Eve Hietamies: Yösyöttö

Otava, 2010

Kun Antti Pasasesta tulee isä, ei mikään mene niin kuin mies on odottanut. Vaimo, jonka oli tietysti tarkoitus jäädä kotiin pientä Pasasta hoitamaan, hyppääkin Naistenklinikan edessä taksiin ja ajaa pois ilman isää ja poikaa. Kun äidistä ei ole pojan kasvattajaksi on Antin otettava pesti vastaan, vaikkei se juuri houkuttelekaan. Mutta miten ihmeessä lapsen kasvatuksesta selviää iso mies, joka ei edes tiedä, miltä osastolta kaupasta löytyy se "äidinmaito"?

Yösyöttö oli mainio lukukokemus, joka tuli ahmaistua ihan poikkeuksellisen nopeasti. Asetelmasta on selvästi tarkoituksella tehty hieman koominen, mutta onneksi Hietamies ei sorru vetämään tarinaansa pelkäksi vitsiksi. Kuvaus Antti Pasasen elämästä yksinhuoltajaisänä sai minut niin nauramaan kuin itkemäänkin. Kirja oli erittäin koskettava sortumatta kuitenkaan olemaan yhtään siirappinen tai liian raskassoutuinen. Ennen kaikkea Yösyöttö herätti jälleen pohtimaan sitä, millaista erilaisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten elämä on. Lapsettomana sinkkuna opin tästä myös jotain siitä, mitä on olla vanhempi. Ja oli kirja samalla kiehtova läpileikkaus laajemminkin lapsiperheiden elämästä.

Kaiken kaikkiaan hyvin kirjoitettu kirja, joka ponkaisee suoraan suosikkilistalle ja jota kehtaan suositella niin miehille kuin naisillekin. Minä tartun varmaan pian seuraavaan Pasasten elämästä kertovaan kirjaan eli Tarhapäivään.

* * *

(Title in English: Night feeding) When Antti Pasanen becomes a father, nothing goes the way he has expected. His wife, who was obviously supposed to stay at home and take care of the baby boy, jumps into a taxi outside the hospital and speeds of without the father and son. And the mother is not able to be there and raise their son, it's Antti who has to do the job, even if he really doesn't want to. But how on earth does a big man, who doesn't even know the real name for infant formula, manage that?


Night feeding is a great reading experience and a book that I finished really fast. The whole setting was obviously given a flair of humor in purpose but luckily Hietamies had not written the book to be just a joke. The portrayal of the single dad life of Antti Pasanen made me both laugh and cry. The story was very touching without being too sugary or heavy. It also helped me to imagine what is a different life like. I, a childless single, also learned a lot about what it's like to be parent as the book did portray many different families.


All in all this was very well written book and it went straight to my favorites list. I'll be happy to recommend this to both men and women. I'll probably dive soon into the next book about the live of Antti and his son called Tarhapäivä (Kindergarten day).

Arkkitehtuurista

Kahden arkkitehdin tyttärenä tuskastun usein siihen arkkitehtien haukkumiseen, jota maailma tuntuu olevan pullollaan. Ennen kaikkea ärsyttää, kun arkkitehtejä syytetään asioista, joista arkkitehti ei joko ole itseasiassa edes vastuussa tai jotka muutoin ovat enemmän jonkun muun tahon virheitä. Kun on kuunnellut vanhempien työpuheita pian neljännesvuosisadan on siinä syntynyt aika selkeä käsitys siitä, mitä se arkkitehdin työ ihan oikeasti on, ainakin tuollaisen perusarkkitehdin.

Eve Mantu on puhunut tästä aiheesta ennenkin, mutta nyt tammikuun alulla Eve palasi aiheeseen otsikolla Eve Mantu ja vihainen arkkitehti. Jaksossa Eveä arkkitehtuurin saloihin Arkkivahti-blogin pitäjä Tarja Nurmi, joka tuntui olevan asioista enemmän tai vähemmän samaa mieltä, kuin minä. Vähän syvemmälle aiheeseen olisi voinut mun mielestä kyllä pureutua, vaikka keskustelu sinällään ihan mielenkiintoista olikin.

Vaan ei se Eve petä. Aina on jotain mielenkiintoista kuultavaa, kun muistan ohjelmaa Areenasta kuunnella. Niin ja Arkkivahdinkin taidan lisätä syötteenlukijaan.

Uusi fantasia feat. Freeman: Liian myöhään

Joskus, ihan satunnaisesti, tulee vastaan taideteoksia, elokuvia tai vaikka kappaleita, jotka vetävät allekirjoittaneen ihan sanattomiksi. Niihin on viimeaikoina lukeutunut tämä kappale.

En oikein tiedä, mikä tässä kappaleessa on, mutta se on purrut kuin häkä viimeaikoina. Kappale on omituinen, sanoitukset paikoin ainakin minulle kryptiset ja video vähintäänkin jännittävä, mutta joku kokonaisuudessa (niin biisin kuin videonkin) toimii, noh, toimii juuri niin, kuin VR:n junat eivät toimi talvisin. 

Ehkä se on tämä syksy ja kappaleen kiehtova melankolia. Tai sitten se, ettei hetkeen taas ole tullut vastaan mitään ihan yhtä jännittävää uutta musiikkia. Tai kenties se on Freeman, jota kaikessa camp-arvossaan aina salaa fanittelen. Joka tapauksessa tätä täällä on viimeaikoina soitettu repeatilla (ja hihkuttu radiosta kuultaessa), eikä menon loppua näy.

Uusi fantasia ei muuten tee lainkaan hullumpaa musiikkia, vaikkei yksikään muista kuulemistani kappaleista nouse Liian myöhäänin tasolle.

Dance Dance Dance (eli kuinka Riikan sisäinen fangirl taas pääsi valloilleen)

Olin männä sunnuntaina katsomassa tämän hetken parasta kotimaista tosi-TV:tä, Dancea livenä Helsingin Hernesaaressa. Olen koko syksyn hihkunut riemusta ja innostuksesta, kun tämä lempisarja tuli Suomeen ja vielä enemmän, kun saattoi todeta, että Suomesta ihan oikeasti löytyy superlahjakkaita tanssijoita riittämiin tähän skabaan! Noh, koska salaa sisimmässäni olen aina ja ikuisesti fangirl, niin pitihän sitä päästä show näkemään myös livenä.

Teollisuushalliin rakennetuksi studioksi Nelonen-areena oli ihan mainio studio. Penkit eivät olleet maailman mukavimmat, mutta katsomo rakennettu niin mainiosti, että tälläinenkin kääpiö näki ihan hyvin takarivistä aina lavalle asti. Vaan parasta paikan päällä olossa oli kyllä ehdottomasti tunnelma. Koko yleisö eli täysillä mukana, tanssi ennen shown alkua ja suosionosoitukset yltyivät ihan hurjiin sfääreihin livelähetyksen lopulla ja etenkin sen jälkeen, kun finaalinelikkoa tsempattiin TV-spottia varten. Areenan tunnelmasta ei muuten telkkarin välityksellä välity kuin pieni murunen koteihin. Kyllä paikalla olo aina ruudun välityksellä katsomisen voittaa!

Niin tosiaan, ne tanssijat. Olen edelleen ihan ällikällä lyöty siitä, miten lahjakkaita ihmisiä tästä maasta löytyy! Hienoimmat pariesitykset olivat ehdottomasti Markulla ja Mintulla, mutta eivätpä nuo kaksi muutakaan paria paljoa jälkeen jääneet. Sooloista ehdottomasti koskettavimpia olivat Markun ja Samin koreografiat. Ja eihän tuossa joukossa oikeasti yhtään huonoa tanssijaa ole. Mutta olen kyllä ihan sitä mieltä, että tuomaristo teki ihan oikeat valinnat jatkoonpääsijöistä.

Oli muuten jännää nähdä, miten tuollainen livelähetyksen teko toimii, kun en koskaan ennen ole ollut minkään TV-ohjelman nauhoituksissa. Ihan koko suora Dance ei muuten ole suoraa lähetystä: ryhmäkoreografia sekä sitä edeltänyt ja seurannut spiikki nauhoitettiin itseasiassa jo puoli tuntia ennen itse lähetyksen alkua ja olisi kuulemma vedetty läpi useampaankin kertaan, jos ei olisi mennyt ekalla kertaa nappiin. Eipä silti, pieni juttuhan tuo on, kun ei ryhmistä edes arvioida, ja antaa sitäpaitsi tanssijoille pienen hengähdystauon ennen äänestystulosta. Olenkin kotona aikaisemmin ihmetellyt, että miten ne oikein jaksaa tanssia niin hurjalla temmolla ja ehtivät vielä vaihtaa vaatteitakin aina välissä.

Ennen showta tapahtui kyllä muutakin ja paikalla piti olla jo tuntia ennen suoran alkua. Ihan alkuun katsojille selitettiin lähetyksen käytäntöjä ja annettiin ohjeita, minkä jälkeen sitten yleisöä yllytettiin taputtamaan ja tanssimaan. Yllätyin iloisesti, kun ison osan tästä alun tunnelman nostatuksesta hoiti yksi skaban suosikkikoreografeistani Peter Pihlström. Tietysti myös Axl lavalta yleisölle jutteli sekä ennen lähetystä, mainoskatkoilla että lähetyksen jälkeen. Axl kyllä voitti allekirjoittaneen aika hyvin puolelleen huumorillaan ja iloisella otteellaan. Ammattilainen on ammattilainen.

Tuomareista todettakoon ihan lyhyesti se, että miltei kaikesta olin kolmikon kanssa samaa mieltä, enkä kyllä suostu näkemään, että tuo kolmikko nyt olis jotenkin kamalan puolueellisesti käyttäytynyt ainakaan tässä jaksossa. Sitäpaitsi kun kolmantena tuomarina (ja ryhmäkoreografian tekijänä) on Lasse Hyttinen eli Lasa, niin ei täällä voi kuin tykätä.

Rikostoveriksi katsomoon uskaltautui räpeltäjätoveri Maija. Kiitos seurasta ja hihkumisen siedosta! Kuvia ei tullut otettua kuin muutama hassu ja nekin kaikki ennen itse ohjelman alkua. Tansseista en ottanut yhtään kuvaa, koska olen opetellut viime aikoina elämään enemmän esitysten mukana sen sijaan, että ulkoistaisin itseni kameran taakse.

Jos ei jo käynyt ilmi, niin ilta oli todella mahtava ja nyt melkein harmittaa, että tuli vasta näin myöhäisessä vaiheessa mentyä paikan päälle. Muuten olis ehkä voinut mennä katsomaan vaikka parikin jaksoa livenä. Noh, ensi vuonna uudestaan!

Valoa yössä

Jokin aika sitten olin palaamassa bussilla Helsingistä Turkuun myöhään illalla. Ei ollut vielä keskiyö, mutta ulkona oli pimeää ja valot näyttivät kauniilta. Laukussa oli kamera ja koska ei väsyttänyt, iski inspiraatio. Joskus sitä aina muistaa, miksi sitä on kiva omistaa järjestelmäkamera.

Ihania lyhäreitä

TV1 Kotikatsomo 24.5.2010
Tokio baby (K: Aino Lappalainen ja Anna Lappalainen, O: Tommi Kainulainen)
Pikkuveli (K: Joona Kivirinta, O: Oskari Sipola)
Ilmianto (K: Paula Korva, O: Milla Pelkonen)

Huh huh, ensin pitkä tauko ja sitten kolme merkintää päivässä. Vaan piti vielä näin iltamyöhällä tulla nopeasti kirjoittamaan Kotikatsomon tämän iltaisista novellielokuvista, olivat ne sen verran hienoja yksin ja kokonaisuutena. Kaikki kolme käsittelivät erilaisia hankalia tilanteita nuorten elämässä ja näkökulmasta.

Tokio babyssa Saara on uppoutunut japanilaiseen pop-kulttuuriin, jota maanviljelijävanhemmat eivät ymmärrä ja siksi kieltävät tytärtään lähtemästä Amineconiin. Ja kun isä vielä katkaisee nettiyhteyden ei Saara enää laisinkaan pääse omaan maailmaansa. Onneksi paikalle saapuu mystinen Aiko, joka saa taas vauhtia Saaran elämään. Suomalaisen maaseudun ja kirjavan japanilaiskulttuurin sekoitus on herkullisen värikylläinen ja epätodellinen seikkailu, jossa nousi hyvin esiin se, kuinka sukupolvet eivät aina ymmärrä toisiaan, vaikka molempien puolien aikomukset olisivat vain ja ainoastaan hyviä. Tämä olikin kolmesta lyhäristä kaikkein kepein ja humoristisin ja sai ainakin meidän sohvalla katsojat hetkittäin hihittämään

Paljon ensimmäistä synkeämpi novellielokuva onkin Pikkuveli, jossa 14-vuotiaan Markuksen näkökulmasta käsitellään avioeron perheeseen jättämiä arpia. Tarina sijoittuu juhannusaattoon, jolloin aikuiset sisarpuolet joutuvat ottamaan Markuksen mukaan juhannuksen viettoon ja niin vanhat kuin uudetkin kriisit kärjistyvät illan hämärtyessä. Pikkuveli kuvasi yllättävän koskettavasti sitä, miten avioero voi vaikuttaa lapsiin paljon pidemmän aikaa kuin aikuisiin. Matiaksen sisarien katkeruus äitiään ja ennen kaikkea Matiaksen isää kohtaan on lähes musertavaa ja silti kamalan aidon tuntuista ja koskettavaa. Monella tapaa siihen kiukkuun saattoi samaistua.

Kahden ensimmäisen elokuvan käsitellessä perhettä, oli Ilmianto ennen kaikkea kannanotto nyky-yhteiskunnan tavasta käsitellä kouluammuskelujen syitä ja seurauksia. Kun lukiolaispoika Niko pidätetään, koska koulutoveri väittää kuulleen tämän esittäneen koulua koskevia uhkauksia, ei pikkukaupungin elämä ole enää entisellään. Koulussa pelätään ja niin aikuiset kuin lapsetkin kääntävät selkänsä Nikolle. Vaan mitä todella on tapahtunut? Ilmianto herättää vahvoja kysymyksiä siitä, mitä, miksi ja milloin pitäisi tehdä, jotta Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita ei enää tapahtuisi. Käsittelemmekö vain seurauksia vai osaammeko korjata myös syyt? Entä miten yhteiskuntamme opettaa tulevat sukupolvet käsittelemään kriisitilanteita. Kannattaa ehdottomasti lukea myös tekijöiden haastattelu Kotikatsomon sivuilta. Elokuvan ohella myös se haastaa pohtimaan aihetta.

Jos ette nähneet näitä loistavia elokuvia maanantai-iltana, niin eipä hätää. Kaikki kolme ovat nähtävissä Yle Areenassa viikon verran aina ensi maanantaihin asti. Ehdottomasti näkeminen arvoinen trio, joten kannattaaehdottomasti varata aikaa näiden katsomiseen.

Caj Bremer retrospektiivi 13.3.

Ateneum 19.02.2010 - 16.05.2010.

Jahas, ompa päässyt venähtämään vähän säälittävän pitkäksi viive tällä merkinnällä. Kanttarelli pahoittelee ja pistää kaiken opiskelukiireiden piikkiin, eikä ollenkaan myönnä olleensa laiska.

Kävin lähes kuukausi sitten toveri Erantin kanssa Ateneumissa tutustumassa Caj Bremerin retrospektiivinäyttelyyn, johon on koottu Bremerin töitä 50-luvulta tähän päivään. Aiheiden ja tyylien kirjo on varsin laaja, mutta töiden jako teemoittain huoneisiin antaa näyttelylle oikein toimivan rytmin. Esille on nostettu hyvin niin vuosikymmenten työ lehtikuvaajana ja kovareportaasien tekijänä, muotikuvaajuus, yksityiset perhekuvat kuin luontoaiheetkin. 

Monipuolisesta näyttelystä sai varsin kattavan kuvan Bremerin laajasta urasta. Silmiinpistävän viehättävää Bremerin työssä kautta vuosikymmenten on kuvien oivaltava huumori. Kuvaajana Bremerillä onkin varmaan usein pilke silmäkulmassa. Ainakin meidän seurueemme oivaltavimmat kuvat (kuten Kekkonen Napoleonina) saivat hihittelemään. Toisaalta joukossa oli myös monia erittäin kauniita ja koskettavia kuvia, kuten lehtikuvahuoneen surevat lesket tai oheinen Laatokka. Myös Bremerin omasta perheestään ottamat kuvat olivat viehättävällä tavalla ajattomia.

Bremer muistutti minua kovasti suuresta suosikistani Henri Cartier-Bressonista, eikä ehkä ole kovin yllättävää, että Bremer on ranskalaiskollegaansa muuallakin rinnastettu. Aika moni tuttu ja tykätty kuva linkittyikin tässä näyttelyssä tekijään. Kaiken kaikkiaan 7 € maksanut lippu oli ihan arvonsa väärti.

Kuva: Caj Bremer: Laatokka (1980). Lähde: YLE

Ihana Eve Mantu

Eve Mantu, YLE Radio 1.
Torstaisin klo 12.15.

Tein männä viikonloppuna ihanan löydön tutkaillessani Yle Areenaa: vanha radiosuosikkini Eve Mantu on jälleen saanut oman ohjelmansa. Tutustuin Eve Mantuun 2005-2007, jolloin työskentelin verho-ompelijana ja kuuntelin kaiket päivät radiota ajankuluksi. Heti alussa totesin hittiradiot, kuten YleX:n turhan monotoonisiksi pidempinä pätkinä. Sen sijaan YleQ tarjosi päivittäin mielenkiintoisia ja monipuolisia keskusteluohjelmia yhdistettynä hyvään ja mielenkiintoiseen musiikkiin. Näihin päiväohjelmiin lukeutuivat niin Eve Mantu kuin moni muukin radiosuosikkini, kuten Tuomas Enbuske ja Marko Gustafssonin sarja Miten minusta tuli minä. Ainakin jälkimmäisestä kirjoittanen erikseen joskus myöhemmin.

YleQ:n aikoina Eve Mantun saman nimisessä ohjelmassa käsiteltiin perimmäisiä kysymyksiä vaihtuvan vieraan kanssa. Kysymykset oli kirjoitettu palloihin, joita nostettiin sattumanvaraisessa järjestyksessä ja sitten pohdiskeltiin. Vieraat eivät usein olleet ainakaan minulle entuudestaan tuttuja, mutta sanavalmiita ja erittäin mielenkiintoisia. Sitäpaitsi Mantun ja vierainen yhteinen pohdiskelu herätti myös itse pohdiskelemaan erilaisia asioita ja siihenhän oli verhoja ommellessa aikaa.

Ei käy kieltäminen, etteikö se henkilökohtaisella tasolla olisi ollut iso kolaus, kun YleQ vuonna 2006 päätettiin lakkauttaa uuden Yle Puheen tieltä. Yritin kyllä kuunnella Puhetta, mutta musiikin puute teki siitä liian raskasta ja kun suosikkiohjelmatkin katosivat omituisiin lähetysaikoihin tai kokonaan pois radioaalloilta, siirryin nopeasti Radio Helsingin kuuntelijaksi.

Mutta palatkaamme nykypäivään. Äskettäin keksin, että Yle Areenasta voi tilata RSS-syötteitä hauista, mikä mahdollistaa esimerkiksi radio-ohjelmien seuraamisen silloinkin, jos on tällainen hajamielinen kuuntelija, joka ei tahdo millään muista asettua oikeaan aikaan radion ääreen. Joitakin suossikkejani olen näin seurannut jo tovin. Viikonloppuna olivat kuitenkin jo seuratut sarjat tulleet kuunnelluiksi, jolloin ryhdyin haeskelemaan, josko YleQ:n aikaisia suosikkejani vielä löytyisi ja Eve Mantu ponnahti esiin jälleen Eve Mantu -nimeä kantavan ohjelman kanssa. Riemastus oli suuri ja olenkin nyt innoissani kuunnellut Areenasta kaikki tähän mennessä lähetetyt jaksot läpi. Kukin jakso on pituudeltaan 45 minuuttia.

Mantulla on myös uudessa ohjelmassaan edeltäjästä tuttu pohdiskeleva ote, vaikka aiheena eivät olekaan enää suuret perimmäiset kysymykset vaan Mantun omasta elämästä kumpuavat dilemmat. Mantu on, kuten hän itsekin toteaa, keski-ikäinen äiti, mutta suuri osa Mantun pohtimista aiheista tuntui myös minusta, 20 vuotta nuoremmasta naisesta, ajankohtaisilta ja mielenkiintoisilta. Ehkä ne tukevat sisäistä keski-ikäistäni, mutta toisaalta Mantun pohdiskeleva jättää reilusti tilaa myös omille ajatuksille ja hänen haastattelemansa henkilöt ovat ihanan positiivisa, avoimia ja valmiita pohdiskelemaan yhdessä Mantun kanssa. Viehättävä maneeri sarjassa on myös, että Mantu pohdiskelee nauhalle usein kävellessään tai muutoin studion ulkopuolella joko yksin tai haastateltavien kanssa. Lempijaksojani tähän mennessä esitetyistä ovat olleet Eve Mantu julistaa sodan beigeä vastaan, Eve Mantu on sokerihumalassa, Eve Mantu etsii somaliystävää ja Eve Mantu pelkää mummoja, vaikka oikeastaan ihan kaikki jaksot ovat olleet ihanaa kuunneltavaa.

Radio-ohjelman lisäksi Mantu kirjoittaa Ylen sivuille myös blogia, joissa käsittelee samoja aiheita. Vielä en kuitenkaan ole ehtinyt sitä lueskella, sitä kun ei voi samaan tapaan tehdä koulutöiden lomassa kuin kuuntelua. Niin ja tämän merkinnän kirjoittamista varten googlatessani löysin sattumalta myös Eve Mantun YleQ-sarjan jaksoja podcasteina Podcast Directorysta. Varsin riemastuttava löytö, koska näitä ohjelmia ei löydy Ylen Elävästä arkistosta.

Kuva on poimittu Vantaan Lauri -lehden artikkelista Elämän tarkoitusta ihmettelemässä. Artikkeli on Mantun haastattelu vuodelta 2006, jolloin YleQ oli juuri lakkautettu. Oikein mielenkiintoinen juttu, vaikkei ihan ajankohtainen enää olekaan.