Ben

Kävin tänään parin päivän tauon jälkeen läpi YouTube-tilauksiani ja niiden joukosta löytyi tämä Charlie McDonnellin tekemä musiikkivideo Ben Foldsin uuteen kappaleeseen.

Oikeastaan aika poikkeuksellisesti katsoin videon useampaan kertaan putkeen, koska jokin siinä kolahti kovasti. Ei siinä mitään, että video oli hauska ja hyvin tehty, mutta sen lisäksi kappale oli Ben Foldsia parhaimmillaan: yhdistelmä tarttuvaa melodiaa ja mielenkintoista lyriikkaa.

Jäin kappaletta kuunnellessani jäin miettimään omaa suhdettani Ben Foldsin musiikkiin. Olen kuunnellut Foldsia kohtuullisesti (Last.fm:n tilastojen mukaan reilut 100 kappaletta eri kokoonpanoissa) ja aina pitänyt kuulemastani, mutta jostain syystä en esimerkiksi omista yhtään herran albumia. Ja, kun kuuntelin laajemminkin Foldsin tuotantoa pitkin iltaa, mietin miksi. 

Ei se tosiaan tullut tänään mitenkään yllätyksenä, että Folds tekee hyvää musiikkia, mutta enkö sitten ole aiemmin tarpeeksi näihin kappaleisiin, jotta kappaleiden hienous ja oivaltavuus olisi uponnut tajuntaani? Vai olenko aikaisemminkin tiedostanut asian, mutta levyjen impulssiostajana sitten aina unohtanut asian levykaupassa asioidessa? Ja onko pääni tosissaan laho ja reikiä täynnä, etten muista enää, milloin olen mistäkin artistista innostunut?

Noh, oli miten oli, nyt Folds ainakin on lisätty sille nälkävuoden pituiselle menttaalilistalle, johon kerätään artisteja, joiden levyjä olisi kiva omistaa. Niitä päiviä odotellessa, jolloin sekä on rahaa, että muisti pelaa levykaupassa, tyydyn kuuntelemaan herran tuotantoa ja ennen kaikkea tätä uutta levyä Spotifysta.

Lionel Shriver: The post-birthday world

HarperCollins, 2007.

Irina on lastenkirjojen kuvittaja, joka elää vakaassa parisuhteessa think-tank-tutkija Lawrencen kanssa. Yhdysvaltalaisen pariskunnan elämä Lontoossa on rauhallista ja vakaata, ja Irina pitää elämäänsä varsin onnellisena. Hänen elämänsä ei ehkä ole glamoröösia tai suurta tunteiden paloa, mutta suhde Lawrenceen on rakastava ja elämä turvallisten rutiinien täyttämä. Irinan turvalliseen elämään tulee kuitenkin kurttu, kun hän Lawrencen työmatkan aikana ajautuu syntymäpäiväillalliselle pariskunnan tuttavan, snooker tähti Ramseyn kanssa. Illan aikana Irina tuntee yllättäen vetoa snooker tähteen ja ajautuu tilanteeseen, jossa voisi suudella miestä. Tässä kohtaa Irinan elämä jakautuu kahteen rinnakkaistodellisuuteen. Toisessa Irina suutelee Ramseya ja ajautuu tämän kanssa salasuhteeseen Lawrencen selän takana, toisessa Irina vetäytyy ja jatkaa turvallista elämää Lawrencen rinnalla. Mutta onko kummankaan Irinan elämä sitä, mitä hän toivoo?

Post-birhtday world on sikäli oivallisesti rakennettu, että ensimmäisen luvun jälkeen jokaisesta luvusta on kirjoitettu kaksi versiota, pätkä molempien Irinoiden tarinasta. Lukija pysyy perässä siitä, kummasta Irinasta puhutaan ja tarinoiden vertailu on melko helppoa. Toisaalta kaksoisluvuissa piilee myös yksi krijan ongelmista, sillä kun sama ajanjaksoa käydään läpi kahdesti, sisältyy tarinaan suunnattomat määrät toistoa. Toisto ja kerronan yksityiskohtiin eksyminen tekivätkin kirjasta paikoin melko raskasta ja hidasta luettavaa ainakin minulle. Tietty toisto on tietysti tämän tyyppisessä teoksessa välttämätöntä, mutta tässä kirjassa sitä oli ainakin omaan makuuni vain aivan liikaa.

Toinen kirjassa minua vaivannut asia oli se, että vaikka pintapuolisesti oli Irinan elämä eri todellisuuksissa olevinaan hyvin erilaista, todellisuudessa molemmat tarinat oli rakennettu kulkemaan liikaakin samaa rataa pitkin. Toki osa yhteneväisyyksistä nosti hyvin esiin Irinan elämän eroja, mutta tämä tyylikeino oli paikoin vedetty niin yli, että se teki koko tarinasta huonolla tavalla epärealistisen. Paikoin oli todella vaikea uskoa, että Irinan elämä niinkin suurista elämäntyylin eroista huolimatta voisi mennä niin identisellä kaavalla. Aivan kuin elämän tapahtumat olisivat olleet kirjattuna Irinaan itseensä, eikä niihin vaikuttaisi mikään muu tekijä.

Toisaalta kirjan ansioksi pitää laskea, että se nosti hyvin esiin sen tosiasian, ettei mikään elämä ole täydellistä ja että valintojen seuraukset eivät ole mastuavalkoisesti joko hyviä tai pahoja. Se herätti pohtimaan, millä perusteilla sitä oikeastaan omia valintojaan tekee. Irinan tarina, vaikka paikoin olikin ärsyttävä, oli myös koskettava ja kun pääsin kirjan loppuun ei lopulta lainkaan harmittanut, että olin jääräpäisesti kahlannut kirjan loppuun asti. Ihan hyvä lukukokemus siis. 

Up in the Air

Up in the Air
Paramount Pictures, 2009.
Ohjaaja: Jason Reitman.

Työkseen ihmisiä irtisanova Ryan Bingham on tottunut elämään lentokentillä ja hotelleissa. Ne ovat hänen kotinsa, eikä hän valita. Itseasiassa Ryan nauttii elämäntavastaan ja pitääkin motivaatiopuheita turhasta painolastista luopumisesta otsikolla "What's in your backbag?". Ryanin suurin tavoite elämässä on rikkoa miljoonan lentomailin raja ja hän tekee kaikkensa saavuttaakseen sen. Mutta kun Ryan tapaa sattumalta kaltaiseensa naiseen, Alexiin, ja aloittaa tämän kanssa vapaan suhteen, alkaa hänen elämänsä muuttua. Samalla kun Ryan ja Alex sovittelevat tapaamisia kiireisiin aikatauluihinsa, päättää Ryanin yritys muuttaa irtisanomispalvelunsa verkon välityksellä toimivaksi. Työnsä menettämisestä huolestunut Ryan päätyy kuitenkin matkaan uuden järjestelmän kehittäneen kovapintaisen Natalien kanssa. Natalie on idealisti, jolle Ryan haluaa näyttää, millaista ihmisten irtisanominen todella on.

George Clooneyn tähdittämä Up in the Air oli ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. Clooney eläytyy taitavasti tavallista eläämää karttavaa Ryania, joka on pyrkinyt karsimaan elämästään kaiken turhan painolastin. Elokuva ei toimisi kuitenkaan, ellei Clooneyn suorituksen vastapainona olisi kahta loistavaa naista, Alexia näyttelevää Vera Farmigaa ja Natalieta taidokkaasti tulkitsevaa Anna Kendrickiä. Tarina, jota he hienosti tulkitsevat, on kaunis kudelma hienovaraista huumoria, ihmisenä kasvua ja kirpeää todellisuutta. Elokuva kosketti monella tasolla ja sai ainakin allekirjoittaneen niin hihittelemään hilpeästi kuin niiskuttamaan liikutuksesta. Erityisesti ihastuin tarinan realistisuuteen, siihen, että vaikka päähenkilöiden elämä ja työ on näennäisen erikoista ja poikkeuksellista. Sitäpaitsi olen aina ollut heikkona lentokoneen ikkunasta näkyviin maisemiin ja niitä tästä elokuvasta löytyy reilusti silmänruuaksi.

Alkaa näyttä kovasti siltä, että ohjaaja Jason Reitman on hiipimässä lempiohjajieni joukkoon. Koska olen pitänyt niin paljon näistä kahdesta viimeisimmästä elokuvastaan, Junosta ja Up in the Airista, pitänee seuraavaksi hakea käsiin myös Thank you for smoking.

Kirjava huntu

The Painted Veil.
Warner Independent Pictures, 2006.
Ohjaaja: John Curran

Koppavalla ja turhamaisella lontoolaisella seurapiirineidillä Kitty Garstilla ei ole mitään halua avioitua, mutta äitinsä painostuksesta päätyy rakkaudettomaan avioliittoon jäykän bakteeritutkija Walter Fanen kanssa. Venetsian häämatkan jälkeen pari asettuu Shanghaihin, missä Walter työskentelee valtion laboratoriossa. Avioparin ei löydä yhteyttä ja sillä aikaa, kun Walter uppoutuu työhönsä, Kitty tapaa naimisissa olevan varakonsuli Charles Townsendin, jonka kanssa ajautuu suhteeseen. Mutta kun Walter saa tietää vaimonsa suhteesta, pistää hän tämän valinnan eteen: joko hän pettämisen perusteella tai Kitty seuraa häntä kauaksi Kiinan sisämaahan alueelle, jossa on valloillaan koleraepidemia.

Kirjava huntu on yksi niitä elokuvia, jotka oikeastaan kannattaa katsoa jo niiden kauneuden vuoksi. Kiinan hehkuvat värit toimivat hurmaavana vastapainona Walterin ja Kittyn ajoittain jäisen kylmälle suhteelle. Molemmat pääosan esittäjät Edward Norton ja Naomi Watts tekevät hyvää työtä kuvatessaan Walterin ja Kittyn tunteiden nyansseja ja henkistä kasvua tarinan edetessä. Etenkin Nortonin kyky tulkita Walterin tukahdutettua raivoksi muuttuvaa rakkautta on ihailtavaa. Koko elokuvan kauneus ja surumielisyys sitoi minut tiukasti sen ääreen mainoskatkoista huolimatta, vaikka yleensä lähden ajelehtimaan, jos elokuvassa on mainoskatkoja.