Up in the Air

Up in the Air
Paramount Pictures, 2009.
Ohjaaja: Jason Reitman.

Työkseen ihmisiä irtisanova Ryan Bingham on tottunut elämään lentokentillä ja hotelleissa. Ne ovat hänen kotinsa, eikä hän valita. Itseasiassa Ryan nauttii elämäntavastaan ja pitääkin motivaatiopuheita turhasta painolastista luopumisesta otsikolla "What's in your backbag?". Ryanin suurin tavoite elämässä on rikkoa miljoonan lentomailin raja ja hän tekee kaikkensa saavuttaakseen sen. Mutta kun Ryan tapaa sattumalta kaltaiseensa naiseen, Alexiin, ja aloittaa tämän kanssa vapaan suhteen, alkaa hänen elämänsä muuttua. Samalla kun Ryan ja Alex sovittelevat tapaamisia kiireisiin aikatauluihinsa, päättää Ryanin yritys muuttaa irtisanomispalvelunsa verkon välityksellä toimivaksi. Työnsä menettämisestä huolestunut Ryan päätyy kuitenkin matkaan uuden järjestelmän kehittäneen kovapintaisen Natalien kanssa. Natalie on idealisti, jolle Ryan haluaa näyttää, millaista ihmisten irtisanominen todella on.

George Clooneyn tähdittämä Up in the Air oli ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. Clooney eläytyy taitavasti tavallista eläämää karttavaa Ryania, joka on pyrkinyt karsimaan elämästään kaiken turhan painolastin. Elokuva ei toimisi kuitenkaan, ellei Clooneyn suorituksen vastapainona olisi kahta loistavaa naista, Alexia näyttelevää Vera Farmigaa ja Natalieta taidokkaasti tulkitsevaa Anna Kendrickiä. Tarina, jota he hienosti tulkitsevat, on kaunis kudelma hienovaraista huumoria, ihmisenä kasvua ja kirpeää todellisuutta. Elokuva kosketti monella tasolla ja sai ainakin allekirjoittaneen niin hihittelemään hilpeästi kuin niiskuttamaan liikutuksesta. Erityisesti ihastuin tarinan realistisuuteen, siihen, että vaikka päähenkilöiden elämä ja työ on näennäisen erikoista ja poikkeuksellista. Sitäpaitsi olen aina ollut heikkona lentokoneen ikkunasta näkyviin maisemiin ja niitä tästä elokuvasta löytyy reilusti silmänruuaksi.

Alkaa näyttä kovasti siltä, että ohjaaja Jason Reitman on hiipimässä lempiohjajieni joukkoon. Koska olen pitänyt niin paljon näistä kahdesta viimeisimmästä elokuvastaan, Junosta ja Up in the Airista, pitänee seuraavaksi hakea käsiin myös Thank you for smoking.

Mean girls

Mean Girls
Paramount Pictures, 2004.
Ohjaaja: Mark Waters.

Yhdysvaltoihin Afrikasta perheensä kanssa muuttava Cady Heron on ollut koko ikänsä kotiopetuksessa. Kun hän muuton jälkeen menee ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun, törmää hän keskelle high schoolin klikkien ja hierarkioiden viidakkoa. Cady ystävystyy nopeasti Janisin ja Damianin, koulun hylkiöihin, jotka opettavat hänet koulun tavoille. Kun koulun kuningatar Regina värvää Cadyn joukkioonsa, yrittävät Janis ja Damian saada Cadyn näkemään, millainen hirviö Regina on. Cady ei kuitenkaan ymmärrä heidän vihaansa ennen kuin Regina pettää Cadylle antamansa lupauksen ja suutelee Aronia, johon Cady on korviaan myöten ihastunut. Siltä seisomalta Cady alkaa punoa juonia Janisin ja Damianin kanssa Reginan tuhoamiseksi. Nyt Cadyn ei enää tarvitse tehdä muuta, kuin esitettävä Reginan ystävää, jotta suunnitelmat voivat toteutua.

Mean girls on todella yhdysvaltalainen elokuva. High school ja sen klikit ovat juuri niin kliseisiä kuin olla voi. Mutta onneksi itse elokuva ei ole yksi suuri klisee. Cadyn sukellus koulun hurjaan maailmaan on oikeastaan varsin hauskaa katsottavaa, etenkin, kun hän vertaa sitä Afrikassa oppimiinsa luonnonlakeihin. Toisaalta niitä kliseitäkin on osattu käyttää mainiosti hyväksi: nörtit ovat nörttejä, pissikset pissiksiä niin hvässä kuin pahassakin, mutta kaikessa koomisuudessaan pysyvät vielä uskottavuuden rajoissa. Elokuva on viihdyttävä, niinkuin pitääkin, mutta on sillä myös sanottavaakin. Tapahtumien mennessä hullumpaan ja hullumpaan suuntaan, kasvaa myös Cady ihmisenä ja oppii, miten high schoolissa tullaan toimeen. Hyvässä lykyssä katsojakin oivaltaa jotain tätä elokuvaa katsoessa. Mutta vaikkei oppisikaan, on Mean girls hauskaa katsottavaa jo sinällään ja erittäin viihdyttävää illankulua.

Linsey Lohan, ihan riippumatta siitä, miten hän julkisuudessa käyttäytyy, on varsin näppärä nuori näyttelijä ja sopii mainiosti hölmistyneen Cadyn rooliin. Myös monet muut nuorista näyttelijöistä (joskaan eivät ihan kaikki) tekevät kelvollista työtä elokuvassa. Lempihahmoksi kuitenkin elokuvassa nousi matematiikanopettaja, jota näyttelee Tina Fay. Toki tähän vaikuttaa myös yleinen Fayn fanitukseni, mutta kiistatta Fay on oivallinen näyttelijä ja sopii mainiosti näihin vähän kummallisiin rooleihin.

Alan Bennett: Father! Father! Burning bright

Pienoisromaani.
Profile Books, 2000.

Mingley on keski-ikäinen opettaja, joka kuulee yllättäen isänsä saaneen kohtauksen ja tekevän kuolemaa sairaalassa. Hän kiiruhtaa isänsä sairasvuoteen äärelle ollakseen siellä, kun isän aika koittaisi, vaikkeivät isä ja poika koskaan tulleet erityisen hyvin toimeen. Sen sijaan niin Mingleyn vaimo Joyce kuin myös kaikki muut ihmiset tuntuvat pitävän Mingley seniorista. Mingley näkee isänsä kuoleman mahdollisuutena vapautua ja muuttua ihmisenä. Isä ei kuitenkaan kuole nopeasti, kuten Mingley oli kuvitellut, joten Mingley jää ajelehtimaan sairaalaan päiväkausiksi ainoana seuranaan vaihtuvat hoitajat ja vierailijat sekä hieman kummallinen täti. 

Tutustuin Alan Bennettiin vuonna 2007 suomeksi ilmestyneen romaanin Epätavallinen lukija kautta ja ihastuin Bennettin tyyliin kovasti. Bennett on kuitenkin luonut uraansa enemmän TV-, elokuva-, teatteri- ja radiokäsikirjoittajana, joten saatavilla ei etenkään Suomessa ole kamalasti saatavilla. Sitä iloisempi olinkin, kun Father! Father! Burning bright tuli kirjastossa vastaan. Myös Father! Father! Burning bright on alkujaan kirjoitettu BBC:n TV-elokuvaksi. Tietyssä mielessä se pienoisromaanissa näkyikin ja ainakin minä kykenin näkemään, miten tarina olisi voitu filmatisoida. Teos ei ole samalla tapaa riemastuttava, kuin Epätavallinen lukija, mutta tarinan tummuuden sisään Bennett oli oikein onnistuneesti ujuttanut myös huumoria ja etenkin ihmisten absurdi käytös oli varsin huvittavaa. Sairaala on ilmeisesti mitä otollisin ympäristö nostamaan esiin ihmisten käytöksen absurdiuden sen kaikissa muodoissaan. Koko kirjasta, vaikka se olikin hyvä, jäi varsin kummallinen tuntuma, mutta kaipa se on ollut tarkoituskin.

Levyostoksia

Kävin tänään levyostoksilla molemmissa Turun varteenotettavista levykaupoista: Levykauppa ÄXässä ja 8raidassa. Mukaan tarttui seitsemän levyä, yksi kaupanpäällinen ja tulipa samalla tehtyä yksi levytilauskin. Iso ostosten määrä ei kuitenkaan tarkoita, että puolet opintotuesta olisi kannettu levykauppaan, vaan että vihdoin ehdin käyttämään sen kiitettävän kokoisen levylahjakortin, jonka sain joululahjaksi.

Mitäpä siis tarttui mukaan? Tässä lista:

• Samuli Putro: Elämä on juhla (Piti ostaa jo syksyllä, mutta aina kun olin kaupassa se oli lopuunmyyty...)
• Tuomo: My own private Sunday (Keikalla jo harmitti, ettei kaikkia biisejä osannut, vaikka levy ihan tuore onkin.)
• Kings of Convenience: Quiet it the new loud
• Samae Koskinen: Vol.1
• Rufus Wainwright: Release the stars 
• Mumford & sons: Sigh no more (Eräs nettituttavuus suositteli ja kovasti olen yhtyeeseen ihastunut.)
• Vampire weekend: Vampire weekend
• Indie Jones 4 ja kultainen 2000-luku (Levyaleen liittyvä kaupanpäällinen, joka meinasi tulla kahtena kappaleena. Sisältää kappaleita tämän vuosituhannen indieartisteilta.)
• John ME: I am John (tilauksessa)

Saatan kirjoittaa näistä jotakin myöhemmin, mutta lupaamaan en mene, sillä olen ollut aina varsin huono kirjoittamaan musiikista.

Scandinavian music group Klubilla 30.1.

Männä viikonloppuna oli taas ilo mennä Klubille keikalle, tällä kertaa kuuntelemaan Scandinavian music groupia. SMG on tällaiselle entiselle Ultra Bra fanille ollut tuttu alusta asti, vaikken oikeastaan suuremmin intoillut yhtyeestä ennen neljännen levyn, Missä olet Laila? ilmestymistä. Mutta sen jälkeen on SMG noussut henkilökohtaisessa rankingissa varsin korkealle.

Mutta palataampa Klubille. Saavuimme Klubille puolisen tuntia ennen keikan alkua lämppärin jo lopetettua ja onneksi saavuttiin edes silloin, sillä tupa oli todella täynnä. Nyt päästiin sentään kohtuullisen lähelle lavaa. Kun bändi saapui lavalle oli tunnelma heti katossa ja yleisö intoa hihkuva. Keikka lähti varsin vikkelästi kunnolla käyntiin ja heti alusta yleisö tanssi ja lauloi innolla mukana. Ennakkoon ei ehkä olisi osannut uskoa, että yleisö tanssii ja laulaa mukana niin paljon, mutta se nosti tunnelman salissa ihan kattoon. Vaikka kappaleet ehkä perusluonteeltaan ovatkin aika rauhallisia, oli niihin saatu kivasti potkua näissä keikkaversioissa. 

Bändi soitti ainakin minun mielestäni koko keikan erittäin hyvin ja Terhin ja Pauliinan Kokkonen lauloivat erittäin kauniisti. Vähän etäinen tunnelma bändistä ehkä kuitenkin jäi, sillä kontaksi yleisöön päin oli melko niukkaa. Kovin virallisen kuuloiset spiikit teki lähinnä Antti Lehtinen rumpujen takaa, enkä ainakaan minä juuri edes nähnyt koko herraa keikan aikana, niin takana hän lavalla oli. Toisaalta koko yhtye vaikutti varsin otetulta yleisön innostuksesta ja Terhi laulatutti yleisöä useaan otteeseen niiden suurimpien hittien aikana.

Kovin tarkasti en muista keikan biisilistaa, mutta Tuomas teki oikein hyvän valistuneen veikkauksen. Omastapuolestani vain totean, että vieressä huitonutta känniääliötä lukuunottamatta ilta ei olisi voinut olla mainiompi! Kaunis kiitos siis niin seurueelle kuin yhtyeellekin.