WALL·E

WALL·E
Disney / Pixar, 2008
Ohjaaja: Andrew Stanton

Maapallo ei ole enää entisensä. Ihmisten suuri kuluttamisen tarve on täyttänyt maan jätteillä ja ongelman rakaisemisen sijaan on koko ihmiskunta lähtenyt niitä pakoon avaruuteen. Kotiplaneettaa siivoamaan on jätetty joukko siivoajarobotteja, joiden tehtävä on pakata jätteet tiiviiksi kuutioiksi. Ihmiskunnan paosta on kuitenkin kulunut jo kauan ja jäljellä on enää yksi roboteista, WALL·E.

WALL·E on koneeksi ihmeellisen inhimillinen. Se käy päivisin pakkaamassa jätettä kuutioiksi, mutta kerää siinä sivussa sitä kiehtovia esineitä. Nämä esineet se vie iltaisin konttiin, joka on sen koti. WALL·Ella on jopa lemmikkitorakka, josta se pitää huolta kuin ihminen koirastaan konsanaan. Inhimilliset piirteensä WALL·E on mitä ilmeisimmin kerännyt juuri jätteiden joukosta löytämiensä ihmiselämän jälkien pohjalta.

WALL·En vakiintunut elämä kuitenkin järkkyy, kun täysin odottamatta maan pinnalle laskeutuu avaruusalus ja sen kyydistä nousee EVE, toinen robotti. EVEn kohtaaminen muuttaa täysin WALL·En elämän ja vie sen matkalle, jollaista ei jokaisen pienen siivojarobotin kohdalle osu.

Kenellekään tämän blogin lukijoista ei varmaan tule yllätyksenä, että lasten ja nuorten kirjallisuus ja viihde on lähellä sydäntäni siinä missä aikuistenkin. Siispä kirjastosta lainattujen elokuvien joukkoon aina vällä eksyy myös lastenelokuvia, kuten nyt WALL·E. WALL·E oli lastenelokuvana sieltä hurmaavimmasta ja puhuttelevimmassa päästä. Dystopisiin tulevaisuuksiin sijoittuvat tarinat ovat yleisemminkin kiinnostaneet minua viime aikoina ja WALL·E oli tässä sarjassa erittäin onnistunut teos. WALL·En maailman dystooppinen kehitys on uskottavaa ja pelottavaakin, mutta elokuvasta ei ole tehty pelottelevaa tai paasaavaa. Jätteiden peittämä tulevaisuus on tarinassa vallitseva tosiasia, jonka vaikutuksia tuodaan esiin turhaa alleviivausta vältellen.

Muutoinkin WALL·E on taidokkaasti kerrottu tarina. Olen erittäin onnellinen, että elokuvan tekijöillä on ollut rohkeutta antaa kuvan kertoa sanojen sijasta (toisin kuin eräissä muissa lastenelokuvissa) ja puhetta on elokuvan ensimmäisellä puoliskolla vain muutaman hassun sanan verran. Tästä huolimatta elokuva kantaa kauniisti. Puheelle ei yksinkertaisesti ole tarvetta ja elokuvan tekijät ovat kaikkien onneksi tämän oivaltaneet.

Vain yksi kohta koko elokuvasta jäi minua kaivelemaan ja valitettavasti se osui elokuvan huipennukseen. En halua paljastaa lopun käänteitä, mutta kyllä vaan jäi vaivaamaan se, miten räikeästi elokuvan tekijät olivat sivuuttaneet fysiikanlait ja avaruuden vaikutukset niihin. Vaan onneksi tämä oli ainoa silmiinpistävä virhe elokuvassa. Koko muun ajan saattoi vain nauttia siitä, miten hienoja lastenelokuvia tehdään meidän kaikkien iloksi.

Kuninkaan puhe

The King's Speech
Bedlam Productions, 2010
Ohjaaja: Tom Hooper

Albert Frederick Arthur George, kuningas Yrjö V:n toinen poika, on armeijan upseeri ja prinssi, josta tulee aikanaan vastentahtahtoaan kuningas Yrjö VI. Hänellä on rakastava vaimo ja kaksi ihanaa tytärtä. Hänen elämäänsä kuningashuoneen jäsenenä varjostaa kuitenkin änkytys, josta hän on kärsinyt lapsuudesta alkaen. Prinssin yritettyä lähes kaikki keinoja päästäkseen eroon änkytyksestään ja luopunut jo toivosta, kun hänen vaimonsa löytää poikkeuksellisia metodeja käyttävän puheterapeutti Lionel Loguen, jonka vastaanotolle hän suostuttelee puolisonsa.

Kuninkaan puhe on yksi kauneimmista elokuvista, jonka olen eläessäni nähnyt. Eilen, istuessani elokuvateatterin ensimmäisessä rivissä, sain itseni useaan otteeseen haukkomasta henkeäni puhtaasti valkokankaalle heijastettujen kuvien kauneuden vuoksi. Kaunein kaikista lavasteista elokuvassa oli puheterapeutti Loguen nuhjuinen vastaanottohuone, yksi elokuvan keskeisistä tapahtumapaikoista. Esimerkiksi kaikki kuninkaalliset tilat tuntuivat kolkommilta, ehkä prinssiperheen kotia lukuunottamatta. Tämä toisaalta tuntui heijastavan Yrjö VI:n tuntemuksia kussakin tilassa.

Yksin kauniit kuvat eivät kuitenkaan tee tästä elokuvasta loistavaa elokuvaa. Sen sijaan ensiluokkaiset näyttelijänsuoritukset tekevät. Colin Firthin kuningas on herkkä, traumatisoitunut ja alistunut mies, joka kärsimys ylellisen elämän keskellä on käsinkosketeltavaa. Velvollisuuksien ja omien halujensa ja pelkojensa ristivedossa taisteleva tuleva kuningas on Firthin esittämänä niin monivivahteinen hahmo, että vain harva näyttelijä olisi kyennyt luomaan yhtä todellisen ja koskettavan hahmon. Toisaalta myös Lionel Logueta esittänyt Geoffrey Rush loi terävän kuvan tarkasta, kärkkäästä ja röyhkeästäkin, mutta toisaalta omalla tavallaan elämässään pettyneestä australialaisesta. Hahmossa on syvyyttä, jonka luomiseksi ei käsikirjoitukseen ole tarvinnut lisätä kirjoittaa pitkiä kuvauksia, vaan elokuvassa on luotettu Rushin kykyyn tuoda hahmoon syvyys sisältä päin.

Kenties suurimman vaikutukseen minuun teki kuitenkin Helena Bonham Carterin herkkävivahteinen kuvaus Yrjö VI:n puolisosta, tulevasta kuningatar Elizabethista. Olen liian usein nähnyt Bonham Carterin samankaltaisissa, hieman hullun naisen rooleissa, mikä oli saanut minut unohtamaan, miten laaja-alainen näyttelijä hän todellisuudessa onkaan. Kuitenkin hänen roolityönsä rakastavana ja vahvana vaimona tulevan kuninkaan rinnalla on tunteita herättävä siinä missä Firthin ja Rushin kuvaukset hahmoistaan sekä näiden välisestä suhteesta.

Kokonaisuudessaan tarina on samanaikaisesti sekä raaka kuvaus velvollisuudesta ja sen painosta että koskettava kertomus kasvusta ja henkilökohtaisten vaikeuksien ylittämisestä. En haluaisi käyttää turhia ylisanoja, jotten kuulostaisi kovin falskilta, vaikka todellisuudessa tämä elokuva ansaitsisi niistä jokaisen. Sen kuitenkin sanon, että vaikka en kovin montaa muuta ehdokasta olekaan nähnyt, on elokuva mielestäni todella ansainnut jokaisen Oscarinsa. Olisi ehkä ansainnut vielä muutaman enemmänkin esimerkiksi sivuosasuorituksista ja musiikista, mutta kuten sanottu, en ole muita ehdokkaita juuri nähnyt. Mikäli et ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, suosittelen sitä lämpimästi.

(Kuvan lähde: Omamaamansikka)

Ihania lyhäreitä

TV1 Kotikatsomo 24.5.2010
Tokio baby (K: Aino Lappalainen ja Anna Lappalainen, O: Tommi Kainulainen)
Pikkuveli (K: Joona Kivirinta, O: Oskari Sipola)
Ilmianto (K: Paula Korva, O: Milla Pelkonen)

Huh huh, ensin pitkä tauko ja sitten kolme merkintää päivässä. Vaan piti vielä näin iltamyöhällä tulla nopeasti kirjoittamaan Kotikatsomon tämän iltaisista novellielokuvista, olivat ne sen verran hienoja yksin ja kokonaisuutena. Kaikki kolme käsittelivät erilaisia hankalia tilanteita nuorten elämässä ja näkökulmasta.

Tokio babyssa Saara on uppoutunut japanilaiseen pop-kulttuuriin, jota maanviljelijävanhemmat eivät ymmärrä ja siksi kieltävät tytärtään lähtemästä Amineconiin. Ja kun isä vielä katkaisee nettiyhteyden ei Saara enää laisinkaan pääse omaan maailmaansa. Onneksi paikalle saapuu mystinen Aiko, joka saa taas vauhtia Saaran elämään. Suomalaisen maaseudun ja kirjavan japanilaiskulttuurin sekoitus on herkullisen värikylläinen ja epätodellinen seikkailu, jossa nousi hyvin esiin se, kuinka sukupolvet eivät aina ymmärrä toisiaan, vaikka molempien puolien aikomukset olisivat vain ja ainoastaan hyviä. Tämä olikin kolmesta lyhäristä kaikkein kepein ja humoristisin ja sai ainakin meidän sohvalla katsojat hetkittäin hihittämään

Paljon ensimmäistä synkeämpi novellielokuva onkin Pikkuveli, jossa 14-vuotiaan Markuksen näkökulmasta käsitellään avioeron perheeseen jättämiä arpia. Tarina sijoittuu juhannusaattoon, jolloin aikuiset sisarpuolet joutuvat ottamaan Markuksen mukaan juhannuksen viettoon ja niin vanhat kuin uudetkin kriisit kärjistyvät illan hämärtyessä. Pikkuveli kuvasi yllättävän koskettavasti sitä, miten avioero voi vaikuttaa lapsiin paljon pidemmän aikaa kuin aikuisiin. Matiaksen sisarien katkeruus äitiään ja ennen kaikkea Matiaksen isää kohtaan on lähes musertavaa ja silti kamalan aidon tuntuista ja koskettavaa. Monella tapaa siihen kiukkuun saattoi samaistua.

Kahden ensimmäisen elokuvan käsitellessä perhettä, oli Ilmianto ennen kaikkea kannanotto nyky-yhteiskunnan tavasta käsitellä kouluammuskelujen syitä ja seurauksia. Kun lukiolaispoika Niko pidätetään, koska koulutoveri väittää kuulleen tämän esittäneen koulua koskevia uhkauksia, ei pikkukaupungin elämä ole enää entisellään. Koulussa pelätään ja niin aikuiset kuin lapsetkin kääntävät selkänsä Nikolle. Vaan mitä todella on tapahtunut? Ilmianto herättää vahvoja kysymyksiä siitä, mitä, miksi ja milloin pitäisi tehdä, jotta Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita ei enää tapahtuisi. Käsittelemmekö vain seurauksia vai osaammeko korjata myös syyt? Entä miten yhteiskuntamme opettaa tulevat sukupolvet käsittelemään kriisitilanteita. Kannattaa ehdottomasti lukea myös tekijöiden haastattelu Kotikatsomon sivuilta. Elokuvan ohella myös se haastaa pohtimaan aihetta.

Jos ette nähneet näitä loistavia elokuvia maanantai-iltana, niin eipä hätää. Kaikki kolme ovat nähtävissä Yle Areenassa viikon verran aina ensi maanantaihin asti. Ehdottomasti näkeminen arvoinen trio, joten kannattaaehdottomasti varata aikaa näiden katsomiseen.

Oscar-gaala

The Academy Awards 2010. Nelonen 7.3.2010.

Olen etenkin omilleni muutettuani kehittänyt pahan tavan katsoa Oscarit joko suorana tai nauhottaa suoran lähetyksen, eikä tänäkään vuonna tullut tehtyä poikkeusta. Tällä kertaa katsoin suorana koko punaisen maton ja itse gaalan alun suorana, mutta suurin osa piti jättää tälle päivälle, koska aamulla oli aikainen herätys. Nyt oikeastaan pitäisikin olla jo taas nukkumassa univelkaa pois, mutta ajattelin kirjoittaa nopeasti nyt, kun aihe vielä on ajankohtainen.

Aloitetaan punaiselta matolta ja puvuista. Tykkäsin kovasti, että sitä iän ikuista nudea näkyi nyt vähemmän ja joukossa oli kivasti myös väriä, etenkin sinistä. Joukosta nousi selvät viisi suosikkia:

• Vera Farmiglia - Ihanan veistoksellinen ja naisellinen puku, joka oli samalla todellinen tekninen taidonnäyte. Haluaisin oppia, miten tuollaiset röyhelöt saa pysymään pystyssä!
• Rachel McAdams - McAdams ei muutoin ole minulle hirveän tuttu, mutta tämän puvun kohdalla kyllä leuka tipahti. Todella kauniisti muotoiltu kokonaisuus, jonka väri ei voisi kantajalleen paremmin sopia!
• Anna Kendrick - Ehdottomasti samaa sarjaa McAdamsin kanssa. Ihanen herkkä puku, joka sopi vaalealle Kendrickille kuin nenä päähän.
• Carey Mulligan - Tässä yhdistyi ihanasti klassinen Audrey Hepburn moderniin ja nuorekkaaseen, eikä puku ollut lainkaan synkeä, vaikka musta olikin.
• Robert Downey Jr. seuralaisineen - Downey Jr. onnistui miehistä parhaiten nostamaan persoonallisuutta esiin miesten varsin tiukkaan pukukoodiin. Myös seuralaisen asu oli erittäin kaunis.

Toki joukosta löytyi myös pari inhokkiakin:

• Mariah Carey - On se ihme, ettei Carey osaa vieläkään valita pukua, johon rinnata mahtuisivat kokonaan sisään ja jossa halkion ei tarvitsisi nousta ihan vesirajalle asti.
• Sarah Jessica Parker - SJP on tunnettu tyyli-ikonina, mutta tämä oli kyllä lähinnä kummallisen muotoinen ja erityisen omituisesti istuva asu. Sitä paitsi miksi SJP oli oranssi?
  

Sitten itse gaalaan. Avaus oli ihan hauska, kun esiin marssi Neil Patrick Harris (joka on jenkkitelevisiossa aika kovassa huudossa nykyään), mutta itse avausnumero ei kyllä pärjännyt ollenkaan esimerkiksi viimevuotiselle. Myöskään itse juontajat eivät saaneet allekirjoittanutta ihan kamlasti innostumaan. Toki vitsit olivat ihan näppäriä, mutta eivät ne ainakaan minua nauramaan juurikaan saaneet. Enemmän siinä oli sellainen pönöttävä fiilis, kun mentiin vähän turhankin turvallisilla eväillä. Palkintojen jakajat olivat monin paikoin huomattavasti hauskempia kuin Steve Martin ja Alec Baldwin.

Palkinnoista on itseasiassa vähän vaikea sanoa hirveästi, kun en ole kovin monia ehdolla olleista elokuvista nähnyt. Sen perusteella, mitä kuulopuheiden pohjalta tiedän ja mitä oma mututuntuma sanoo, niin aika hyvin nuo taisivat tänä vuonna jakautua, vaikka eihän siitä perus Hollywood politikoinnista olla koskaan vapaita Oscareissa. Siitä olin kuitenkin erittäin tyytyväinen, että ison rahan Avatarin sijaan ne tärkeimmät palkinnot vei paljon pienempi The Hurt Locker. Lisäksi voittajaelokuvista erityisen mielenkiintoisilta vaikuttivat Precious sekä Sandra Bullockin The Blind Side.

Kiitospuheet ovat kyllä myös oma taiteenlajinsa, jossa nähdään aina ties sun mitä. Tällä kertaa parhaat puheet pitivät ehdottomasti Sandra Bullock sekä Mo'Nique, vaikka jälkimmäinen ehkä lipsuikin vähän paasaamisen puolelle. Mauttomaksi puolestaan meni The Coven joukkion mainoslippu, jollainen ei missään tapauksessa kuulu tämän kaltaiseen tilaisuuteen. Ehkä rasittavin puheen pitäjä oli kuitenkin Kathryn Bigelow, joka oli aika kammottavan hysteerinen jo ensimmäisen pystin kohdalla, saati sitten kun elokuva sai myös toisen. Pääosin kuitenkin ihan siedettäviä puheita.

Näin, tässä nyt näin "lyhykäisesti" ajatuksia viime yön showsta. Mielellään kuulisin myös muiden kommentteja puvuista, gaalasta ja voittajista!

Kaikki kuvat Oscar-gaalan virallisilta sivuilta.

Up in the Air

Up in the Air
Paramount Pictures, 2009.
Ohjaaja: Jason Reitman.

Työkseen ihmisiä irtisanova Ryan Bingham on tottunut elämään lentokentillä ja hotelleissa. Ne ovat hänen kotinsa, eikä hän valita. Itseasiassa Ryan nauttii elämäntavastaan ja pitääkin motivaatiopuheita turhasta painolastista luopumisesta otsikolla "What's in your backbag?". Ryanin suurin tavoite elämässä on rikkoa miljoonan lentomailin raja ja hän tekee kaikkensa saavuttaakseen sen. Mutta kun Ryan tapaa sattumalta kaltaiseensa naiseen, Alexiin, ja aloittaa tämän kanssa vapaan suhteen, alkaa hänen elämänsä muuttua. Samalla kun Ryan ja Alex sovittelevat tapaamisia kiireisiin aikatauluihinsa, päättää Ryanin yritys muuttaa irtisanomispalvelunsa verkon välityksellä toimivaksi. Työnsä menettämisestä huolestunut Ryan päätyy kuitenkin matkaan uuden järjestelmän kehittäneen kovapintaisen Natalien kanssa. Natalie on idealisti, jolle Ryan haluaa näyttää, millaista ihmisten irtisanominen todella on.

George Clooneyn tähdittämä Up in the Air oli ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. Clooney eläytyy taitavasti tavallista eläämää karttavaa Ryania, joka on pyrkinyt karsimaan elämästään kaiken turhan painolastin. Elokuva ei toimisi kuitenkaan, ellei Clooneyn suorituksen vastapainona olisi kahta loistavaa naista, Alexia näyttelevää Vera Farmigaa ja Natalieta taidokkaasti tulkitsevaa Anna Kendrickiä. Tarina, jota he hienosti tulkitsevat, on kaunis kudelma hienovaraista huumoria, ihmisenä kasvua ja kirpeää todellisuutta. Elokuva kosketti monella tasolla ja sai ainakin allekirjoittaneen niin hihittelemään hilpeästi kuin niiskuttamaan liikutuksesta. Erityisesti ihastuin tarinan realistisuuteen, siihen, että vaikka päähenkilöiden elämä ja työ on näennäisen erikoista ja poikkeuksellista. Sitäpaitsi olen aina ollut heikkona lentokoneen ikkunasta näkyviin maisemiin ja niitä tästä elokuvasta löytyy reilusti silmänruuaksi.

Alkaa näyttä kovasti siltä, että ohjaaja Jason Reitman on hiipimässä lempiohjajieni joukkoon. Koska olen pitänyt niin paljon näistä kahdesta viimeisimmästä elokuvastaan, Junosta ja Up in the Airista, pitänee seuraavaksi hakea käsiin myös Thank you for smoking.

Mean girls

Mean Girls
Paramount Pictures, 2004.
Ohjaaja: Mark Waters.

Yhdysvaltoihin Afrikasta perheensä kanssa muuttava Cady Heron on ollut koko ikänsä kotiopetuksessa. Kun hän muuton jälkeen menee ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun, törmää hän keskelle high schoolin klikkien ja hierarkioiden viidakkoa. Cady ystävystyy nopeasti Janisin ja Damianin, koulun hylkiöihin, jotka opettavat hänet koulun tavoille. Kun koulun kuningatar Regina värvää Cadyn joukkioonsa, yrittävät Janis ja Damian saada Cadyn näkemään, millainen hirviö Regina on. Cady ei kuitenkaan ymmärrä heidän vihaansa ennen kuin Regina pettää Cadylle antamansa lupauksen ja suutelee Aronia, johon Cady on korviaan myöten ihastunut. Siltä seisomalta Cady alkaa punoa juonia Janisin ja Damianin kanssa Reginan tuhoamiseksi. Nyt Cadyn ei enää tarvitse tehdä muuta, kuin esitettävä Reginan ystävää, jotta suunnitelmat voivat toteutua.

Mean girls on todella yhdysvaltalainen elokuva. High school ja sen klikit ovat juuri niin kliseisiä kuin olla voi. Mutta onneksi itse elokuva ei ole yksi suuri klisee. Cadyn sukellus koulun hurjaan maailmaan on oikeastaan varsin hauskaa katsottavaa, etenkin, kun hän vertaa sitä Afrikassa oppimiinsa luonnonlakeihin. Toisaalta niitä kliseitäkin on osattu käyttää mainiosti hyväksi: nörtit ovat nörttejä, pissikset pissiksiä niin hvässä kuin pahassakin, mutta kaikessa koomisuudessaan pysyvät vielä uskottavuuden rajoissa. Elokuva on viihdyttävä, niinkuin pitääkin, mutta on sillä myös sanottavaakin. Tapahtumien mennessä hullumpaan ja hullumpaan suuntaan, kasvaa myös Cady ihmisenä ja oppii, miten high schoolissa tullaan toimeen. Hyvässä lykyssä katsojakin oivaltaa jotain tätä elokuvaa katsoessa. Mutta vaikkei oppisikaan, on Mean girls hauskaa katsottavaa jo sinällään ja erittäin viihdyttävää illankulua.

Linsey Lohan, ihan riippumatta siitä, miten hän julkisuudessa käyttäytyy, on varsin näppärä nuori näyttelijä ja sopii mainiosti hölmistyneen Cadyn rooliin. Myös monet muut nuorista näyttelijöistä (joskaan eivät ihan kaikki) tekevät kelvollista työtä elokuvassa. Lempihahmoksi kuitenkin elokuvassa nousi matematiikanopettaja, jota näyttelee Tina Fay. Toki tähän vaikuttaa myös yleinen Fayn fanitukseni, mutta kiistatta Fay on oivallinen näyttelijä ja sopii mainiosti näihin vähän kummallisiin rooleihin.

The Departed

 The Departed.
Warner Bros, 2006.
Ohjaaja: Martin Scorsese.

Bostonin lähiöissä kasvaa kaksi toisilleen vierasta poikaa: William "Billy" Costigan, jonka suku on täynnä rikollisia sekä Colin Sullivan, jonka jo pienenä palvelukseensa pestaa rikollispomo Francis "Frank" Costello. Tahoillaan molemmat nuoret miehet aikusituvat ja valmistuvat poliisiksi. Hyvän ansioluettelonsa turvin Sullivan pääsee erikoistutkintayksikköön, jossa hän toimii Costellon kaksoisagenttina. Costigan puolestaan pestataan sukutaustansa vuoksi soluttautumaan Costellon rikollisliikaan. Costiganille rakennetaan rikosrekisteri ja hänet tuomitaan vankilaan, josta hänet päästetään ehdonalaiseen, jonka aikana hän käy tapaamisissa Sullivanin psykiatrityttöystävän kanssa. Melko nopeasti Costello nappaakin nuoren miehen riveihinsä ja lähipiiriinsä.
Sitten Sullivanille selviää, että Costellon liigaan on soluttautunut poliisi. Saman aikaisesti myös Costiganille alkaa epäillä, että joku erikoistutkintayksikössä on Costellon leivissä, ja silmukka molemmin puolin alkaa kiristyä ja takojahti alkaa.

The Departed on hurjan intensiivinen ja synkeä elokuva. En ole koskaan ollut suuri rikoselokuvien ystävä, mutta Costiganin ja Sullivanin kiihtyvällä tahdilla toisiinsa kietoutuvat tarinat vetivät myös minut mukaansa. En myöskään ole koskaan ollut suuri kummankaan elokuvan pääosan esittäjän, Matt Damonin tai Leonardo DiCaprion, fani, mutta sen verran hyvin nämä herrat Sullivanin paljastumisen pelon (Damon) ja Costiganin kasvavan ahdistuksen (DiCaprio) tulkitsevat, ettei heitä voi huonoina pitää. Oma lukunsa on myös Jack Nicholsonin hyytävän julma Costello, johon ainakaan minä en tosielämässä haluaisi todellakaan törmätä. Henkilökohtainen suosikki elokuvan roolisuorituksista oli kuitenkin Mark Wahlbergin rääväsuinen ja jyrkkä poliisi. Ihan syystäkin Wahlberg oli ehdolla sivuosa Oskarin saajaksi.

Scorsesen elokuva on mielestäni loistava elokuva ja olen tyytyväinen, että tulin sen televisiosta katsoneeksi. Kuitenkin jännittävää kyllä, kun olen elokuvasta ihmisten kanssa puhunut, on moni sanonut, ettei tämä jenkkiversio pärjää alkuperäiselle hongkongilaiselle Infernal Affairs -elokuvalle. Pitänee siis jossain vaiheessa perehtyä myös alkuperäisversioon.

Kirjava huntu

The Painted Veil.
Warner Independent Pictures, 2006.
Ohjaaja: John Curran

Koppavalla ja turhamaisella lontoolaisella seurapiirineidillä Kitty Garstilla ei ole mitään halua avioitua, mutta äitinsä painostuksesta päätyy rakkaudettomaan avioliittoon jäykän bakteeritutkija Walter Fanen kanssa. Venetsian häämatkan jälkeen pari asettuu Shanghaihin, missä Walter työskentelee valtion laboratoriossa. Avioparin ei löydä yhteyttä ja sillä aikaa, kun Walter uppoutuu työhönsä, Kitty tapaa naimisissa olevan varakonsuli Charles Townsendin, jonka kanssa ajautuu suhteeseen. Mutta kun Walter saa tietää vaimonsa suhteesta, pistää hän tämän valinnan eteen: joko hän pettämisen perusteella tai Kitty seuraa häntä kauaksi Kiinan sisämaahan alueelle, jossa on valloillaan koleraepidemia.

Kirjava huntu on yksi niitä elokuvia, jotka oikeastaan kannattaa katsoa jo niiden kauneuden vuoksi. Kiinan hehkuvat värit toimivat hurmaavana vastapainona Walterin ja Kittyn ajoittain jäisen kylmälle suhteelle. Molemmat pääosan esittäjät Edward Norton ja Naomi Watts tekevät hyvää työtä kuvatessaan Walterin ja Kittyn tunteiden nyansseja ja henkistä kasvua tarinan edetessä. Etenkin Nortonin kyky tulkita Walterin tukahdutettua raivoksi muuttuvaa rakkautta on ihailtavaa. Koko elokuvan kauneus ja surumielisyys sitoi minut tiukasti sen ääreen mainoskatkoista huolimatta, vaikka yleensä lähden ajelehtimaan, jos elokuvassa on mainoskatkoja.

Spirit - villi ja vapaa

Spirit: Stallion of the Cimarron.
Dreamworks, 2002.

Toissa viikonloppuna vanhempien luona vieraillessa tulin päivällä muiden puuhien ohessa katsoneeksi tämän ainakin minulta aiemmin ohi menneen animaation. Spirit - villi ja vapaa kertoo Spirit nimisen nuoren mustangi orin tarinan 1800-luvun villissä lännessä. Nuori Spirit on laumansa johtaja, joka yrittää suojella laumaansa kaikin keinoin, mutta päätyykin itse ratsuväen vangitemaksi. Vankeudessa armeijan kapteeni yrittää murtaa itsepäisen hevosen ja saada sen kesyyntymään. Spirit kuitenkin onnistuu pakenemaan mukanaan intiaanipoika Pikku Puro, jonka kautta Sade nimisen tamman. Spiritin lauma ei kuitenkaan ole vielä turvassa ja se joutuu yhä uusien haasteiden eteen.

Siltä pohjalta, että elokuva on Shrekin tekijöiltä olisi voinut kuvitella Spiritinkin olevan kihelmöivän viihdyttävä animaatio. Kuitenkin on todettava, että Spirit ei yllä lähellekään Dreamworksin parempia tuotoksia. Tarinan kaari on lähes rasittavissa määrin ennalta arvattava ja stereotyyppinen: pitää olla se ehdoton paha ja erehtymätön sankari. Aika monet amerikkalaiselle elokuvalle tyypilliset kliseet olisi kuitenkin voinut antaa anteeksi, jos elokuva olisi muutoin ylittänyt lajityyppillisä kompastusiviä. Pahin ongelma ainakin minulle oli elokuvan päälle liimattu Spiritin kertojaääni. Elokuvassa puhuttiin vähän ja mielestäni kuvallinen kerronta kannatteli tarinaa oikein mainiosti, mutta jostain syystä tekijät eivät olleet uskoneet tarpeeksi kykyynsä välittää tunteita animaation keinoin, vaan olivat päätyneet lisäämään tarinan "käännekohtiin" Spiritin kertomaan, mitä tapahtui. Se oli turhin ja rasittavin osa koko elokuvaa, sillä kertojaäänen pätkät olivat liian harvassa ja päälleliimattuja, eikä niitä olisi millään muotoa tarvittu viemään tarinaa eteenpäin. Nyt kertojaääni teki elokuvasta halvan tuntuisen ja korosti sen kliseitä.

Animaatiojäljen suhteen en ole mikään asiantuntija, mutta mielestäni etenkin hevosten animointi oli onnistunut elokuvassa hyvin. Ihmisiä ei ehkä voi pitä keskivertoa parempina, mutta sitäkin kompensoi ympäröivän maailman henkevyys. Elokuvaan oli melko uskottavasti luotu mennyt maailma uudelleen. Kaiken kaikkiaan elokuva oli ihan mukiin menevää katsottavaa, mutta maailmaa mullistaa teosta siitä ei saa.