Scandinavian music group Klubilla 30.1.

Männä viikonloppuna oli taas ilo mennä Klubille keikalle, tällä kertaa kuuntelemaan Scandinavian music groupia. SMG on tällaiselle entiselle Ultra Bra fanille ollut tuttu alusta asti, vaikken oikeastaan suuremmin intoillut yhtyeestä ennen neljännen levyn, Missä olet Laila? ilmestymistä. Mutta sen jälkeen on SMG noussut henkilökohtaisessa rankingissa varsin korkealle.

Mutta palataampa Klubille. Saavuimme Klubille puolisen tuntia ennen keikan alkua lämppärin jo lopetettua ja onneksi saavuttiin edes silloin, sillä tupa oli todella täynnä. Nyt päästiin sentään kohtuullisen lähelle lavaa. Kun bändi saapui lavalle oli tunnelma heti katossa ja yleisö intoa hihkuva. Keikka lähti varsin vikkelästi kunnolla käyntiin ja heti alusta yleisö tanssi ja lauloi innolla mukana. Ennakkoon ei ehkä olisi osannut uskoa, että yleisö tanssii ja laulaa mukana niin paljon, mutta se nosti tunnelman salissa ihan kattoon. Vaikka kappaleet ehkä perusluonteeltaan ovatkin aika rauhallisia, oli niihin saatu kivasti potkua näissä keikkaversioissa. 

Bändi soitti ainakin minun mielestäni koko keikan erittäin hyvin ja Terhin ja Pauliinan Kokkonen lauloivat erittäin kauniisti. Vähän etäinen tunnelma bändistä ehkä kuitenkin jäi, sillä kontaksi yleisöön päin oli melko niukkaa. Kovin virallisen kuuloiset spiikit teki lähinnä Antti Lehtinen rumpujen takaa, enkä ainakaan minä juuri edes nähnyt koko herraa keikan aikana, niin takana hän lavalla oli. Toisaalta koko yhtye vaikutti varsin otetulta yleisön innostuksesta ja Terhi laulatutti yleisöä useaan otteeseen niiden suurimpien hittien aikana.

Kovin tarkasti en muista keikan biisilistaa, mutta Tuomas teki oikein hyvän valistuneen veikkauksen. Omastapuolestani vain totean, että vieressä huitonutta känniääliötä lukuunottamatta ilta ei olisi voinut olla mainiompi! Kaunis kiitos siis niin seurueelle kuin yhtyeellekin.

Ian Whybrow: Pikku Suden ilkeilykirja

Little Wolf's Book of Badness.
Kuvitus: Tony Ross.
Tammi, 1996.

Kaikki tietävät, että susien tulee olla ilkeitä, mutta Pikku Suden vanhemmat ovat huolissaan, että heidän pojastaan onkin kasvamassa kiltti. Siksi he kähettävät Pikku Suden kauas Räyhämetsän Kieroilukouluun, jossa Setä Isopaha voi opettaa hänelle yhdeksän ilkeilylakia. Matka on kuitenkin pitkä, eivätkä Setä Isopaha ja  Kieroilukoulu oikein vastaakaan Pikku Suden odotuksia. Mutta Pikku Susi on päättänyt oppia ilkeilylait, jotta isä ja äiti antaisivat hänen tulla takaisin kotiin.

Muistan lukeneeni tämän Pikku Suden kotiin lähettämien kirjeiden kokoelman jo joskus ala-asteikäisenä ja tykästyneeni kovasti. Pikku Susi on herttainen pieni sudenpoika, joka oikeastaan haluaisi vaan olla vanhemmilleen mieliksi ja asustaa kotiluolassa. Mutta kun hänet heitetään ison seikkailun eteen, kohtaa hän sen pää pystyssä (vaikka ehkä jättääkin taskulampun päälle yöllä pimeässä). Pikku Susi on nokkelampi kuin toisinaan tutisevasta kuonosta voisi päätellä ja keksii kyllä ratkaisut pulmiinsa. 

Whybrow on tavoittanut mielestäni erittäin hyvin pikkusuden aavistuksen pikkuvanhan äänen ja tyylin ja Pikku Suden kirjeet kotiin ovatkin sekä hauskaa että hellyyttävää luettavaa, vaikkei niissä ole turhia hienosteltu. Whybrown kirjoitusta tukevat mitä mainioimmin Tony Rossin kuvitukset. Mielestäni tämä onkin Rossia parhaimmillaan: yksinkertaista, kaunista ja humoristista samanaikaiseksi. Ne tukevat loistavaksi kirjan kirjeitä ja niiden kertomaa tarinaa ja tuovat etenkin Pikku Suden vielä lähemmäs lukijaa. Ja mikä tärkeintä kokonaisuus toimii loistavasti.

Mari Mörö: Kärrykoti kullan kallis

Tammi, 2006.
Kuvitus: Christel Rönns

Päästäisen pojat Atte ja Sipi nauttivat elämästä täysin rinnoin. Ne eivät tiedä mitään parempaa, kuin lehtivarjolla puista alas liiteleminen parhaan ystävänsä, liito-oravan poika Tenhon kanssa ja pian on syntymäpäiväkin! Saman aikaisesti poikien isä etsii perheelle uutta kotia ruostuneen kurkkupurkin tilalle. Kärpän avulla sellainen löytyykin, nimittäin tilava ja kuiva kärrykoti, jossa on vieläpä omatoimihissi. Koko perhe riemuitsee uudesta kodista ja valmistautuu poikien kutsuihin, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Äidin käydessä lattialautojen välissä ruokavarastolla kärrykoti lähteekin liikkeelle Att, Sipi ja Tenho kyydissään! Vaan miten käy, kun pojat päätyvät löytöeläintalolle, missä kaikki on uutta ja vierasta?

Kärrykoti kullan kallis oli todella viehättävä suupalan kokoinen seikkailu. Pikkupäästäiset ovat lapsekkaan riehakkaita sähliä, vanhemmat huolehtivia mallivanhempia, löytöeläintalon väki asiaankuuluvan kirjavaa sakkia ja maailma päästäisen kokoinen. Mörö käyttää kieltä taitavasti, muttei lastenkirjalle liian vaikeasti ja Rönnsin iloinen kuvitus tukee hyvin tarinaa. Tätä kirjaa oli ilo lukea.

Tuomo Klubilla Turussa 23.1.

Eilen illalla pääsin pitkästä aikaa keikalle Klubille, kun Tuomo tuli kaupunkiin! Olen ollut pari kertaa ennenkin herraa livenä kuulemassa, joten odotuksia keikalle oli kyllä ilmassa. Ja mukava ilta se kyllä olikin, mitä nyt Tuomo yhtyeineen oli yli puoli tuntia myöhässä.

Alkuun keikka lähti vähän hitaasti käyntiin. Pari ekaa (uutta) biisiä olivat vähän särmättömiä ja liian hitaita ja Tuomokin oli spiikeissään aika jäykkä (vaikka kyllä kamalan paljon rennompi kuin sillä ensimmäisellä keikalla, jonka pari vuotta sitten näin). Mutta kun parin biisin jälkeen kurvattiin vähän vanhempiin biiseihin, joissa tempo oli nopeampi niin nousi koko setti lentoon ja uudempiinkin biiseihin saatiin hyvä flow.

Parhaat hetket keikalla kuitenkin koettiin vasta keikan loppupuolella, kun koko bändi irrotteli kunnolla ja Tuomokin rentoutui yleisölle puhuessaan silmin nähden. Oikeastaan koko keikka kulminoitui varsinaisen setin neljään viimeiseen biisiin: rämisevän rokkaavaan uuteen kappaleeseen (jonka nimeä en tietenkään muista), hullun hienoksi funk-revittelyksi venytettyyn Ballroom girliin (joka ei koskaan ole ollut suosikkikappaleeni, mutta oli ehdottomasti tämän keikan paras veto), Won't worryyn (henkilökohtainen suosikkibiisini) ja setin viimeisenä soitettuun Don't take it too hardiin (joka ei jäänyt paljoa Ballroom girlistä jälkeen revittelyssä). Varsinaisen setin päälle Tuomo yhtyineen veti vielä iloiselle yleisölle kaksi encorea, ihanan hempeän My own private Sundayn sekä mahtavilla rämisevillä kitaroilla varustetun The grantin, jotka niputtivat koko illan loistavasti yhteen.

Tunnelma Klubilla oli koko illan mahtava ja ainakin itselle jäi todella hyvä fiilis koko illasta. Yleisö otti kontaktia lavan suuntaan ja, jahka pääsi vauhtiin, otti Tuomokin paljon kontaktia yleisöön. Ja kaiken kaikkiaan Tuomon kömpelyys spiikeissä ja naaman vääntely laulaessa oli ennen kaikkea aika sympaattista. Illan hauska sattumus oli myös, että satuin Klubille saavuttuani istumaan toisen yksin keikalle tulleen tytön viereen, jonka kanssa juttu luisti hyvin ja tulinkin viettäneeksi koko keikan. Iloisia sattumuksia on elämä täynnä.

PS. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua. Juuri ennen keikkaa tuli vaihdettua laukkua ja siinä hässäkässä kamera jäi pöydälle. Kuvat on siis otettu kännykällä.

The Departed

 The Departed.
Warner Bros, 2006.
Ohjaaja: Martin Scorsese.

Bostonin lähiöissä kasvaa kaksi toisilleen vierasta poikaa: William "Billy" Costigan, jonka suku on täynnä rikollisia sekä Colin Sullivan, jonka jo pienenä palvelukseensa pestaa rikollispomo Francis "Frank" Costello. Tahoillaan molemmat nuoret miehet aikusituvat ja valmistuvat poliisiksi. Hyvän ansioluettelonsa turvin Sullivan pääsee erikoistutkintayksikköön, jossa hän toimii Costellon kaksoisagenttina. Costigan puolestaan pestataan sukutaustansa vuoksi soluttautumaan Costellon rikollisliikaan. Costiganille rakennetaan rikosrekisteri ja hänet tuomitaan vankilaan, josta hänet päästetään ehdonalaiseen, jonka aikana hän käy tapaamisissa Sullivanin psykiatrityttöystävän kanssa. Melko nopeasti Costello nappaakin nuoren miehen riveihinsä ja lähipiiriinsä.
Sitten Sullivanille selviää, että Costellon liigaan on soluttautunut poliisi. Saman aikaisesti myös Costiganille alkaa epäillä, että joku erikoistutkintayksikössä on Costellon leivissä, ja silmukka molemmin puolin alkaa kiristyä ja takojahti alkaa.

The Departed on hurjan intensiivinen ja synkeä elokuva. En ole koskaan ollut suuri rikoselokuvien ystävä, mutta Costiganin ja Sullivanin kiihtyvällä tahdilla toisiinsa kietoutuvat tarinat vetivät myös minut mukaansa. En myöskään ole koskaan ollut suuri kummankaan elokuvan pääosan esittäjän, Matt Damonin tai Leonardo DiCaprion, fani, mutta sen verran hyvin nämä herrat Sullivanin paljastumisen pelon (Damon) ja Costiganin kasvavan ahdistuksen (DiCaprio) tulkitsevat, ettei heitä voi huonoina pitää. Oma lukunsa on myös Jack Nicholsonin hyytävän julma Costello, johon ainakaan minä en tosielämässä haluaisi todellakaan törmätä. Henkilökohtainen suosikki elokuvan roolisuorituksista oli kuitenkin Mark Wahlbergin rääväsuinen ja jyrkkä poliisi. Ihan syystäkin Wahlberg oli ehdolla sivuosa Oskarin saajaksi.

Scorsesen elokuva on mielestäni loistava elokuva ja olen tyytyväinen, että tulin sen televisiosta katsoneeksi. Kuitenkin jännittävää kyllä, kun olen elokuvasta ihmisten kanssa puhunut, on moni sanonut, ettei tämä jenkkiversio pärjää alkuperäiselle hongkongilaiselle Infernal Affairs -elokuvalle. Pitänee siis jossain vaiheessa perehtyä myös alkuperäisversioon.