päättää lähteä koiranäyttelyyn, ei hän yllättäen löydäkään omaa paikkaansa muiden koirien joukosta. Härmälä on kirjoittanut kiintoisan tarinan siitä, miltä tuntuu huomata olevansa erilainen etkä sovi joukkoon ja toisaalta kuinka silti voi olla onnellinen ja hyväksyä itsensä. Kuvitukset ovat iloisen värikkäitä ja tukevat hyvin tarinaa.

(Title in English: You don't belong here Beiron) Beiron, a curious mutt, lives happy dogs life with its friends, but when it decides to go to a dog show, it doesn't find its place among the other dogs. Härmälä has written an interesting story about how it feels when you realize you are different and don't fit in, and in the other hand about how you can be happy and except yourself despite that. The illustrations are wonderfully colorful and support the story well.

Ermanno Libenzi & Adelchi Galloni: Roope ja merirosvot

Lasten Keskus, 2011 (Alkup. Robin dei pirati, 1973. suom. Roman ja Lili Schatz)

Voi miten riemastuttava seikkailukirja! Roope asuu isoisänsä kanssa majakassa, mutta ajautuu hurjiin seikkailuihin, kun englantilaiset merimiehet kaappaavat hänet laivalleen. Pienille lukijoille tarinassa riittää varmasti jännitystä sekä hullunkurisia hahmoja ja käänteitä, vähän isommat lukijat pääsevät puolestaan nautiskelemaan myös pitkin tarinaa ripotelluista viittauksista klassikkokirjallisuuteen. Mainittakoon vaikka, että tarinassa seikkailee valas nimeltä Moby Dick. Loistavaa lukemista kaikille seikkailunnälkäisille!

(Title in English: Roope and the pirates) Oh, what a wonderful adventure book! Roope lives with his grandpa in a lighthouse, but ends up in wild adventures when English sailors kidnap him to their ship. There is plenty of excitement, comical characters and plot twists in the story for small readers and those of us who have lived and read a little more can enjoy about the many references the book has to classic literature. For example a whale called Moby Dick makes an appearance. A great read for all who are hungry for an adventure!

Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon

Avain, 2011

Maksimilian pestautuu marsuineen kirjaston apulaisharjoittelijaksi kesäksi. Kun kirjastonjohtaja jää lomalle alkaa kirjastoon virrata mitä eriskummallisempia asiakkaita vierailevasta sirkuksesta. Kirja on ihan kiva ja kuvitus taattua Majaluomaa, mutta ainakaan itse en kokenut tätä erityisen erityislaatuiseksi kirjaksi. En silti yllättyisi, jos lapsia naurattaa tämän kirjan äärellä.

(Title in English: Circus comes to the library) Maksimilian (and his/hers guinea pig) is hired as a summer depute apprentice in a library. When the library director leaves for holiday, a flood of odd customers comes to the library as circus has just arrived to the town. The book was quite fun and illustrations guaranteed Majaluoma style, but for me this was no way a special book. I wouldn't be that surprised tough if it makes children laugh.

Tittamari Marttinen & Christel Rönns (kuv.): Nepi ja paras koiravahti
Tammi, 2009


Nepi-corgilla on aina kamala ikävä emäntää, kun tämä lähtee päivisin töihin. Helpottaakseen Nepin päiviä emäntä hankkii Nepille koiravahdin, mutta yksikään koiravahdeista ei ole Nepin mielestä hyvä. Ei kukaan ennen kuin yläkerran saparopäinen Alma ryhtyy Nepin hoitajaksi. Nepin elämää on kirjassa kuvattu ihastuttavan kepeästi ja hyväntuulisesti. Christel Rönnsin kuvitukset ovat juuri niin ihania kuin aina. Kuvakirjaksi tässä on varsin paljon tekstiä, mutta kirjaa voi hyvillä mielin suositella vaikka jo lukemaan oppineille koirien ystäville.

(Title in English: Nepi and the best dogsitter) Nepi, a happy Corgi, can't stand it when its owner goes for work during the day. The owner tries to find a dogsitter for Nepi, but according to Nepi none of the ones she finds are good. That is until Alma who has pigtails and lives upstairs becomes Nepis dogsitter. The book talks about Nepi with a great lightness and good-humor. The illustrations of Christel Rönns are as wonderful as ever. For a picture book this has quite a lot of text, but I'd be happy to recommend it for small dog lovers who already know how to read.

Barack Obama & Loren Long (kuv.): Laulan sinusta - kirje tyttärilleni

WSOY, 2011  (Alkup. Of thee I sing, 2010. suom. Kristiina Rikman)

Obamalla on ollut kaunis ajatus tässä kirjassa. Hän on selvästi halunnut kannustaa omia tyttäriään (ja samalla muitakin lapsia) näkemään, että heissä on potenttiaalia vaikka mihin. Tähän Obama pyrkii kertomalla eri aloilla merkittäviä tekoja tehneistä ihmisistä ja kuvaamalla heidät myös lapsina. Kaunis ajatus, joskaan ei ehkä kaikkein luovimmin toteutettuna. Ongelmallista etenkin suomennoksen osalta kuitenkin on se, että esimerkkihenkilöt ovat yhdysvaltalaisia ja sitä kautta tuskin tuttuja monillekaan suomalaisista lapsista. En siis usko, että monikaan suomalainen perhe saa tästä kirjasta paljoa irti.

(Orig. title: Of thee I sing, 2010) Obama has had a beautiful idea behind this book. He obviously  has wanted to encourage hit daughters (and with the same effort other children) to see that they have the potential to anything in the world. This he strives to achieve by telling about people, who have done remarkable things in different fields of life, and what they were as children. A beautiful thought, even if not executed in the most creative way. The big issue I have with this book, especially as it has been translated to Finnish, is that the people Obama writes about are all from the US and that way unknown by Finnish children. That is why I don't think many Finnish families will enjoy this book.

Kuvakirjat / Picture books (1/3)

Olen muutamana viikonloppuna lukenut kasan uusia tai ainakin suhteellisen uusia kuvakirjoja perehtyäkseni vähän siihen, mitä kaikkea kirjastomme kokoelmiin todellella kuuluukaan. Pitkiä arvioita en viitsi kaikista kirjoittaa, mutta ajattelin, että voisin luonnehtia kuvakin muutamalla lauseella. Ja turhan pitkän merkinnän välttämiseksi jaan nämä kirjat kolmeen eri merkintään. Saman tapaisia merkintöjä saattaa tulla tulevaisuudessakin, sen verran hauskaa kuvakirjojen lueskelu on.

Some weekends I've read a pile of new or almost new picture books from just to get a better picture about what is actually in our library collections. I'm not going to write long reviews of each of them, but instead I'll write a word or two about each of them in this and the following two posts. I might write something similar in the future too as reading a pile of picture books over a weekend is a lot of fun.


Yih Fen Chou & Chih Yuan Chen (kuv.): Mimi matkii
Pieni Karhu, 2009 (Alkup. Mimi loves to mimie, 2009. suom. Riitta Oittinen)

Mimi haluaa tehdä kaiken niin kuin aikuiset ja matkii heitä ihan kaikessa, vaikka lopputulos ei aina ole sama kuin aikuisilla. Aikuisia tämä välillä tuskastuttaa, mutta lopussa kaikilla on hyvä mieli. Sympaattinen pieni kirja, joka sopii hyvin pienempien lasten kanssa luettavaksi. Näin aikuisemmassa lukijassa se ei kuitenkaan herättänyt suuria tunteita.

(orig. title: Mimi loves to mimie, 2009) Mimi wants to do everything just like adults and mimes them in everything even when the results are not quite the same. Sometimes this frustrates the adults but in the end everyone is happy. Quite likable book which suits well for reading with small children. How ever it does not give that much to an adult reader.


Annika Devert, Jessika Devert & Jenny Karlsson (kuv.): Kikka lukee
Aurinko Kustannus, 2011 (alkup. Kicka läser, 2010. suom. Tanja Kanerva)

Kikka istuu lukemassa ja  lukee kirjoista erilaisista perheenjäsenistä. Kummallista vain on, etteivät kirjojen perheet muistuta lainkaan hänen omaansa. Kikan mummi ei tee ristipistotöitä ja enokin on rokkitähti eikä isomahainen telkkarin katselija. Tosin löytää Kikka kirjoista jotain tuttuakin. Devertit ovat kirjassan ravistelleet hauskasti lastenkirjoissa kovin yleisiä kuvia stereotyyppiperheistä. Kirja on itse kullekin hyvä oppitunti siitä, miten erilaisia perheet voivatkaan olla.

(Title in English: Kikka reads) Kikka sits reading about different family members. The odd thing is that the families in her books look nothing like her own family. Kikkas grandma does not do cross stitch works and her uncle is not TV-addict with big belly, but a rock star. All tough in the end she does find something familiar after all. The Deverts have nicely stirred up the stereotypical picture of families that we so often find in childrens literature. It tells in a fun way how different families can be.


Marie-Louise Fizpatrick: Pieni kulkija
Karisto, 2010 (alkup. There, 2009. suom. Leena Perttula)

Pieni kulkija ihmettelee, mikä on perillä, millaista siellä on ja miten tietää päässeensä sinne. Kuvitukset ovat kauniin seesteisiä ja kysymykset varmasti monelle vanhemmalle tuttuja, mutta kokonaisuutena kirja tuntui aika tylsältä.

(Orig. title: There, 2009) The small traveller wonders, what is There, what it's like over There and how do you know you've gotten There. The book has lovely serene illustrations and the questions the little traveler is asking must feel familiar to many parents, but all in all, to me the book felt bit boring.


Charlotte Gastaut: Fannys fantastiska resa
Rabén & Sjögren, 2011 (alkup. Le grand voyage de mademoiselle Prudence, 2010. kään. Sofia Hahr)

On aika lähteä kotoa ja äiti komentaa Fannya kiirehtimään. Fannylla on kuitenkin muut asiat muut asiat mielessä ja kun hän päästää mielikuvituksensa valloilleen, on edessä kiehtova seikkailu mielikuvitusmaailmassa. Tätä on moderni kuvakirjallisuus parhaimmillaan! Tämä kirja ei oikeastaan ole lukukirja vaan katselukirja. Tekstiä on varsin vähän, vain harvoilla sivuilla, ja sekin on oikeastaan osa maisemaa. Tätä kirjaa kauniimpaa saa hakea. Suosittelenkin tähän kirjaan tutustumista ihan jokaiselle lapselle ja aikuiselle!

(Title in English: Fannys  fantastic voyage) It's time to leave home and Fannys mom tries to get her to hurry up. But Fanny has other plans and when she lets her imagination fly, a wonder and exciting voyage can start. This is a modern picture book at it's best! To be honest, this book isn't for reading at all, but for looking. There is text on just few of the pages and even then the text is more part of the scenery than actual text. It might be hard to find a book more beautiful than this. I warmly recommend this book to every child and adult!


Kaarina Helakisa & Nina Haiko (kuv.): Tuuliin tähystäjä
Lasten Keskus, 2011

Tuuliin tähystäjässä ehdottomasti parasta ovat Nina Haikon sekatekniikalla ja kollaasitöinä tekemä harmoninen ja mielikuvituksellinen kuvitus. Vaikka ei tarinassakaan mitään vikaa ole. Helakisan tarinassa on taikaa ja runollisuutta. Hieman tosin jäi häiritsemään ajoittain turhanaikainen omituisten sanojen käyttö, sillä pienelle lukijalle voi olla varsin vaikeaa joitakin niistä.

(Title in English: The wind observer) The absolutely best part of this book are the mixed media and collage illustrations of Nina Haiko that is both serene and full of imagination. Not that there would be anything wrong with the actual story. It's poetic and has magic in it. What distracted me a bit was the over extensive use of odd words, especially as it can be very hard for some small readers to understand what they mean.

Simon Tofield: Simonin kissa

Simon's Cat 
Gummerus, 2010

Simonin kissa on ihanan kamala! Olen aiemmin tutustunut kyseiseen karvariiviöön YouTubessa ja nyt sain vihdoin luettavakseni myös ensimmäisen kirjan. Tai olenhan minä tätä joskus selaillut, mutten aikaisemmin ole päässyt lukemaan alusta loppuun. 

Ei tämän luettuaan voi ainakaan sanoa pettyneensä: Simonin kissa on ihan yhtä kissamaisen kajahtanut niin sarjakuvissa kuin animaatioissakin. Kirja tarjoaa lukijalleen tietysti paljon enemmän kissan kujeita kuin videot. Tarinoiden kirjo on aika moninainen ja niiden pituus vaihtelee yhdestä kuvasta monisivuisiin hurjiin seikkailuihin. Ja luonnollisesti, kun tarinoita on monenlaisia, ovat niistä toiset enemmän lukijan mieleen kuin toiset.

Minusta kaikkein hauskimpia tarinoita olivat ne, joissa Simonin kissa oli kaikkein kissamaisimmillaan: innostuu pakkauspurusta enemmän kuin hienosta kissatornista, kieltäytyy menemästä kuljetuskoppaan tai kiskoo kaikki pyykit alas pyykkitelineeltä. Tarinat, joissa kissa toimi ihmismäisemmin, eivät vedonneet minuun lainkaan niin paljon. Ehkä kyse on siitä, että näihin oli kaikkein helpointa samaistua, kun asuu samassa taloudessa kissan kanssa, joka toimii usein ihan samalla tavalla.

Simonin kissa on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja kaikille kissaihmisille ja koko perheelle vauvasta vaariin.

* * * * * * * * *

Simon's Cat is wonderfully horrible! I have seen the animations before and only now got my hand on the first book. Granted, I have leafed through parts of it before, but this is the first time I read it through. 

This read was definitely not a disappointment: Simon's cat is as catishly crazy in the book as it has been in the animations. The book of course offers readers much more stories, but the variation in the stories is also greater. They are different length, some just one picture long and others spreading out to be multipage adventures. And as there is many different stories, there is more easily also favorites for each reader.

I have to say that that I enjoyed most the stories, where the cat was most cat like: more excited about the packing materials than it's new cat tower, refusing to go to the transport box or tearing down all the clothes from the laundry drying rack. The stories where the cat acted more like a human being didn't appeal me as much at all. But that might be just because I live in the same apartment with a cat and it's easier to relate the prior rather than the later.

In any case Simon's cat is a must read for every cat lover and will work for the whole family.

Patricia Forde, Joëlle Dreidemy: Hedgehogs Do Not Like Heights

Egmont, 2011

Natalien pikkusisko Lola on kiivennyt puuhun, eikä suostu tulemaan sieltä alas. Lolan päätä eivät saa käännettyä niin sisko kuin vanhemmatkaan, sillä hän kertoo olevansa hammaskeiju Fizzy Izzyn ja hämähäkki Salomonin häissä ja eihän häistä voi kesken juhlien lähteä. Ei etenkään, jos Grim-peikko menee ja muuttaa morsiamen siiliksi. Siilit näet eivät pidä lainkaan korkeuksista!

Vaikka luenkin suhteellisen paljon lastenkirjallisuutta, en voi sanoa lukevani juurikaan helppolukuisia, vasta lukemaan opetteleville tarkoitettuja kirjoja. Aika iso syy siihen on, etteivät ne useinkaan näytä tarpeeksi mielenkiintoisilta, jotta tulisin tarttuneeksi niihin muissa, kuin hyllytystarkoituksissa. Vaan elämälle kiitos, että satuin tällä kertaa tekemään poikkeuksen ja tartuin tähän uutuuskirjaan! Hedgehogs Do Not Like Heights on julkaistu banaanisarjassa, joka lienee tuttu kenelle tahansa, joka on ikinä sattunut kurkistamaan helppolukuisten kirjojen hyllyyn. Banaaneissa on julkaistu monilla eri kielillä kymmeniä, ellei peräti satoja eri nimekkeitä ja eri väriset banaanit kirjojen kansissa kertovat, minkä tason lukijoille mikäkin kirja on tarkoitettu.

Tämä kirja kuuluu sinisiin banaaneihin, eli keskitason helppolukuisiin. Vaan onneksi se ei vaikuta mitenkään tarinan laatuun. Hedgehogsissa on lyhyillä tekstinpätkillä ja iloisella kuvituksella onnistuttu rakentamaan yhtenäinen, monitasoinen ja riemastuttava kertomus. Forde tekstissä limittyvät perheen yritys saada Lola alas puusta ja Lolan kuvailemat tapahtumat hammaskeijun ja hämähäkin häistä ilman, että ne muodostaisivat epäselvän sekamelskan. Päinvastoin, tarinan vauhdissa on helppo pysyä ja niin riemastuttavasti se on kerrottu, että aikuinenkin alkaa sille väistämättä hihitellä. Koko lukukokemusta tukivat onnistuneesti Dreidemyn kauniit ja iloisen väriset kuvitukset.

Todentotta, tämä kirja oli erittäin hyvä maistiainen helppolukuisten kirjojen maailmaan ja innosti minua tutustumaan tarkemminkin, mitä niiden joukosta löytyy. Ainakin aion tulevaisuudessa tarttua ensimmäiseen Nataliesta ja Lolasta kertovaan kirjaan Frogs Don't Like Dragons.

* * * * * * * * *

Natalies little sister Lola has climbed into a tree and won't come down. And neither her sister nor her parents can change her mind. That's because, according to her, she is attending the wedding of Fizzy Izzy the toothfairy and Salomon the spider and you can't leave a wedding in the middle of the party, can you? You have to say especially if evil goblin Grim comes and tuns the bride into a hedgehog! And hedgehogs, as Lola knows, do not like heights!

Even tough I do read quite a lot of children's literature, I haven't really read a lot of easy read books meant for kids who are just learning to read. To be honest, they don't usually look interesting enough to grab my attention. But I have to say, it was a lucky thing I came across this new book! Hedgehogs Do Not Like Heights is published in the Banana-book series, which has been published in several different languages. The different color bananas in the book covers tell the readers, to what level reader the books are meant to.

This book is a blue banana, which means it's a midlevel easyreader. How ever, luckily, that doesn't affect the quality of the story. Hedgehogs is told with short pieces of text and bright happy illustrations that together make a coherent and hilarious story with several different story levels going on simultaneously. In Fordes text   overlap the story of how Lola's family is trying to get her down from the tree and the story Lola is telling about the wedding going on in the tree. And miraculously, this all isn't a messy blur, but a easy to follow story that got at least me to giggle while reading. The illustrations by Dreidemy are a wonderful addition to the text.

If one wants to dive into the world of easy read books, this book was a wonderful starting point. For now on, I'll be much more interested in all the easy read books available. For sure I'll read at least the first book about Natalie and Lola called Frogs Don't Like Dragons.

Nelli Hietala: Lintujen käytännöllisyydestä

Nemo, 2011

Oletko koskaan tehnyt arkiveistoksia saippuavaahdosta tai pölystä? Entä kuullut, mistä tulee sanonta lentävistä lehmistä? Jos taas olette suunnitelleet lasta, tiedättehän, miten monenlaisest asiat vaikuttavat siihen, millainen lapsestanne tulee? Niin ja tuskin tiedätkään, miten käytännöllisiä linnut olivatkaan ennen lentokoneiden aikaa.

Näitä ja monia muita aiheita käsitellään Nelli Hietalan pakinanomaisissa novelleissa. Lintujen käytännöllisyydestä on kokoelma mitä eriskummallisimpia ja ihastuttavampia elämänohjeita ja tietoiskuja. Kaikki ohjeet ovat vaaksan verran vinksallaan fiktiota kohti, mutta samalla ne ovat ihastuttavia sukelluksia ihmiselämän iloihin ja suruihin.

Novellien toteava tyyli on hyvin yhdenmukainen läpi kirjan muutamia yksittäisiä novelleja lukuunottamatta. Näiden muutamien poikkeavien novellien tyyli hyppäsikin sitten vähän turhan vahvasti esiin joukosta ja hajottivat teoksen yhtenäisyyttä. Jos minulta kysytään, olisi kokonaisuuden kannalta ollut parempi, mikäli Hietala ja Nemo olisivat rohkeasti pitäytyneet vain yhten tyylin novelleissa. Toisaalta ei pidä myöskään jättää sanomatta, että yksi näistä kokonaisuuteen sopimattomista novelleista, Vaatimaton nojatuoli, oli yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista novelleista koko joukossa.

Kaikenkaikkiaan Lintujen käytännöllisyydestä oli mieleenpainuva ja mielenkiintoinen novellikokoelma, joka ehdottomasti lukeutuu sinne parempaan päähän minun lukemistani novellikokoelmista, kuten myös tänä vuonna lukemistani kirjoista.

WALL·E

WALL·E
Disney / Pixar, 2008
Ohjaaja: Andrew Stanton

Maapallo ei ole enää entisensä. Ihmisten suuri kuluttamisen tarve on täyttänyt maan jätteillä ja ongelman rakaisemisen sijaan on koko ihmiskunta lähtenyt niitä pakoon avaruuteen. Kotiplaneettaa siivoamaan on jätetty joukko siivoajarobotteja, joiden tehtävä on pakata jätteet tiiviiksi kuutioiksi. Ihmiskunnan paosta on kuitenkin kulunut jo kauan ja jäljellä on enää yksi roboteista, WALL·E.

WALL·E on koneeksi ihmeellisen inhimillinen. Se käy päivisin pakkaamassa jätettä kuutioiksi, mutta kerää siinä sivussa sitä kiehtovia esineitä. Nämä esineet se vie iltaisin konttiin, joka on sen koti. WALL·Ella on jopa lemmikkitorakka, josta se pitää huolta kuin ihminen koirastaan konsanaan. Inhimilliset piirteensä WALL·E on mitä ilmeisimmin kerännyt juuri jätteiden joukosta löytämiensä ihmiselämän jälkien pohjalta.

WALL·En vakiintunut elämä kuitenkin järkkyy, kun täysin odottamatta maan pinnalle laskeutuu avaruusalus ja sen kyydistä nousee EVE, toinen robotti. EVEn kohtaaminen muuttaa täysin WALL·En elämän ja vie sen matkalle, jollaista ei jokaisen pienen siivojarobotin kohdalle osu.

Kenellekään tämän blogin lukijoista ei varmaan tule yllätyksenä, että lasten ja nuorten kirjallisuus ja viihde on lähellä sydäntäni siinä missä aikuistenkin. Siispä kirjastosta lainattujen elokuvien joukkoon aina vällä eksyy myös lastenelokuvia, kuten nyt WALL·E. WALL·E oli lastenelokuvana sieltä hurmaavimmasta ja puhuttelevimmassa päästä. Dystopisiin tulevaisuuksiin sijoittuvat tarinat ovat yleisemminkin kiinnostaneet minua viime aikoina ja WALL·E oli tässä sarjassa erittäin onnistunut teos. WALL·En maailman dystooppinen kehitys on uskottavaa ja pelottavaakin, mutta elokuvasta ei ole tehty pelottelevaa tai paasaavaa. Jätteiden peittämä tulevaisuus on tarinassa vallitseva tosiasia, jonka vaikutuksia tuodaan esiin turhaa alleviivausta vältellen.

Muutoinkin WALL·E on taidokkaasti kerrottu tarina. Olen erittäin onnellinen, että elokuvan tekijöillä on ollut rohkeutta antaa kuvan kertoa sanojen sijasta (toisin kuin eräissä muissa lastenelokuvissa) ja puhetta on elokuvan ensimmäisellä puoliskolla vain muutaman hassun sanan verran. Tästä huolimatta elokuva kantaa kauniisti. Puheelle ei yksinkertaisesti ole tarvetta ja elokuvan tekijät ovat kaikkien onneksi tämän oivaltaneet.

Vain yksi kohta koko elokuvasta jäi minua kaivelemaan ja valitettavasti se osui elokuvan huipennukseen. En halua paljastaa lopun käänteitä, mutta kyllä vaan jäi vaivaamaan se, miten räikeästi elokuvan tekijät olivat sivuuttaneet fysiikanlait ja avaruuden vaikutukset niihin. Vaan onneksi tämä oli ainoa silmiinpistävä virhe elokuvassa. Koko muun ajan saattoi vain nauttia siitä, miten hienoja lastenelokuvia tehdään meidän kaikkien iloksi.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

The Hunger Games

WSOY, 2009

Katniss Everdeen elää vyöhykkeellä 12 Panemissa, joka on rakentunut entisen Pohjois-Amerikan raunioille. Panemin vyöhykkeillä eletään Capitolin valvovan silmän alla, minkä lisäksi Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin muistutuksena vyöhykkeiden asemasta. Nälkäpelissä kunkin vyöhykkeen lähettämät nuoret kilpailijat, 12 tyttöä ja 12 poikaa, taistelevat elämästä ja kuolemasta, kunnes jäljellä on enää yksi. Vyöhykkeen 12 kilpailijoille se yleensä tarkoitta varmaa kuolemaa, mutta kun Katnissin sisar arvotaan vyöhykkeen edustajaksi tarjoutuu Katniss tämän tilalle.

Nälkäpeli on hengästyttävän vangitseva kirja alusta loppuun. Jo alkuasetelma kertoo, ettei kyseessä ole mikään kevyt lukukokemus, vaan varsin raaka kuvaus dystooppisesta todellisuudesta. Panemissa harvoilla on valtaa ja nämä harvat käyttävät sitä mielivaltaisestikin hallitakseen vyöhykkeiden ihmisiä hajoita ja hallitse menetelmällä. Itse Nälkäpeli on tämän mielivallan ehkä raain ilmentymä, joka on ainakin kirjan kuvauksen mukaan Capitolin asukkaille suurta viihdettä. Ylipäätään capitolilaiset kuvataan Katnissin silmin vakavasti todellisuudesta vieraantuneiksi.

Katniss on kertojana kiehtova hahmo. Hän on luunkova selviytyjä ja perheensä hyvinvoinnista huolehtija, mutta pohjimmiltaan humaanimpi ja pehmeämpi, kuin osaa itselleenkään myöntää. Nälkäpeli korostaa niin Katnissin selviytyjän vaistoa, mutta yllättäen myös näitä muita puolia. Etenkin Katnissin kanssa vyöhykkeen 12 edustajaksi valittu Peeta toimii katalyyttinä Katnissin erilaisille puolille.

Mielenkiintoista on myös se, että siinä missä Katniss on monella tapaa kova, syntyy Peetasta huomattavasti pehmeämpi kuva raaoista olosuhteista huolimatta. Tämä vastakkainasettelu on kiehtova myös sikäli, että melko poikkeuksellisestikin kovapintaisempi tästä parivaljakosta tosiaan on tyttö eli Katniss. Heidän erilainen lähestymiskulmansa asioihin antaa myös hyvää syvyyttä kertomukselle siitäkin huolimatta, että se on kirjoitettu Katnissin kautta. Myös muut sivuhahmot tuovat tarinaan mielenkiintoista syvyyttä ja historian tuntua ollen samalla myös itsenäisinä hahmoina moniulotteisia ja syviä. Se onkin yksi tämän kirjan monista meriiteistä.

Kokonaisuudessaan Nälkäpeli on moniulotteinen, vetovoimainen ja pelottavassa määrin uskottava kertomus dystooppisesta tulevaisuudessa, jossa kukaan meistä ei haluaisi elää. Se saa pohtimaan niin tulevaisuutta kuin historiaakin, sekä sitä, miten tämän kaltainen maailma voidaan välttää. Vaikka kyseessä onkin nuortenkirja suosittelisin sitä silti myös meille ihan aikuisille, sillä tämä kirja herättää varmasti ajatuksia ihan jokaisessa lukijassa.

Martina Devlin: Three Wise Men

HarperCollins, 2000

Kun kuusivuotiaat Gloria, Kate ja Eimear esittivät joulukuvaelman kolmea viisasta miestä, muodostivat he ystävystrion, jonka kaltainen tulee vastaan vain kerran elämässä. He kasvoivat yhdessä ja opiskeluajan erovuosien jälkeen asuvat jälleen samassa kaupungissa, Dublinissa. Siellä he elävät omia ja yhteistä elämäänsä, menevät naimisiin ja etenevät urillaan. Mutta miten ystävyys kestää, kun Kate heittäytyy suhteeseen Eimearin miehen kanssa ja Glorian pakkomielteinen tarve saada lapsi ajaa hänet äärimmäisiin tekoihin? Voiko vastustamaton Jack tuhota ystävyyden, jonka oli tarkoitus kestää eliniän?

Perjaatteessa kirjan lähtökohdat antavat mahdollisuuden mielenkiintoiseen tutkielmaan siitä, missä kulkevat rajat, joita ei voi ylittää uhraamatta ystävyyttä. Kirjan ystävystroikan teot venyttävät heidän suhteensa äärirajoilleen ja nostattavat mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, millaiset teot ystäviltä voi antaa anteeksi. Ongelma kuitenkin on, että tätä tarinaa ei kerrota erityisen hyvin. Se sekä alkaa että loppuu kummallisesti ja koko tarina tuntuu epäjohdonmukaiselta ja hajanaiselta. Ihan suoraan sanottuna en oikein missään vaiheessa en osannut päättää, oliko kirja loppuun lukemisen arvoinen, enkä oikeastaan vieläkään osaa vastata siihen kysymykseen.

Ihan erityinen ongelma kirjassa oli, etten pahemmin pitänyt yhdestäkään kolmesta päähenkilöstä. Tämä on oikeastaan miltei saavutus, kun otetaan huomioon, kuinka erilaisia Katesta, Gloriasta ja Eimearista on kirjassa tehty. Valitettavasti vain jokainen heistä oli ainakin osan aikaa käsittämättömän pakkomielteinen ja itsekeskeinen, enkä oikein osannut kokea sympatiaa yhtäkään kohtaan ainakaan pidemmän päälle. Nämä kolme kolmenkymmenen ylittänyttä naista tuntuivat käyttäytyvät paikoin kuin pahemmatkin kakarat. Se ei juuri kannusta samaistumaan päähenkilöihin tai kiinnostumaan pidemmän päälle siitä, mitä heille tulee tapahtumaan.

Ei kirja tietysti puhtaasti huono ollut. Se esitti mielenkiintoisia kysymyksiä juuri ystävyyden rajoista, mutta toisaalta myös siitä, missä kulkee raja oikean ja väärän teon sekä hyvän ja pahan ihmisen välillä. Usean henkilöhahmon kohdalla on ihan mielenkiintoisesti nostettu esiin erilaisia puolia, mutta harmillisesti näihin erilaisiin puoliin ei ole pureuduttu tarpeeksi. Ylipäätään jäin kaipaamaan tiukempaa otetta henkilöistä ja koko tarinasta.

Ps. Eilinen merkintä ilmiintyi jälleen Räpellykseen, tällä kertaa uuden "palstan" muodossa.

Bill Waterson: Homicidal psycho jungle cat - a Calvin and Hobbes collection

Calvin ja Hobbes (suomalaisittain Lassi ja Leevi) taitavat olla kaikille ainakin oman ikäluokkani ihmisille jotain kautta tuttuja. Bill Wattersonin sarjakuvissa seikkailevat rasavilli pellavapää ja hänen lelutiikerinsä ja stripit kertovat näiden kahden ystävyydestä ja arkisista ja eriskummallisista tilanteista, joihin he ajautuvat. Pojan ja tiikerin lisäksi sarjakuvassa esiintyvät Calvinin vanhemmat, naapurin Susie ja Calvinin opettaja miss Wormwood. Tämä albumi on yhdistelmä mustavalkoisia yhden rivin strippejä sekä sivunkokoisia väristrippejä.

Sarjakuvissa tärkeä rooli on Calvinin mielikuvituksella, josta oiva osoitus on jo Hobbes. Välillä lukiessa melkein ehtii jo unohtaa, että kyseessä on tosiaan lelutiikeri ja Calvinin mielikuvitusystävä, mutta sitten kuvaan astuvat jälleen vanhemmat tai Susie ja näemme Hobbesin, kuten kaikki muutkin. Toisaalta Calvinin mielikuvitus muuttaa hänet milloin tahansa pelottomaksi avaruusmies Spiffiksi tai muut ihmiset vaikka dinosauruksiksi. Juuri Calvinin villi mielikuvitus ja pettämättömän omaperäinen logiikka luo pienen pojan varsin tavallisesta arjesta jännittävää ja yllätyksellistä luettavaa.

Ainakin näin aikuisen näkökulmasta voi Wattersonin sarjakuvaa lukea myös kuvauksena varsin yksinäisen lapsen maailmasta. Ainakaan tässä albumissa Calvinilla ei ole Hobbesin ohella muita ystäviä. Ehkä lähimmäksi yltää naapurin Susie, mutta ainakaan Calvin ei koskaan myöntäisi tätä ystäväksi. Jos häneltä kysytään on Susie perivihollinen. Liian nopeita johtopäätöksiä ei kuitenkaan ole syytä vetää, sillä mahdollisesta yksinäisyydestään huolimatta on Calvin ilmiselvästi myös varsin onnellinen lapsi.

Paljon mielekkäämpää onkin lukea näitä strippejä lapsuuden ja lapsen rajattoman mielikuvituksen ylistyksenä. Watterson on riemastuttavasti tavoittanut lapsen maailman voimakkaat tunteet ja koulupojan villin seikkailumielialan. Näitä ajattomia arjen seikkailuja onkin hauska lukea niin lapsena kuin nyt aikuisempanankin.

(PS. Jos joku jäi kaipaamaan eilistä blogimerkintää, se löytyy tällä kertaa Kiti-blogista.)

Khaled Hosseini: Leijapoika

The Kite Runner
Suuri suomalainen kirjakerho, 2004

Amir syntyy 60-luvun alkuvuosina kabulilaisen mahtimiehen pojaksi. Hän elää turvattua elämää isänsä suuressa talossa ja viettää päivänsä leikkien perheen hazarapalvelijan pojan Hassanin kanssa. Hassan on valmis tekemään kaikkensa Amirin eteen ja pojat viettävät kaikki päivät yhdessä leikkien, siitä huolimatta, että heidän syntyperänsä on asettanut heidät hyvin vastakkaisiin asemiin yhteiskunnassa. Talvella 1975 kaikki kuitenkin muuttuu, kun leijakilpailun yhteydessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mikä muuttaa poikien suhteen peruuttamattomasti.

Leijapojasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa kirjan keskeisiä käännekohtia. Toki mikä tahansa (tai ainakin jokainen hyvä) kirja on paljon muutakin, kuin pelkät keskeiset käänteet, mutta tasapainottelu spoilaamisen rajalla on aina silti haastavaa. Puhukaamme siis tästä teoksesta yleisemmällä tasolla.

Vaikka Leijapojan kertoja on Amir ja sikäli voisi ajatella sen olevan kirja Amirista. Ainakin minulle kirja oli kuitenkin vähintään yhtä paljon kertomus Hassanista sekä Afganistanista, jonka myllerryksiltä pojat eivät välty. Kirjassa on huomattavan painostava tunnelma alusta aina viimeisille sivuille asti, mutta yllättäen kirja ei ole niin raskas lukea, kuin voisi kuvitella. Hosseinin kirjoitus kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ja tarinassa oli imu, josta on vaikea päästä irti.

Hosseini on myös osannut rakentaa epätäydellisyydessään kiinnostavia hahmoja, joiden kehitystä on vähintäänkin kiehtovaa seurata. Etenkin Amirin kokemus itsestään on mielenkiintoinen kuvaus hahmon henkilökohtaisesta kasvusta, mutta erityisen kiinnostavaa on seurata, miten Amirin käsitys eri henkilöistä muuttuu tarinan aikana. Totuus on usein mielikuvia ihmeellisempää, kuten myös tässä tarinassa.

Kaikenkaikkiaan Leijapoika on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kertomus. Sen ihmiskohtalot ovat koskettavia ja niiden ohella teos kuvaa mielenkiintoisesti sitä Afganistanin historiaa, joka ei aina nouse esiin medioissa. Teos onkin siis monella tasolla lukemisen arvoinen, vaikkei aivan nouse omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Kuninkaan puhe

The King's Speech
Bedlam Productions, 2010
Ohjaaja: Tom Hooper

Albert Frederick Arthur George, kuningas Yrjö V:n toinen poika, on armeijan upseeri ja prinssi, josta tulee aikanaan vastentahtahtoaan kuningas Yrjö VI. Hänellä on rakastava vaimo ja kaksi ihanaa tytärtä. Hänen elämäänsä kuningashuoneen jäsenenä varjostaa kuitenkin änkytys, josta hän on kärsinyt lapsuudesta alkaen. Prinssin yritettyä lähes kaikki keinoja päästäkseen eroon änkytyksestään ja luopunut jo toivosta, kun hänen vaimonsa löytää poikkeuksellisia metodeja käyttävän puheterapeutti Lionel Loguen, jonka vastaanotolle hän suostuttelee puolisonsa.

Kuninkaan puhe on yksi kauneimmista elokuvista, jonka olen eläessäni nähnyt. Eilen, istuessani elokuvateatterin ensimmäisessä rivissä, sain itseni useaan otteeseen haukkomasta henkeäni puhtaasti valkokankaalle heijastettujen kuvien kauneuden vuoksi. Kaunein kaikista lavasteista elokuvassa oli puheterapeutti Loguen nuhjuinen vastaanottohuone, yksi elokuvan keskeisistä tapahtumapaikoista. Esimerkiksi kaikki kuninkaalliset tilat tuntuivat kolkommilta, ehkä prinssiperheen kotia lukuunottamatta. Tämä toisaalta tuntui heijastavan Yrjö VI:n tuntemuksia kussakin tilassa.

Yksin kauniit kuvat eivät kuitenkaan tee tästä elokuvasta loistavaa elokuvaa. Sen sijaan ensiluokkaiset näyttelijänsuoritukset tekevät. Colin Firthin kuningas on herkkä, traumatisoitunut ja alistunut mies, joka kärsimys ylellisen elämän keskellä on käsinkosketeltavaa. Velvollisuuksien ja omien halujensa ja pelkojensa ristivedossa taisteleva tuleva kuningas on Firthin esittämänä niin monivivahteinen hahmo, että vain harva näyttelijä olisi kyennyt luomaan yhtä todellisen ja koskettavan hahmon. Toisaalta myös Lionel Logueta esittänyt Geoffrey Rush loi terävän kuvan tarkasta, kärkkäästä ja röyhkeästäkin, mutta toisaalta omalla tavallaan elämässään pettyneestä australialaisesta. Hahmossa on syvyyttä, jonka luomiseksi ei käsikirjoitukseen ole tarvinnut lisätä kirjoittaa pitkiä kuvauksia, vaan elokuvassa on luotettu Rushin kykyyn tuoda hahmoon syvyys sisältä päin.

Kenties suurimman vaikutukseen minuun teki kuitenkin Helena Bonham Carterin herkkävivahteinen kuvaus Yrjö VI:n puolisosta, tulevasta kuningatar Elizabethista. Olen liian usein nähnyt Bonham Carterin samankaltaisissa, hieman hullun naisen rooleissa, mikä oli saanut minut unohtamaan, miten laaja-alainen näyttelijä hän todellisuudessa onkaan. Kuitenkin hänen roolityönsä rakastavana ja vahvana vaimona tulevan kuninkaan rinnalla on tunteita herättävä siinä missä Firthin ja Rushin kuvaukset hahmoistaan sekä näiden välisestä suhteesta.

Kokonaisuudessaan tarina on samanaikaisesti sekä raaka kuvaus velvollisuudesta ja sen painosta että koskettava kertomus kasvusta ja henkilökohtaisten vaikeuksien ylittämisestä. En haluaisi käyttää turhia ylisanoja, jotten kuulostaisi kovin falskilta, vaikka todellisuudessa tämä elokuva ansaitsisi niistä jokaisen. Sen kuitenkin sanon, että vaikka en kovin montaa muuta ehdokasta olekaan nähnyt, on elokuva mielestäni todella ansainnut jokaisen Oscarinsa. Olisi ehkä ansainnut vielä muutaman enemmänkin esimerkiksi sivuosasuorituksista ja musiikista, mutta kuten sanottu, en ole muita ehdokkaita juuri nähnyt. Mikäli et ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, suosittelen sitä lämpimästi.

(Kuvan lähde: Omamaamansikka)

Uusi fantasia feat. Freeman: Liian myöhään

Joskus, ihan satunnaisesti, tulee vastaan taideteoksia, elokuvia tai vaikka kappaleita, jotka vetävät allekirjoittaneen ihan sanattomiksi. Niihin on viimeaikoina lukeutunut tämä kappale.

En oikein tiedä, mikä tässä kappaleessa on, mutta se on purrut kuin häkä viimeaikoina. Kappale on omituinen, sanoitukset paikoin ainakin minulle kryptiset ja video vähintäänkin jännittävä, mutta joku kokonaisuudessa (niin biisin kuin videonkin) toimii, noh, toimii juuri niin, kuin VR:n junat eivät toimi talvisin. 

Ehkä se on tämä syksy ja kappaleen kiehtova melankolia. Tai sitten se, ettei hetkeen taas ole tullut vastaan mitään ihan yhtä jännittävää uutta musiikkia. Tai kenties se on Freeman, jota kaikessa camp-arvossaan aina salaa fanittelen. Joka tapauksessa tätä täällä on viimeaikoina soitettu repeatilla (ja hihkuttu radiosta kuultaessa), eikä menon loppua näy.

Uusi fantasia ei muuten tee lainkaan hullumpaa musiikkia, vaikkei yksikään muista kuulemistani kappaleista nouse Liian myöhäänin tasolle.

Dance Dance Dance (eli kuinka Riikan sisäinen fangirl taas pääsi valloilleen)

Olin männä sunnuntaina katsomassa tämän hetken parasta kotimaista tosi-TV:tä, Dancea livenä Helsingin Hernesaaressa. Olen koko syksyn hihkunut riemusta ja innostuksesta, kun tämä lempisarja tuli Suomeen ja vielä enemmän, kun saattoi todeta, että Suomesta ihan oikeasti löytyy superlahjakkaita tanssijoita riittämiin tähän skabaan! Noh, koska salaa sisimmässäni olen aina ja ikuisesti fangirl, niin pitihän sitä päästä show näkemään myös livenä.

Teollisuushalliin rakennetuksi studioksi Nelonen-areena oli ihan mainio studio. Penkit eivät olleet maailman mukavimmat, mutta katsomo rakennettu niin mainiosti, että tälläinenkin kääpiö näki ihan hyvin takarivistä aina lavalle asti. Vaan parasta paikan päällä olossa oli kyllä ehdottomasti tunnelma. Koko yleisö eli täysillä mukana, tanssi ennen shown alkua ja suosionosoitukset yltyivät ihan hurjiin sfääreihin livelähetyksen lopulla ja etenkin sen jälkeen, kun finaalinelikkoa tsempattiin TV-spottia varten. Areenan tunnelmasta ei muuten telkkarin välityksellä välity kuin pieni murunen koteihin. Kyllä paikalla olo aina ruudun välityksellä katsomisen voittaa!

Niin tosiaan, ne tanssijat. Olen edelleen ihan ällikällä lyöty siitä, miten lahjakkaita ihmisiä tästä maasta löytyy! Hienoimmat pariesitykset olivat ehdottomasti Markulla ja Mintulla, mutta eivätpä nuo kaksi muutakaan paria paljoa jälkeen jääneet. Sooloista ehdottomasti koskettavimpia olivat Markun ja Samin koreografiat. Ja eihän tuossa joukossa oikeasti yhtään huonoa tanssijaa ole. Mutta olen kyllä ihan sitä mieltä, että tuomaristo teki ihan oikeat valinnat jatkoonpääsijöistä.

Oli muuten jännää nähdä, miten tuollainen livelähetyksen teko toimii, kun en koskaan ennen ole ollut minkään TV-ohjelman nauhoituksissa. Ihan koko suora Dance ei muuten ole suoraa lähetystä: ryhmäkoreografia sekä sitä edeltänyt ja seurannut spiikki nauhoitettiin itseasiassa jo puoli tuntia ennen itse lähetyksen alkua ja olisi kuulemma vedetty läpi useampaankin kertaan, jos ei olisi mennyt ekalla kertaa nappiin. Eipä silti, pieni juttuhan tuo on, kun ei ryhmistä edes arvioida, ja antaa sitäpaitsi tanssijoille pienen hengähdystauon ennen äänestystulosta. Olenkin kotona aikaisemmin ihmetellyt, että miten ne oikein jaksaa tanssia niin hurjalla temmolla ja ehtivät vielä vaihtaa vaatteitakin aina välissä.

Ennen showta tapahtui kyllä muutakin ja paikalla piti olla jo tuntia ennen suoran alkua. Ihan alkuun katsojille selitettiin lähetyksen käytäntöjä ja annettiin ohjeita, minkä jälkeen sitten yleisöä yllytettiin taputtamaan ja tanssimaan. Yllätyin iloisesti, kun ison osan tästä alun tunnelman nostatuksesta hoiti yksi skaban suosikkikoreografeistani Peter Pihlström. Tietysti myös Axl lavalta yleisölle jutteli sekä ennen lähetystä, mainoskatkoilla että lähetyksen jälkeen. Axl kyllä voitti allekirjoittaneen aika hyvin puolelleen huumorillaan ja iloisella otteellaan. Ammattilainen on ammattilainen.

Tuomareista todettakoon ihan lyhyesti se, että miltei kaikesta olin kolmikon kanssa samaa mieltä, enkä kyllä suostu näkemään, että tuo kolmikko nyt olis jotenkin kamalan puolueellisesti käyttäytynyt ainakaan tässä jaksossa. Sitäpaitsi kun kolmantena tuomarina (ja ryhmäkoreografian tekijänä) on Lasse Hyttinen eli Lasa, niin ei täällä voi kuin tykätä.

Rikostoveriksi katsomoon uskaltautui räpeltäjätoveri Maija. Kiitos seurasta ja hihkumisen siedosta! Kuvia ei tullut otettua kuin muutama hassu ja nekin kaikki ennen itse ohjelman alkua. Tansseista en ottanut yhtään kuvaa, koska olen opetellut viime aikoina elämään enemmän esitysten mukana sen sijaan, että ulkoistaisin itseni kameran taakse.

Jos ei jo käynyt ilmi, niin ilta oli todella mahtava ja nyt melkein harmittaa, että tuli vasta näin myöhäisessä vaiheessa mentyä paikan päälle. Muuten olis ehkä voinut mennä katsomaan vaikka parikin jaksoa livenä. Noh, ensi vuonna uudestaan!

Paul Auster: Brooklyn follies

Brooklyn Follies oli ensimmäinen Paul Austerin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Oikeasti luin sen jo miltei vuosi sitten, mutten jostain syystä koskaan kirjoittanut siitä tänne. Aikomus on selvästi ollut, koska täältä löytyi kirjoituksen raakile ja pari linkkiä. 

Enää en oikein voi tavoittaa sitä, miten suuren vaikutuksen kirja teki luettaessa. Brooklyn Follies oli varmasti yksi vuoden 2009 parhaista kirjoista ja yksi parhaista koskaan lukemistani myös. Se oli niin hyvä, että ostin sen isälleni joululahjaksi ja isäni rakastui siihen myös. Sitä tapahtuu aika harvoin, sen verran eri sukupolvea olemme.

Oikeastaan valehtelen, kun väitän, ettei sitä ensivaikutelmaa voi enää tavoittaa. Yksi linkeistä kun oli tähän lyhyeen tekstiin, jonka olin kirjasta toisaalle kirjoittanut englanniksi:

This book was a true surprise to me how much I liked this book. I had no real image about what the book would be about and had never read any books by Paul Auster before. But this book was absolutely marvelous. The story was so light and still tasted so much like real life that it little by little sucked me into Brooklyn New York and to the diners, to Brightman’s Attic and to Hotel Existance. It made me feel warm and happy but still it was able to make quick turns and take me by surprice.

To me the core in this book was that no mater who people are and what they do they usually have good hearts and do not wish bad to others. The combination of two heroes and main characters, Nathan and Tom, worked to me very well. There was great dynamic between these two, Tom young and lost and Nathan retired, wise but pessimistic in the beginning. It’s wonderful how they meeting again changes the course of the life of both. Also I loved the variety of other characters in the book and definitely want to be Honey.

All in all this has definitely been one of the best books I’ve read this year.

Oikeastaan ihan kelvollinen kuvaus ja arvio. Napakka, vaikka viliseekin kirjoitusvirheitä.

Brooklyn follies kuuluu tosiaan suosikkikirjojen listalle. Ajattelin, että voisin koostaa sellaisen tuonne blogin sivuihin. Ihan vaan omaksi ilokseni, ehkä muidenkin.

1. semifinaalin jälkipuinti

Eurovision laulukilpailu
1. semifinaali 25.5.

Jahas, nyt kun on nähty ensimmäinen semi, niin lienee aika kommentoida vähän nähtyä. En nähnyt lähetystä suorana eilen illalla, koska olin Rufus Wainwrightin keikalla, joten katsoin shown tänään YLE Areenan kautta (nähtävissä kuukauden ajan). Tiedä häntä sitten, miten se vaikutti omiin arviointeihin, mutta ainakin oli kummallista katsoa lähetystä, kun teisi jo tulokset.

Aloitan käymällä ensin lyhyesti kaikki esitykset läpi ja sen jälkeen puhun vähän showsta muuten.

Moldova: Ihan kiva perus viisu, ei herättänyt hirveitä tunnekuohuja. Varmasti finaalipaikan saavuttamisessa auttoi uusi äänestyjärjestys yhdistettynä ensimmäisenä esiintymiseen.
Venäjä: Tämä biisi, joka ärsytti esikatselussa aika paljon, olikin yllättävän miellyttävää kuunneltavaa semissä. Laulajan lausunnasta sai nyt selvää ja överi melodramaattisuuskin toimi ihan hyvin, kun tiesi biisin olevan huumoribiisi. Live-esityksen pohjalta ymmärrän finaalipaikan.
Viro: Kappale oli edelleen loistava ja suosikkini, mutta varmaankin vähän liian erilainen näihin kisoihin. Lisäksi lavashow oli aika lattea, eikä varmastikaan jäänyt kovin hyvin mieleen. Sääli silti, ettei Malcolm Lincoln päässyt jatkoon.
Slovakia: Tiedän, että Slovenian tippuminen oli useammalle kaverille pettymys, ja voin kyllä jossain määrin samaistua. Luulen, että Slovenia kaatui vähän kappaleeseen, jossa ei ollut tarpeeksi tarttuvaa koukkua. Aina nätti ja hyvin laulettu biisi ei vaan riitä. Ei, vaikka se olisikin yhdistettyyn luovaan lavashow'hun.
Suomi: En ole missään vaiheessa ollut mikään Kuunkuiskaajat fani, mutta tokihan se harmitti, ettei Suomi jatkoon mennyt. Ongelmaksi taisi muodostua se, että koko lavaesiintyminen muistutti ihan liikaa viime vuoden voittajaa: oli viulua ja hyppiviä kansantanssijapoikia yhdistettyä folkhenkiseen biisiin. Ja kaikki tämä tehtiin vähän viimevuotista huonommin. Ollaanhan se jo ennenkin nähty, ettei edellisen vuoden voittoreseptillä pärjätä seuraavana vuonna.
Latvia: Edelleen olivat tyttö ja laulu nättejä, vaan eipä osannut tyttö laulaa livenä lauluaan yhtä nätisti, kuin videolla.
Serbia: Jos jokin asia näistä kisoista jää elämään, täytyy sen olla Milanin pottakampaus! Ainakin itse fanitan sitä. :D Itse esitykseen tosin petyin. Esikatselussa Serbia oli hauskasti yhdistänyt popbiisiä ja paikallisia piirteitä, mutta semifinaalin esityksestä se kaikki paikallisuus oli kuorittu pois ja jäljelle jäi varsin keskinkertainen ketkuttelu. Jatkoon pääsivät kuitenkin, ehkä juuri pottakampauksen voimalla...
Bosnia & Herzegovina: B&H on yleensä ollut ihana kaikessa kummallisuudessaan, mutta tänä vonna biisi oli kyllä kamalan mitäänsanomaton ja tavanomainen renkutus, joka ei jäänyt lainkaan mieleen. Taisi mennä rock-kortilla jatkoon tällä kertaa.
Puola: Puola ei kyllä uponnut yhtään. Sekä lavaesitys että itse biisi olivat niin kummallisia, etteivät olisi finaalipaikkaa ansainneetkaan.
Belgia: Tom Dicellä oli ehkä paras mahdollinen paikka esiintyä: kahden pömpöösin ja ylidramaattisen esityksen välissä herkkä mies ja kitara yhdistelmä oli ihanan raikas tuulahdus ja toimi loistavasti. Hyvin ansaittu finaalipaikka.
Malta: Hohhoijaa, osaisikohan Malta joskus lähettää jotain muuta, kuin näitä pömpöösejä superballadeja? Hämmennystä herätti kummallinen lintumies sekä se, miten 18-vuotiaasta tytöstä on saatu tehtyä yli kolmekymppisen näköinen.
Albania: Aika perusviisu Albanialta. Ei jäänyt erityisesti mieleen, muttei ärsyttänytkään.
Kreikka: Kreikka kipuaa henkilökohtaisten suosikkieni listalla jatkuvasti ylöspäin. Mitään varsinaista sisältöähän biisissä ei ole, mutta kappale tempaa ehdottomasti mukaansa ja siinä on sitä riemukkuutta, mitä parhaissa viisuissa yleensä on. Olisi ollut iso yllätys, jos Kreikka ei olisi mennyt finaaliin ja uskon sen nousevan jälleen kerran vähintään kymmenen kärkeen.Portugali: Portugali onnistui erittäin hyvin siinä, missä Malta epäonnistui. Nuori laulaja näytti raikkaalta ja ikäiseltään, eikä kappale ollut pönöttävä, vaikka olikin mahtipontinen. Illan suurista balladeista oma suosikkinen.
Makedonia: YÖK. Makedonia oli kerännyt viimevuosien viisuista kaikkein ällöimmät elementit yhteen biisiin. Etenkin minua ärsyttivät naurettavan pornahtavasti puetut taustatanssijat. Niihinhän ei tässä semifinaalissa muuten juurikaan sorruttu. Onneksi tätä ei tarvitse katsella tai kuunnella enää kertaakaan.
Valko-Venäjä: Ensimmäisellä kuuntelukerralla tämä biisi tuntui ihan nätiltä, mutta uudelleen kuuntelu paljasti kappaleen kammottavan falskiuden. Kammottavaa siirappia, jolla ei oikeastaan ollut edes mitään sisältöä. Asiaa ei yhtään auttanut se, että laulusta saattoi kuulla ihan selkeitä epäpuhtauksia. Valko-Venäjän olisikin ihan mieluusti voinut jättä finaalista pois.
Islanti: Islannin kappale oli ihan kaunis, joskin ainakin omasta mielestäni vähän vanhahtava. Ihan selvä jatkoonmenijähän tämä oli, joskin jos se olisi mahdollista, haluaisin pistää Heran esiintymisasun uusiksi. Kenen idea oli pukea kauniisti laulava kaunis nainen mekkoon, joka peittää kaiken muun paitsi tissit ja joka olisi ollut tyylikäs ehkä joskus 15 vuotta sitten? Ja sitten iskeä taustalaulajat kauniisiin, moderneihin babydoll-mekkoihin, jotka paljastavat niin käsivarret kuin sääretkin? Kai sitä olisi voinut isokokoisen naisen vähän kauniimminkin pukea.

Yleisesti ottaen ainakin ensimmäisen semin pohjalta uskaltaisin väittää norjalaisten onnistuneen erittäin hyvin. Lava oli toimiva ja oli aika vaikuttavaa, miten monenlaiseksi se saatiin muokattua eri esityksissä. Green roomkaan ei näyttänyt hullummalta. Postikortit olivat ehkä vähän tylsiä, koska ne olivat käytännössä kaikki samanlaisia siitäkin huolimatta, niitä oli kierretty kuvaamassa ympäri Eurooppaa. Toisaalta oli hauskaa nähdä livekuvaa esiintyjistä lavalla juuri hetki ennen esitystä. Tulee itsellekin hyvä mieli, kun näkee, miten täpinöissään esiintyjät juuri ennen vuoroaan ovat. Pidin myös väliaikanumerosta ja siitä, että oltiin uskallettu tehdä jotain ihan erilaista, kuin muutamana viime vuonna. Jään jännityksellä odottamaan, mitä seuraaviin lähetyksiin on sen osalta keksitty.

Parasta tässä semifinaalissa olivat kuitenkin juontajat! Venäjän vuoden takaiset juontajat jättivät sen verran isot traimat kaikessa pökkelöydessään, että oli iso helpotus nähdä hyvin toimiva juontajajoukko, jolla oli järkevä työnjako ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Eniten nautin ehdottomasti Erikin pienistä odottamattomista vitseistä, kuten lipun kutomisesta tai Serbian laulajaksi muuntautumisesta. (Myös laulajan reaktio tähän oli vertaansa vailla.) Jään kyllä innolla odottamaan seuraavia lähetyksiä ja mitä juontajille on keksitty niihin.

Että näin tällä kertaa. Huomenna sitten asiaa toisesta semifinaalista (joka ilmeisesti on tasoltaan huomattavasti tätä ensimmäistä parempi) ja sen jälkeen spekulointia finaalista ja koko karnevaalien lopputuloksesta. Täältä tähän.

Kaikki tämän merkinnä kuvat on napattu Euroviisujenvirallisilta sivuilta.

Ihania lyhäreitä

TV1 Kotikatsomo 24.5.2010
Tokio baby (K: Aino Lappalainen ja Anna Lappalainen, O: Tommi Kainulainen)
Pikkuveli (K: Joona Kivirinta, O: Oskari Sipola)
Ilmianto (K: Paula Korva, O: Milla Pelkonen)

Huh huh, ensin pitkä tauko ja sitten kolme merkintää päivässä. Vaan piti vielä näin iltamyöhällä tulla nopeasti kirjoittamaan Kotikatsomon tämän iltaisista novellielokuvista, olivat ne sen verran hienoja yksin ja kokonaisuutena. Kaikki kolme käsittelivät erilaisia hankalia tilanteita nuorten elämässä ja näkökulmasta.

Tokio babyssa Saara on uppoutunut japanilaiseen pop-kulttuuriin, jota maanviljelijävanhemmat eivät ymmärrä ja siksi kieltävät tytärtään lähtemästä Amineconiin. Ja kun isä vielä katkaisee nettiyhteyden ei Saara enää laisinkaan pääse omaan maailmaansa. Onneksi paikalle saapuu mystinen Aiko, joka saa taas vauhtia Saaran elämään. Suomalaisen maaseudun ja kirjavan japanilaiskulttuurin sekoitus on herkullisen värikylläinen ja epätodellinen seikkailu, jossa nousi hyvin esiin se, kuinka sukupolvet eivät aina ymmärrä toisiaan, vaikka molempien puolien aikomukset olisivat vain ja ainoastaan hyviä. Tämä olikin kolmesta lyhäristä kaikkein kepein ja humoristisin ja sai ainakin meidän sohvalla katsojat hetkittäin hihittämään

Paljon ensimmäistä synkeämpi novellielokuva onkin Pikkuveli, jossa 14-vuotiaan Markuksen näkökulmasta käsitellään avioeron perheeseen jättämiä arpia. Tarina sijoittuu juhannusaattoon, jolloin aikuiset sisarpuolet joutuvat ottamaan Markuksen mukaan juhannuksen viettoon ja niin vanhat kuin uudetkin kriisit kärjistyvät illan hämärtyessä. Pikkuveli kuvasi yllättävän koskettavasti sitä, miten avioero voi vaikuttaa lapsiin paljon pidemmän aikaa kuin aikuisiin. Matiaksen sisarien katkeruus äitiään ja ennen kaikkea Matiaksen isää kohtaan on lähes musertavaa ja silti kamalan aidon tuntuista ja koskettavaa. Monella tapaa siihen kiukkuun saattoi samaistua.

Kahden ensimmäisen elokuvan käsitellessä perhettä, oli Ilmianto ennen kaikkea kannanotto nyky-yhteiskunnan tavasta käsitellä kouluammuskelujen syitä ja seurauksia. Kun lukiolaispoika Niko pidätetään, koska koulutoveri väittää kuulleen tämän esittäneen koulua koskevia uhkauksia, ei pikkukaupungin elämä ole enää entisellään. Koulussa pelätään ja niin aikuiset kuin lapsetkin kääntävät selkänsä Nikolle. Vaan mitä todella on tapahtunut? Ilmianto herättää vahvoja kysymyksiä siitä, mitä, miksi ja milloin pitäisi tehdä, jotta Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita ei enää tapahtuisi. Käsittelemmekö vain seurauksia vai osaammeko korjata myös syyt? Entä miten yhteiskuntamme opettaa tulevat sukupolvet käsittelemään kriisitilanteita. Kannattaa ehdottomasti lukea myös tekijöiden haastattelu Kotikatsomon sivuilta. Elokuvan ohella myös se haastaa pohtimaan aihetta.

Jos ette nähneet näitä loistavia elokuvia maanantai-iltana, niin eipä hätää. Kaikki kolme ovat nähtävissä Yle Areenassa viikon verran aina ensi maanantaihin asti. Ehdottomasti näkeminen arvoinen trio, joten kannattaaehdottomasti varata aikaa näiden katsomiseen.

Caj Bremer retrospektiivi 13.3.

Ateneum 19.02.2010 - 16.05.2010.

Jahas, ompa päässyt venähtämään vähän säälittävän pitkäksi viive tällä merkinnällä. Kanttarelli pahoittelee ja pistää kaiken opiskelukiireiden piikkiin, eikä ollenkaan myönnä olleensa laiska.

Kävin lähes kuukausi sitten toveri Erantin kanssa Ateneumissa tutustumassa Caj Bremerin retrospektiivinäyttelyyn, johon on koottu Bremerin töitä 50-luvulta tähän päivään. Aiheiden ja tyylien kirjo on varsin laaja, mutta töiden jako teemoittain huoneisiin antaa näyttelylle oikein toimivan rytmin. Esille on nostettu hyvin niin vuosikymmenten työ lehtikuvaajana ja kovareportaasien tekijänä, muotikuvaajuus, yksityiset perhekuvat kuin luontoaiheetkin. 

Monipuolisesta näyttelystä sai varsin kattavan kuvan Bremerin laajasta urasta. Silmiinpistävän viehättävää Bremerin työssä kautta vuosikymmenten on kuvien oivaltava huumori. Kuvaajana Bremerillä onkin varmaan usein pilke silmäkulmassa. Ainakin meidän seurueemme oivaltavimmat kuvat (kuten Kekkonen Napoleonina) saivat hihittelemään. Toisaalta joukossa oli myös monia erittäin kauniita ja koskettavia kuvia, kuten lehtikuvahuoneen surevat lesket tai oheinen Laatokka. Myös Bremerin omasta perheestään ottamat kuvat olivat viehättävällä tavalla ajattomia.

Bremer muistutti minua kovasti suuresta suosikistani Henri Cartier-Bressonista, eikä ehkä ole kovin yllättävää, että Bremer on ranskalaiskollegaansa muuallakin rinnastettu. Aika moni tuttu ja tykätty kuva linkittyikin tässä näyttelyssä tekijään. Kaiken kaikkiaan 7 € maksanut lippu oli ihan arvonsa väärti.

Kuva: Caj Bremer: Laatokka (1980). Lähde: YLE