WALL·E

WALL·E
Disney / Pixar, 2008
Ohjaaja: Andrew Stanton

Maapallo ei ole enää entisensä. Ihmisten suuri kuluttamisen tarve on täyttänyt maan jätteillä ja ongelman rakaisemisen sijaan on koko ihmiskunta lähtenyt niitä pakoon avaruuteen. Kotiplaneettaa siivoamaan on jätetty joukko siivoajarobotteja, joiden tehtävä on pakata jätteet tiiviiksi kuutioiksi. Ihmiskunnan paosta on kuitenkin kulunut jo kauan ja jäljellä on enää yksi roboteista, WALL·E.

WALL·E on koneeksi ihmeellisen inhimillinen. Se käy päivisin pakkaamassa jätettä kuutioiksi, mutta kerää siinä sivussa sitä kiehtovia esineitä. Nämä esineet se vie iltaisin konttiin, joka on sen koti. WALL·Ella on jopa lemmikkitorakka, josta se pitää huolta kuin ihminen koirastaan konsanaan. Inhimilliset piirteensä WALL·E on mitä ilmeisimmin kerännyt juuri jätteiden joukosta löytämiensä ihmiselämän jälkien pohjalta.

WALL·En vakiintunut elämä kuitenkin järkkyy, kun täysin odottamatta maan pinnalle laskeutuu avaruusalus ja sen kyydistä nousee EVE, toinen robotti. EVEn kohtaaminen muuttaa täysin WALL·En elämän ja vie sen matkalle, jollaista ei jokaisen pienen siivojarobotin kohdalle osu.

Kenellekään tämän blogin lukijoista ei varmaan tule yllätyksenä, että lasten ja nuorten kirjallisuus ja viihde on lähellä sydäntäni siinä missä aikuistenkin. Siispä kirjastosta lainattujen elokuvien joukkoon aina vällä eksyy myös lastenelokuvia, kuten nyt WALL·E. WALL·E oli lastenelokuvana sieltä hurmaavimmasta ja puhuttelevimmassa päästä. Dystopisiin tulevaisuuksiin sijoittuvat tarinat ovat yleisemminkin kiinnostaneet minua viime aikoina ja WALL·E oli tässä sarjassa erittäin onnistunut teos. WALL·En maailman dystooppinen kehitys on uskottavaa ja pelottavaakin, mutta elokuvasta ei ole tehty pelottelevaa tai paasaavaa. Jätteiden peittämä tulevaisuus on tarinassa vallitseva tosiasia, jonka vaikutuksia tuodaan esiin turhaa alleviivausta vältellen.

Muutoinkin WALL·E on taidokkaasti kerrottu tarina. Olen erittäin onnellinen, että elokuvan tekijöillä on ollut rohkeutta antaa kuvan kertoa sanojen sijasta (toisin kuin eräissä muissa lastenelokuvissa) ja puhetta on elokuvan ensimmäisellä puoliskolla vain muutaman hassun sanan verran. Tästä huolimatta elokuva kantaa kauniisti. Puheelle ei yksinkertaisesti ole tarvetta ja elokuvan tekijät ovat kaikkien onneksi tämän oivaltaneet.

Vain yksi kohta koko elokuvasta jäi minua kaivelemaan ja valitettavasti se osui elokuvan huipennukseen. En halua paljastaa lopun käänteitä, mutta kyllä vaan jäi vaivaamaan se, miten räikeästi elokuvan tekijät olivat sivuuttaneet fysiikanlait ja avaruuden vaikutukset niihin. Vaan onneksi tämä oli ainoa silmiinpistävä virhe elokuvassa. Koko muun ajan saattoi vain nauttia siitä, miten hienoja lastenelokuvia tehdään meidän kaikkien iloksi.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

The Hunger Games

WSOY, 2009

Katniss Everdeen elää vyöhykkeellä 12 Panemissa, joka on rakentunut entisen Pohjois-Amerikan raunioille. Panemin vyöhykkeillä eletään Capitolin valvovan silmän alla, minkä lisäksi Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin muistutuksena vyöhykkeiden asemasta. Nälkäpelissä kunkin vyöhykkeen lähettämät nuoret kilpailijat, 12 tyttöä ja 12 poikaa, taistelevat elämästä ja kuolemasta, kunnes jäljellä on enää yksi. Vyöhykkeen 12 kilpailijoille se yleensä tarkoitta varmaa kuolemaa, mutta kun Katnissin sisar arvotaan vyöhykkeen edustajaksi tarjoutuu Katniss tämän tilalle.

Nälkäpeli on hengästyttävän vangitseva kirja alusta loppuun. Jo alkuasetelma kertoo, ettei kyseessä ole mikään kevyt lukukokemus, vaan varsin raaka kuvaus dystooppisesta todellisuudesta. Panemissa harvoilla on valtaa ja nämä harvat käyttävät sitä mielivaltaisestikin hallitakseen vyöhykkeiden ihmisiä hajoita ja hallitse menetelmällä. Itse Nälkäpeli on tämän mielivallan ehkä raain ilmentymä, joka on ainakin kirjan kuvauksen mukaan Capitolin asukkaille suurta viihdettä. Ylipäätään capitolilaiset kuvataan Katnissin silmin vakavasti todellisuudesta vieraantuneiksi.

Katniss on kertojana kiehtova hahmo. Hän on luunkova selviytyjä ja perheensä hyvinvoinnista huolehtija, mutta pohjimmiltaan humaanimpi ja pehmeämpi, kuin osaa itselleenkään myöntää. Nälkäpeli korostaa niin Katnissin selviytyjän vaistoa, mutta yllättäen myös näitä muita puolia. Etenkin Katnissin kanssa vyöhykkeen 12 edustajaksi valittu Peeta toimii katalyyttinä Katnissin erilaisille puolille.

Mielenkiintoista on myös se, että siinä missä Katniss on monella tapaa kova, syntyy Peetasta huomattavasti pehmeämpi kuva raaoista olosuhteista huolimatta. Tämä vastakkainasettelu on kiehtova myös sikäli, että melko poikkeuksellisestikin kovapintaisempi tästä parivaljakosta tosiaan on tyttö eli Katniss. Heidän erilainen lähestymiskulmansa asioihin antaa myös hyvää syvyyttä kertomukselle siitäkin huolimatta, että se on kirjoitettu Katnissin kautta. Myös muut sivuhahmot tuovat tarinaan mielenkiintoista syvyyttä ja historian tuntua ollen samalla myös itsenäisinä hahmoina moniulotteisia ja syviä. Se onkin yksi tämän kirjan monista meriiteistä.

Kokonaisuudessaan Nälkäpeli on moniulotteinen, vetovoimainen ja pelottavassa määrin uskottava kertomus dystooppisesta tulevaisuudessa, jossa kukaan meistä ei haluaisi elää. Se saa pohtimaan niin tulevaisuutta kuin historiaakin, sekä sitä, miten tämän kaltainen maailma voidaan välttää. Vaikka kyseessä onkin nuortenkirja suosittelisin sitä silti myös meille ihan aikuisille, sillä tämä kirja herättää varmasti ajatuksia ihan jokaisessa lukijassa.