Bill Waterson: Homicidal psycho jungle cat - a Calvin and Hobbes collection

Calvin ja Hobbes (suomalaisittain Lassi ja Leevi) taitavat olla kaikille ainakin oman ikäluokkani ihmisille jotain kautta tuttuja. Bill Wattersonin sarjakuvissa seikkailevat rasavilli pellavapää ja hänen lelutiikerinsä ja stripit kertovat näiden kahden ystävyydestä ja arkisista ja eriskummallisista tilanteista, joihin he ajautuvat. Pojan ja tiikerin lisäksi sarjakuvassa esiintyvät Calvinin vanhemmat, naapurin Susie ja Calvinin opettaja miss Wormwood. Tämä albumi on yhdistelmä mustavalkoisia yhden rivin strippejä sekä sivunkokoisia väristrippejä.

Sarjakuvissa tärkeä rooli on Calvinin mielikuvituksella, josta oiva osoitus on jo Hobbes. Välillä lukiessa melkein ehtii jo unohtaa, että kyseessä on tosiaan lelutiikeri ja Calvinin mielikuvitusystävä, mutta sitten kuvaan astuvat jälleen vanhemmat tai Susie ja näemme Hobbesin, kuten kaikki muutkin. Toisaalta Calvinin mielikuvitus muuttaa hänet milloin tahansa pelottomaksi avaruusmies Spiffiksi tai muut ihmiset vaikka dinosauruksiksi. Juuri Calvinin villi mielikuvitus ja pettämättömän omaperäinen logiikka luo pienen pojan varsin tavallisesta arjesta jännittävää ja yllätyksellistä luettavaa.

Ainakin näin aikuisen näkökulmasta voi Wattersonin sarjakuvaa lukea myös kuvauksena varsin yksinäisen lapsen maailmasta. Ainakaan tässä albumissa Calvinilla ei ole Hobbesin ohella muita ystäviä. Ehkä lähimmäksi yltää naapurin Susie, mutta ainakaan Calvin ei koskaan myöntäisi tätä ystäväksi. Jos häneltä kysytään on Susie perivihollinen. Liian nopeita johtopäätöksiä ei kuitenkaan ole syytä vetää, sillä mahdollisesta yksinäisyydestään huolimatta on Calvin ilmiselvästi myös varsin onnellinen lapsi.

Paljon mielekkäämpää onkin lukea näitä strippejä lapsuuden ja lapsen rajattoman mielikuvituksen ylistyksenä. Watterson on riemastuttavasti tavoittanut lapsen maailman voimakkaat tunteet ja koulupojan villin seikkailumielialan. Näitä ajattomia arjen seikkailuja onkin hauska lukea niin lapsena kuin nyt aikuisempanankin.

(PS. Jos joku jäi kaipaamaan eilistä blogimerkintää, se löytyy tällä kertaa Kiti-blogista.)

Khaled Hosseini: Leijapoika

The Kite Runner
Suuri suomalainen kirjakerho, 2004

Amir syntyy 60-luvun alkuvuosina kabulilaisen mahtimiehen pojaksi. Hän elää turvattua elämää isänsä suuressa talossa ja viettää päivänsä leikkien perheen hazarapalvelijan pojan Hassanin kanssa. Hassan on valmis tekemään kaikkensa Amirin eteen ja pojat viettävät kaikki päivät yhdessä leikkien, siitä huolimatta, että heidän syntyperänsä on asettanut heidät hyvin vastakkaisiin asemiin yhteiskunnassa. Talvella 1975 kaikki kuitenkin muuttuu, kun leijakilpailun yhteydessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mikä muuttaa poikien suhteen peruuttamattomasti.

Leijapojasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa kirjan keskeisiä käännekohtia. Toki mikä tahansa (tai ainakin jokainen hyvä) kirja on paljon muutakin, kuin pelkät keskeiset käänteet, mutta tasapainottelu spoilaamisen rajalla on aina silti haastavaa. Puhukaamme siis tästä teoksesta yleisemmällä tasolla.

Vaikka Leijapojan kertoja on Amir ja sikäli voisi ajatella sen olevan kirja Amirista. Ainakin minulle kirja oli kuitenkin vähintään yhtä paljon kertomus Hassanista sekä Afganistanista, jonka myllerryksiltä pojat eivät välty. Kirjassa on huomattavan painostava tunnelma alusta aina viimeisille sivuille asti, mutta yllättäen kirja ei ole niin raskas lukea, kuin voisi kuvitella. Hosseinin kirjoitus kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ja tarinassa oli imu, josta on vaikea päästä irti.

Hosseini on myös osannut rakentaa epätäydellisyydessään kiinnostavia hahmoja, joiden kehitystä on vähintäänkin kiehtovaa seurata. Etenkin Amirin kokemus itsestään on mielenkiintoinen kuvaus hahmon henkilökohtaisesta kasvusta, mutta erityisen kiinnostavaa on seurata, miten Amirin käsitys eri henkilöistä muuttuu tarinan aikana. Totuus on usein mielikuvia ihmeellisempää, kuten myös tässä tarinassa.

Kaikenkaikkiaan Leijapoika on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kertomus. Sen ihmiskohtalot ovat koskettavia ja niiden ohella teos kuvaa mielenkiintoisesti sitä Afganistanin historiaa, joka ei aina nouse esiin medioissa. Teos onkin siis monella tasolla lukemisen arvoinen, vaikkei aivan nouse omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Mari Mörö: Kärrykoti kullan kallis

Tammi, 2006.
Kuvitus: Christel Rönns

Päästäisen pojat Atte ja Sipi nauttivat elämästä täysin rinnoin. Ne eivät tiedä mitään parempaa, kuin lehtivarjolla puista alas liiteleminen parhaan ystävänsä, liito-oravan poika Tenhon kanssa ja pian on syntymäpäiväkin! Saman aikaisesti poikien isä etsii perheelle uutta kotia ruostuneen kurkkupurkin tilalle. Kärpän avulla sellainen löytyykin, nimittäin tilava ja kuiva kärrykoti, jossa on vieläpä omatoimihissi. Koko perhe riemuitsee uudesta kodista ja valmistautuu poikien kutsuihin, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Äidin käydessä lattialautojen välissä ruokavarastolla kärrykoti lähteekin liikkeelle Att, Sipi ja Tenho kyydissään! Vaan miten käy, kun pojat päätyvät löytöeläintalolle, missä kaikki on uutta ja vierasta?

Kärrykoti kullan kallis oli todella viehättävä suupalan kokoinen seikkailu. Pikkupäästäiset ovat lapsekkaan riehakkaita sähliä, vanhemmat huolehtivia mallivanhempia, löytöeläintalon väki asiaankuuluvan kirjavaa sakkia ja maailma päästäisen kokoinen. Mörö käyttää kieltä taitavasti, muttei lastenkirjalle liian vaikeasti ja Rönnsin iloinen kuvitus tukee hyvin tarinaa. Tätä kirjaa oli ilo lukea.

Petteri Tikkanen: Eero

Like, 2009.

Eero haluaisi leikkiä Kanervan kanssa, mutta Kanerva on kasvanut, eikä häntä enää kiinnosta Eeron seura. Kun Kanervasta ei saa seuraa, menee Eero vierailulle ukin luokse. Ukilta Eero tahtoisi kuulla sotajuttuja, mutta ukki kyselee tyttöystävän perään. Niinpä Eero päättää hurmata tytön.

En ole lukenut Eeroa edeltänyttä Kanerva-albumia, mutta en usko sen haitanneen lukukokemusta.  Eero on elämänmakuinen ja suupalan kokoinen kertomus, jota oli ilo lukea. Lapsen maailmassa on harvoja yhtä kummallisia asioita, kuin isoksi kasvaminen ja juuri siitä Eerossa on kyse. Ja vaikka itse en olekaan ollut pieni poika, on Eeroon helppo samaistua. Samaan tapaan olen minäkin ollut hämmentynyt pienenä.

Petteri Tikkasen kuvitus on ihanan eloisaa ja mehevää. Siinä yhdistyvät mainiosti toisaalta pelkistetty viiva, toisaalta veikeät yksityiskohdat. Myös isot ruudut ja pinkki tehosteväri toimivat mainiosti. Kaiken kaikkiaan Eero oli oikein viihdyttävä lukukokemus.