Eve Hietamies: Yösyöttö

Otava, 2010

Kun Antti Pasasesta tulee isä, ei mikään mene niin kuin mies on odottanut. Vaimo, jonka oli tietysti tarkoitus jäädä kotiin pientä Pasasta hoitamaan, hyppääkin Naistenklinikan edessä taksiin ja ajaa pois ilman isää ja poikaa. Kun äidistä ei ole pojan kasvattajaksi on Antin otettava pesti vastaan, vaikkei se juuri houkuttelekaan. Mutta miten ihmeessä lapsen kasvatuksesta selviää iso mies, joka ei edes tiedä, miltä osastolta kaupasta löytyy se "äidinmaito"?

Yösyöttö oli mainio lukukokemus, joka tuli ahmaistua ihan poikkeuksellisen nopeasti. Asetelmasta on selvästi tarkoituksella tehty hieman koominen, mutta onneksi Hietamies ei sorru vetämään tarinaansa pelkäksi vitsiksi. Kuvaus Antti Pasasen elämästä yksinhuoltajaisänä sai minut niin nauramaan kuin itkemäänkin. Kirja oli erittäin koskettava sortumatta kuitenkaan olemaan yhtään siirappinen tai liian raskassoutuinen. Ennen kaikkea Yösyöttö herätti jälleen pohtimaan sitä, millaista erilaisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten elämä on. Lapsettomana sinkkuna opin tästä myös jotain siitä, mitä on olla vanhempi. Ja oli kirja samalla kiehtova läpileikkaus laajemminkin lapsiperheiden elämästä.

Kaiken kaikkiaan hyvin kirjoitettu kirja, joka ponkaisee suoraan suosikkilistalle ja jota kehtaan suositella niin miehille kuin naisillekin. Minä tartun varmaan pian seuraavaan Pasasten elämästä kertovaan kirjaan eli Tarhapäivään.

* * *

(Title in English: Night feeding) When Antti Pasanen becomes a father, nothing goes the way he has expected. His wife, who was obviously supposed to stay at home and take care of the baby boy, jumps into a taxi outside the hospital and speeds of without the father and son. And the mother is not able to be there and raise their son, it's Antti who has to do the job, even if he really doesn't want to. But how on earth does a big man, who doesn't even know the real name for infant formula, manage that?


Night feeding is a great reading experience and a book that I finished really fast. The whole setting was obviously given a flair of humor in purpose but luckily Hietamies had not written the book to be just a joke. The portrayal of the single dad life of Antti Pasanen made me both laugh and cry. The story was very touching without being too sugary or heavy. It also helped me to imagine what is a different life like. I, a childless single, also learned a lot about what it's like to be parent as the book did portray many different families.


All in all this was very well written book and it went straight to my favorites list. I'll be happy to recommend this to both men and women. I'll probably dive soon into the next book about the live of Antti and his son called Tarhapäivä (Kindergarten day).

Martina Devlin: Three Wise Men

HarperCollins, 2000

Kun kuusivuotiaat Gloria, Kate ja Eimear esittivät joulukuvaelman kolmea viisasta miestä, muodostivat he ystävystrion, jonka kaltainen tulee vastaan vain kerran elämässä. He kasvoivat yhdessä ja opiskeluajan erovuosien jälkeen asuvat jälleen samassa kaupungissa, Dublinissa. Siellä he elävät omia ja yhteistä elämäänsä, menevät naimisiin ja etenevät urillaan. Mutta miten ystävyys kestää, kun Kate heittäytyy suhteeseen Eimearin miehen kanssa ja Glorian pakkomielteinen tarve saada lapsi ajaa hänet äärimmäisiin tekoihin? Voiko vastustamaton Jack tuhota ystävyyden, jonka oli tarkoitus kestää eliniän?

Perjaatteessa kirjan lähtökohdat antavat mahdollisuuden mielenkiintoiseen tutkielmaan siitä, missä kulkevat rajat, joita ei voi ylittää uhraamatta ystävyyttä. Kirjan ystävystroikan teot venyttävät heidän suhteensa äärirajoilleen ja nostattavat mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, millaiset teot ystäviltä voi antaa anteeksi. Ongelma kuitenkin on, että tätä tarinaa ei kerrota erityisen hyvin. Se sekä alkaa että loppuu kummallisesti ja koko tarina tuntuu epäjohdonmukaiselta ja hajanaiselta. Ihan suoraan sanottuna en oikein missään vaiheessa en osannut päättää, oliko kirja loppuun lukemisen arvoinen, enkä oikeastaan vieläkään osaa vastata siihen kysymykseen.

Ihan erityinen ongelma kirjassa oli, etten pahemmin pitänyt yhdestäkään kolmesta päähenkilöstä. Tämä on oikeastaan miltei saavutus, kun otetaan huomioon, kuinka erilaisia Katesta, Gloriasta ja Eimearista on kirjassa tehty. Valitettavasti vain jokainen heistä oli ainakin osan aikaa käsittämättömän pakkomielteinen ja itsekeskeinen, enkä oikein osannut kokea sympatiaa yhtäkään kohtaan ainakaan pidemmän päälle. Nämä kolme kolmenkymmenen ylittänyttä naista tuntuivat käyttäytyvät paikoin kuin pahemmatkin kakarat. Se ei juuri kannusta samaistumaan päähenkilöihin tai kiinnostumaan pidemmän päälle siitä, mitä heille tulee tapahtumaan.

Ei kirja tietysti puhtaasti huono ollut. Se esitti mielenkiintoisia kysymyksiä juuri ystävyyden rajoista, mutta toisaalta myös siitä, missä kulkee raja oikean ja väärän teon sekä hyvän ja pahan ihmisen välillä. Usean henkilöhahmon kohdalla on ihan mielenkiintoisesti nostettu esiin erilaisia puolia, mutta harmillisesti näihin erilaisiin puoliin ei ole pureuduttu tarpeeksi. Ylipäätään jäin kaipaamaan tiukempaa otetta henkilöistä ja koko tarinasta.

Ps. Eilinen merkintä ilmiintyi jälleen Räpellykseen, tällä kertaa uuden "palstan" muodossa.

Ihania lyhäreitä

TV1 Kotikatsomo 24.5.2010
Tokio baby (K: Aino Lappalainen ja Anna Lappalainen, O: Tommi Kainulainen)
Pikkuveli (K: Joona Kivirinta, O: Oskari Sipola)
Ilmianto (K: Paula Korva, O: Milla Pelkonen)

Huh huh, ensin pitkä tauko ja sitten kolme merkintää päivässä. Vaan piti vielä näin iltamyöhällä tulla nopeasti kirjoittamaan Kotikatsomon tämän iltaisista novellielokuvista, olivat ne sen verran hienoja yksin ja kokonaisuutena. Kaikki kolme käsittelivät erilaisia hankalia tilanteita nuorten elämässä ja näkökulmasta.

Tokio babyssa Saara on uppoutunut japanilaiseen pop-kulttuuriin, jota maanviljelijävanhemmat eivät ymmärrä ja siksi kieltävät tytärtään lähtemästä Amineconiin. Ja kun isä vielä katkaisee nettiyhteyden ei Saara enää laisinkaan pääse omaan maailmaansa. Onneksi paikalle saapuu mystinen Aiko, joka saa taas vauhtia Saaran elämään. Suomalaisen maaseudun ja kirjavan japanilaiskulttuurin sekoitus on herkullisen värikylläinen ja epätodellinen seikkailu, jossa nousi hyvin esiin se, kuinka sukupolvet eivät aina ymmärrä toisiaan, vaikka molempien puolien aikomukset olisivat vain ja ainoastaan hyviä. Tämä olikin kolmesta lyhäristä kaikkein kepein ja humoristisin ja sai ainakin meidän sohvalla katsojat hetkittäin hihittämään

Paljon ensimmäistä synkeämpi novellielokuva onkin Pikkuveli, jossa 14-vuotiaan Markuksen näkökulmasta käsitellään avioeron perheeseen jättämiä arpia. Tarina sijoittuu juhannusaattoon, jolloin aikuiset sisarpuolet joutuvat ottamaan Markuksen mukaan juhannuksen viettoon ja niin vanhat kuin uudetkin kriisit kärjistyvät illan hämärtyessä. Pikkuveli kuvasi yllättävän koskettavasti sitä, miten avioero voi vaikuttaa lapsiin paljon pidemmän aikaa kuin aikuisiin. Matiaksen sisarien katkeruus äitiään ja ennen kaikkea Matiaksen isää kohtaan on lähes musertavaa ja silti kamalan aidon tuntuista ja koskettavaa. Monella tapaa siihen kiukkuun saattoi samaistua.

Kahden ensimmäisen elokuvan käsitellessä perhettä, oli Ilmianto ennen kaikkea kannanotto nyky-yhteiskunnan tavasta käsitellä kouluammuskelujen syitä ja seurauksia. Kun lukiolaispoika Niko pidätetään, koska koulutoveri väittää kuulleen tämän esittäneen koulua koskevia uhkauksia, ei pikkukaupungin elämä ole enää entisellään. Koulussa pelätään ja niin aikuiset kuin lapsetkin kääntävät selkänsä Nikolle. Vaan mitä todella on tapahtunut? Ilmianto herättää vahvoja kysymyksiä siitä, mitä, miksi ja milloin pitäisi tehdä, jotta Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita ei enää tapahtuisi. Käsittelemmekö vain seurauksia vai osaammeko korjata myös syyt? Entä miten yhteiskuntamme opettaa tulevat sukupolvet käsittelemään kriisitilanteita. Kannattaa ehdottomasti lukea myös tekijöiden haastattelu Kotikatsomon sivuilta. Elokuvan ohella myös se haastaa pohtimaan aihetta.

Jos ette nähneet näitä loistavia elokuvia maanantai-iltana, niin eipä hätää. Kaikki kolme ovat nähtävissä Yle Areenassa viikon verran aina ensi maanantaihin asti. Ehdottomasti näkeminen arvoinen trio, joten kannattaaehdottomasti varata aikaa näiden katsomiseen.

Up in the Air

Up in the Air
Paramount Pictures, 2009.
Ohjaaja: Jason Reitman.

Työkseen ihmisiä irtisanova Ryan Bingham on tottunut elämään lentokentillä ja hotelleissa. Ne ovat hänen kotinsa, eikä hän valita. Itseasiassa Ryan nauttii elämäntavastaan ja pitääkin motivaatiopuheita turhasta painolastista luopumisesta otsikolla "What's in your backbag?". Ryanin suurin tavoite elämässä on rikkoa miljoonan lentomailin raja ja hän tekee kaikkensa saavuttaakseen sen. Mutta kun Ryan tapaa sattumalta kaltaiseensa naiseen, Alexiin, ja aloittaa tämän kanssa vapaan suhteen, alkaa hänen elämänsä muuttua. Samalla kun Ryan ja Alex sovittelevat tapaamisia kiireisiin aikatauluihinsa, päättää Ryanin yritys muuttaa irtisanomispalvelunsa verkon välityksellä toimivaksi. Työnsä menettämisestä huolestunut Ryan päätyy kuitenkin matkaan uuden järjestelmän kehittäneen kovapintaisen Natalien kanssa. Natalie on idealisti, jolle Ryan haluaa näyttää, millaista ihmisten irtisanominen todella on.

George Clooneyn tähdittämä Up in the Air oli ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. Clooney eläytyy taitavasti tavallista eläämää karttavaa Ryania, joka on pyrkinyt karsimaan elämästään kaiken turhan painolastin. Elokuva ei toimisi kuitenkaan, ellei Clooneyn suorituksen vastapainona olisi kahta loistavaa naista, Alexia näyttelevää Vera Farmigaa ja Natalieta taidokkaasti tulkitsevaa Anna Kendrickiä. Tarina, jota he hienosti tulkitsevat, on kaunis kudelma hienovaraista huumoria, ihmisenä kasvua ja kirpeää todellisuutta. Elokuva kosketti monella tasolla ja sai ainakin allekirjoittaneen niin hihittelemään hilpeästi kuin niiskuttamaan liikutuksesta. Erityisesti ihastuin tarinan realistisuuteen, siihen, että vaikka päähenkilöiden elämä ja työ on näennäisen erikoista ja poikkeuksellista. Sitäpaitsi olen aina ollut heikkona lentokoneen ikkunasta näkyviin maisemiin ja niitä tästä elokuvasta löytyy reilusti silmänruuaksi.

Alkaa näyttä kovasti siltä, että ohjaaja Jason Reitman on hiipimässä lempiohjajieni joukkoon. Koska olen pitänyt niin paljon näistä kahdesta viimeisimmästä elokuvastaan, Junosta ja Up in the Airista, pitänee seuraavaksi hakea käsiin myös Thank you for smoking.