Khaled Hosseini: Leijapoika

The Kite Runner
Suuri suomalainen kirjakerho, 2004

Amir syntyy 60-luvun alkuvuosina kabulilaisen mahtimiehen pojaksi. Hän elää turvattua elämää isänsä suuressa talossa ja viettää päivänsä leikkien perheen hazarapalvelijan pojan Hassanin kanssa. Hassan on valmis tekemään kaikkensa Amirin eteen ja pojat viettävät kaikki päivät yhdessä leikkien, siitä huolimatta, että heidän syntyperänsä on asettanut heidät hyvin vastakkaisiin asemiin yhteiskunnassa. Talvella 1975 kaikki kuitenkin muuttuu, kun leijakilpailun yhteydessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mikä muuttaa poikien suhteen peruuttamattomasti.

Leijapojasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa kirjan keskeisiä käännekohtia. Toki mikä tahansa (tai ainakin jokainen hyvä) kirja on paljon muutakin, kuin pelkät keskeiset käänteet, mutta tasapainottelu spoilaamisen rajalla on aina silti haastavaa. Puhukaamme siis tästä teoksesta yleisemmällä tasolla.

Vaikka Leijapojan kertoja on Amir ja sikäli voisi ajatella sen olevan kirja Amirista. Ainakin minulle kirja oli kuitenkin vähintään yhtä paljon kertomus Hassanista sekä Afganistanista, jonka myllerryksiltä pojat eivät välty. Kirjassa on huomattavan painostava tunnelma alusta aina viimeisille sivuille asti, mutta yllättäen kirja ei ole niin raskas lukea, kuin voisi kuvitella. Hosseinin kirjoitus kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ja tarinassa oli imu, josta on vaikea päästä irti.

Hosseini on myös osannut rakentaa epätäydellisyydessään kiinnostavia hahmoja, joiden kehitystä on vähintäänkin kiehtovaa seurata. Etenkin Amirin kokemus itsestään on mielenkiintoinen kuvaus hahmon henkilökohtaisesta kasvusta, mutta erityisen kiinnostavaa on seurata, miten Amirin käsitys eri henkilöistä muuttuu tarinan aikana. Totuus on usein mielikuvia ihmeellisempää, kuten myös tässä tarinassa.

Kaikenkaikkiaan Leijapoika on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kertomus. Sen ihmiskohtalot ovat koskettavia ja niiden ohella teos kuvaa mielenkiintoisesti sitä Afganistanin historiaa, joka ei aina nouse esiin medioissa. Teos onkin siis monella tasolla lukemisen arvoinen, vaikkei aivan nouse omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Ihania lyhäreitä

TV1 Kotikatsomo 24.5.2010
Tokio baby (K: Aino Lappalainen ja Anna Lappalainen, O: Tommi Kainulainen)
Pikkuveli (K: Joona Kivirinta, O: Oskari Sipola)
Ilmianto (K: Paula Korva, O: Milla Pelkonen)

Huh huh, ensin pitkä tauko ja sitten kolme merkintää päivässä. Vaan piti vielä näin iltamyöhällä tulla nopeasti kirjoittamaan Kotikatsomon tämän iltaisista novellielokuvista, olivat ne sen verran hienoja yksin ja kokonaisuutena. Kaikki kolme käsittelivät erilaisia hankalia tilanteita nuorten elämässä ja näkökulmasta.

Tokio babyssa Saara on uppoutunut japanilaiseen pop-kulttuuriin, jota maanviljelijävanhemmat eivät ymmärrä ja siksi kieltävät tytärtään lähtemästä Amineconiin. Ja kun isä vielä katkaisee nettiyhteyden ei Saara enää laisinkaan pääse omaan maailmaansa. Onneksi paikalle saapuu mystinen Aiko, joka saa taas vauhtia Saaran elämään. Suomalaisen maaseudun ja kirjavan japanilaiskulttuurin sekoitus on herkullisen värikylläinen ja epätodellinen seikkailu, jossa nousi hyvin esiin se, kuinka sukupolvet eivät aina ymmärrä toisiaan, vaikka molempien puolien aikomukset olisivat vain ja ainoastaan hyviä. Tämä olikin kolmesta lyhäristä kaikkein kepein ja humoristisin ja sai ainakin meidän sohvalla katsojat hetkittäin hihittämään

Paljon ensimmäistä synkeämpi novellielokuva onkin Pikkuveli, jossa 14-vuotiaan Markuksen näkökulmasta käsitellään avioeron perheeseen jättämiä arpia. Tarina sijoittuu juhannusaattoon, jolloin aikuiset sisarpuolet joutuvat ottamaan Markuksen mukaan juhannuksen viettoon ja niin vanhat kuin uudetkin kriisit kärjistyvät illan hämärtyessä. Pikkuveli kuvasi yllättävän koskettavasti sitä, miten avioero voi vaikuttaa lapsiin paljon pidemmän aikaa kuin aikuisiin. Matiaksen sisarien katkeruus äitiään ja ennen kaikkea Matiaksen isää kohtaan on lähes musertavaa ja silti kamalan aidon tuntuista ja koskettavaa. Monella tapaa siihen kiukkuun saattoi samaistua.

Kahden ensimmäisen elokuvan käsitellessä perhettä, oli Ilmianto ennen kaikkea kannanotto nyky-yhteiskunnan tavasta käsitellä kouluammuskelujen syitä ja seurauksia. Kun lukiolaispoika Niko pidätetään, koska koulutoveri väittää kuulleen tämän esittäneen koulua koskevia uhkauksia, ei pikkukaupungin elämä ole enää entisellään. Koulussa pelätään ja niin aikuiset kuin lapsetkin kääntävät selkänsä Nikolle. Vaan mitä todella on tapahtunut? Ilmianto herättää vahvoja kysymyksiä siitä, mitä, miksi ja milloin pitäisi tehdä, jotta Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita ei enää tapahtuisi. Käsittelemmekö vain seurauksia vai osaammeko korjata myös syyt? Entä miten yhteiskuntamme opettaa tulevat sukupolvet käsittelemään kriisitilanteita. Kannattaa ehdottomasti lukea myös tekijöiden haastattelu Kotikatsomon sivuilta. Elokuvan ohella myös se haastaa pohtimaan aihetta.

Jos ette nähneet näitä loistavia elokuvia maanantai-iltana, niin eipä hätää. Kaikki kolme ovat nähtävissä Yle Areenassa viikon verran aina ensi maanantaihin asti. Ehdottomasti näkeminen arvoinen trio, joten kannattaaehdottomasti varata aikaa näiden katsomiseen.

Mean girls

Mean Girls
Paramount Pictures, 2004.
Ohjaaja: Mark Waters.

Yhdysvaltoihin Afrikasta perheensä kanssa muuttava Cady Heron on ollut koko ikänsä kotiopetuksessa. Kun hän muuton jälkeen menee ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun, törmää hän keskelle high schoolin klikkien ja hierarkioiden viidakkoa. Cady ystävystyy nopeasti Janisin ja Damianin, koulun hylkiöihin, jotka opettavat hänet koulun tavoille. Kun koulun kuningatar Regina värvää Cadyn joukkioonsa, yrittävät Janis ja Damian saada Cadyn näkemään, millainen hirviö Regina on. Cady ei kuitenkaan ymmärrä heidän vihaansa ennen kuin Regina pettää Cadylle antamansa lupauksen ja suutelee Aronia, johon Cady on korviaan myöten ihastunut. Siltä seisomalta Cady alkaa punoa juonia Janisin ja Damianin kanssa Reginan tuhoamiseksi. Nyt Cadyn ei enää tarvitse tehdä muuta, kuin esitettävä Reginan ystävää, jotta suunnitelmat voivat toteutua.

Mean girls on todella yhdysvaltalainen elokuva. High school ja sen klikit ovat juuri niin kliseisiä kuin olla voi. Mutta onneksi itse elokuva ei ole yksi suuri klisee. Cadyn sukellus koulun hurjaan maailmaan on oikeastaan varsin hauskaa katsottavaa, etenkin, kun hän vertaa sitä Afrikassa oppimiinsa luonnonlakeihin. Toisaalta niitä kliseitäkin on osattu käyttää mainiosti hyväksi: nörtit ovat nörttejä, pissikset pissiksiä niin hvässä kuin pahassakin, mutta kaikessa koomisuudessaan pysyvät vielä uskottavuuden rajoissa. Elokuva on viihdyttävä, niinkuin pitääkin, mutta on sillä myös sanottavaakin. Tapahtumien mennessä hullumpaan ja hullumpaan suuntaan, kasvaa myös Cady ihmisenä ja oppii, miten high schoolissa tullaan toimeen. Hyvässä lykyssä katsojakin oivaltaa jotain tätä elokuvaa katsoessa. Mutta vaikkei oppisikaan, on Mean girls hauskaa katsottavaa jo sinällään ja erittäin viihdyttävää illankulua.

Linsey Lohan, ihan riippumatta siitä, miten hän julkisuudessa käyttäytyy, on varsin näppärä nuori näyttelijä ja sopii mainiosti hölmistyneen Cadyn rooliin. Myös monet muut nuorista näyttelijöistä (joskaan eivät ihan kaikki) tekevät kelvollista työtä elokuvassa. Lempihahmoksi kuitenkin elokuvassa nousi matematiikanopettaja, jota näyttelee Tina Fay. Toki tähän vaikuttaa myös yleinen Fayn fanitukseni, mutta kiistatta Fay on oivallinen näyttelijä ja sopii mainiosti näihin vähän kummallisiin rooleihin.

Petteri Tikkanen: Eero

Like, 2009.

Eero haluaisi leikkiä Kanervan kanssa, mutta Kanerva on kasvanut, eikä häntä enää kiinnosta Eeron seura. Kun Kanervasta ei saa seuraa, menee Eero vierailulle ukin luokse. Ukilta Eero tahtoisi kuulla sotajuttuja, mutta ukki kyselee tyttöystävän perään. Niinpä Eero päättää hurmata tytön.

En ole lukenut Eeroa edeltänyttä Kanerva-albumia, mutta en usko sen haitanneen lukukokemusta.  Eero on elämänmakuinen ja suupalan kokoinen kertomus, jota oli ilo lukea. Lapsen maailmassa on harvoja yhtä kummallisia asioita, kuin isoksi kasvaminen ja juuri siitä Eerossa on kyse. Ja vaikka itse en olekaan ollut pieni poika, on Eeroon helppo samaistua. Samaan tapaan olen minäkin ollut hämmentynyt pienenä.

Petteri Tikkasen kuvitus on ihanan eloisaa ja mehevää. Siinä yhdistyvät mainiosti toisaalta pelkistetty viiva, toisaalta veikeät yksityiskohdat. Myös isot ruudut ja pinkki tehosteväri toimivat mainiosti. Kaiken kaikkiaan Eero oli oikein viihdyttävä lukukokemus.