Paul Auster: Brooklyn follies

Brooklyn Follies oli ensimmäinen Paul Austerin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Oikeasti luin sen jo miltei vuosi sitten, mutten jostain syystä koskaan kirjoittanut siitä tänne. Aikomus on selvästi ollut, koska täältä löytyi kirjoituksen raakile ja pari linkkiä. 

Enää en oikein voi tavoittaa sitä, miten suuren vaikutuksen kirja teki luettaessa. Brooklyn Follies oli varmasti yksi vuoden 2009 parhaista kirjoista ja yksi parhaista koskaan lukemistani myös. Se oli niin hyvä, että ostin sen isälleni joululahjaksi ja isäni rakastui siihen myös. Sitä tapahtuu aika harvoin, sen verran eri sukupolvea olemme.

Oikeastaan valehtelen, kun väitän, ettei sitä ensivaikutelmaa voi enää tavoittaa. Yksi linkeistä kun oli tähän lyhyeen tekstiin, jonka olin kirjasta toisaalle kirjoittanut englanniksi:

This book was a true surprise to me how much I liked this book. I had no real image about what the book would be about and had never read any books by Paul Auster before. But this book was absolutely marvelous. The story was so light and still tasted so much like real life that it little by little sucked me into Brooklyn New York and to the diners, to Brightman’s Attic and to Hotel Existance. It made me feel warm and happy but still it was able to make quick turns and take me by surprice.

To me the core in this book was that no mater who people are and what they do they usually have good hearts and do not wish bad to others. The combination of two heroes and main characters, Nathan and Tom, worked to me very well. There was great dynamic between these two, Tom young and lost and Nathan retired, wise but pessimistic in the beginning. It’s wonderful how they meeting again changes the course of the life of both. Also I loved the variety of other characters in the book and definitely want to be Honey.

All in all this has definitely been one of the best books I’ve read this year.

Oikeastaan ihan kelvollinen kuvaus ja arvio. Napakka, vaikka viliseekin kirjoitusvirheitä.

Brooklyn follies kuuluu tosiaan suosikkikirjojen listalle. Ajattelin, että voisin koostaa sellaisen tuonne blogin sivuihin. Ihan vaan omaksi ilokseni, ehkä muidenkin.

Ian Whybrow: Pikku Suden ilkeilykirja

Little Wolf's Book of Badness.
Kuvitus: Tony Ross.
Tammi, 1996.

Kaikki tietävät, että susien tulee olla ilkeitä, mutta Pikku Suden vanhemmat ovat huolissaan, että heidän pojastaan onkin kasvamassa kiltti. Siksi he kähettävät Pikku Suden kauas Räyhämetsän Kieroilukouluun, jossa Setä Isopaha voi opettaa hänelle yhdeksän ilkeilylakia. Matka on kuitenkin pitkä, eivätkä Setä Isopaha ja  Kieroilukoulu oikein vastaakaan Pikku Suden odotuksia. Mutta Pikku Susi on päättänyt oppia ilkeilylait, jotta isä ja äiti antaisivat hänen tulla takaisin kotiin.

Muistan lukeneeni tämän Pikku Suden kotiin lähettämien kirjeiden kokoelman jo joskus ala-asteikäisenä ja tykästyneeni kovasti. Pikku Susi on herttainen pieni sudenpoika, joka oikeastaan haluaisi vaan olla vanhemmilleen mieliksi ja asustaa kotiluolassa. Mutta kun hänet heitetään ison seikkailun eteen, kohtaa hän sen pää pystyssä (vaikka ehkä jättääkin taskulampun päälle yöllä pimeässä). Pikku Susi on nokkelampi kuin toisinaan tutisevasta kuonosta voisi päätellä ja keksii kyllä ratkaisut pulmiinsa. 

Whybrow on tavoittanut mielestäni erittäin hyvin pikkusuden aavistuksen pikkuvanhan äänen ja tyylin ja Pikku Suden kirjeet kotiin ovatkin sekä hauskaa että hellyyttävää luettavaa, vaikkei niissä ole turhia hienosteltu. Whybrown kirjoitusta tukevat mitä mainioimmin Tony Rossin kuvitukset. Mielestäni tämä onkin Rossia parhaimmillaan: yksinkertaista, kaunista ja humoristista samanaikaiseksi. Ne tukevat loistavaksi kirjan kirjeitä ja niiden kertomaa tarinaa ja tuovat etenkin Pikku Suden vielä lähemmäs lukijaa. Ja mikä tärkeintä kokonaisuus toimii loistavasti.

Mari Mörö: Kärrykoti kullan kallis

Tammi, 2006.
Kuvitus: Christel Rönns

Päästäisen pojat Atte ja Sipi nauttivat elämästä täysin rinnoin. Ne eivät tiedä mitään parempaa, kuin lehtivarjolla puista alas liiteleminen parhaan ystävänsä, liito-oravan poika Tenhon kanssa ja pian on syntymäpäiväkin! Saman aikaisesti poikien isä etsii perheelle uutta kotia ruostuneen kurkkupurkin tilalle. Kärpän avulla sellainen löytyykin, nimittäin tilava ja kuiva kärrykoti, jossa on vieläpä omatoimihissi. Koko perhe riemuitsee uudesta kodista ja valmistautuu poikien kutsuihin, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Äidin käydessä lattialautojen välissä ruokavarastolla kärrykoti lähteekin liikkeelle Att, Sipi ja Tenho kyydissään! Vaan miten käy, kun pojat päätyvät löytöeläintalolle, missä kaikki on uutta ja vierasta?

Kärrykoti kullan kallis oli todella viehättävä suupalan kokoinen seikkailu. Pikkupäästäiset ovat lapsekkaan riehakkaita sähliä, vanhemmat huolehtivia mallivanhempia, löytöeläintalon väki asiaankuuluvan kirjavaa sakkia ja maailma päästäisen kokoinen. Mörö käyttää kieltä taitavasti, muttei lastenkirjalle liian vaikeasti ja Rönnsin iloinen kuvitus tukee hyvin tarinaa. Tätä kirjaa oli ilo lukea.

Petteri Tikkanen: Eero

Like, 2009.

Eero haluaisi leikkiä Kanervan kanssa, mutta Kanerva on kasvanut, eikä häntä enää kiinnosta Eeron seura. Kun Kanervasta ei saa seuraa, menee Eero vierailulle ukin luokse. Ukilta Eero tahtoisi kuulla sotajuttuja, mutta ukki kyselee tyttöystävän perään. Niinpä Eero päättää hurmata tytön.

En ole lukenut Eeroa edeltänyttä Kanerva-albumia, mutta en usko sen haitanneen lukukokemusta.  Eero on elämänmakuinen ja suupalan kokoinen kertomus, jota oli ilo lukea. Lapsen maailmassa on harvoja yhtä kummallisia asioita, kuin isoksi kasvaminen ja juuri siitä Eerossa on kyse. Ja vaikka itse en olekaan ollut pieni poika, on Eeroon helppo samaistua. Samaan tapaan olen minäkin ollut hämmentynyt pienenä.

Petteri Tikkasen kuvitus on ihanan eloisaa ja mehevää. Siinä yhdistyvät mainiosti toisaalta pelkistetty viiva, toisaalta veikeät yksityiskohdat. Myös isot ruudut ja pinkki tehosteväri toimivat mainiosti. Kaiken kaikkiaan Eero oli oikein viihdyttävä lukukokemus.

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky

Suuri Kurpitsa, 2009.

Täydellinen Tuuli, Tyly-Lyly, Ilkeä-Iida ja muut anarkafeministisen ryhmän naiset kokoontuvat aamulla tarkastamaan edellisen illan tukikeikan tuottoa. Kaikilla on edellisenä iltana ollut hauskaa ja ilta on tuottanut jopa odotettua paremmin, joten joukkio on iloisella tuulella. Sitten he kuulevat uutisen, että joukosta puuttuva Mira on raiskattu edellisenä yönä. Jokainen joukosta reagoi uutiseen eri tavoin: suuttuen, pelästyen, kauhistuen, raivostuen, syyllistyen. Kaikki heitä yhdistää kuitenkin se, että he eivät aio jäädä uhreiksi, vaan taistella ystävänsä puolesta niin, kuin he ovat tottuneet taistelemaan naisiin kohdistuvia rajoituksia vastaan ennenkin.

Tuuli ja myrsky on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista sarjakuva-albumeista ja kaunokirjallisista teoksista, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Aiheena raiskaus on äärimmäisen vaikea teokselle kuin teokselle, mutta Tiitu Takalo onnistuu siinä mielestäni erittäin hyvin. Se herättää asiaan kuuluvaa raivoa, mutta myös myötätuntoa ja toivoa. Ihailin kovasti albumin naisten rohkeutta olla juuri sellaisia kuin ovat. Ja vaikken olekaan niin anarkistinen, kuin teoksen naisjoukkio, oli lukukokemus omaa feminismiä vahvistava lukukokemus. Kuitenkaan tämä albumi ei ole jotain, jonka pariin toivoisin itseni kaltaisten tiedostavien nuorten naisten eksyvä, vaan ihan kaikkien. Puhutaanhan teoksessakin siitä, kuinka ihmisten erottelu esimerkiksi sukupuolen perusteella on yleensä turhaa ja tarpeetonta. Uskon myös, että tarinalla on annettavaa erilaisille ihmisille monilla eri tasoilla.

Erityisesti kiitosta ansaitsee mielestäni myös Takalon fantastinen kuvitus. Ihmiset ovat realistisia ja eläviä, toisiinsa nähden erilaisia, mutteivät karikatyyreja. Takalolla on fantastinen taito ilmaista asiaansa visuaalisesti ilman turhaa kirjallista avaamista. Pelkän kuvan perusteella on mahdollista päästä kiinni siihen, keitä tarinan henkilöt ovat ja mitä he tuntevat. Moni sarjakuvataiteilija ei pysty samaan.

Kaiken kaikkiaan Tuuli ja myrsky oli loppuvuoden parhaita ja koskettavimpia lukukokemuksia ja albumi, joka päätynee ennen pitkää myös omaan hyllyyn omana niteenä.

Helsingin Sanomien artikkeli Tiitu Takalosta.