Sunnuntaisuosikit: Recyclart

Koska olen armoton copycat päätin varastaa muilta sunnuntaisuosikit ainakin näin maalisblogin ajaksi. Sunnuntaisuosikki tuli allekirjoittaneelle tutuksi Inarin blogista, jossa suosikkeja on nähty vuodenvaihteesta alkaen. Ideana on, että aina sunnuntaisin blogissa esitellään jokin blogin kirjoittajan suosikkijuttu, blogin aihepiirin mukaan tietenkin. Ja koska Kultturelli kanttarelli on tällainen jokapaikan blogi, niin suosikitkin saattavat olla miltei mitä tahansa. Sen verran kuitenkin aihetta rajaan, että ilmiselvästi Räpellykseen tai Kiti-blogiin kuuluvia suosikkeja en tänne kirjanne.

Ensimmäisen suosikin paikan saa napata Recyclart-blogi. Recyclart on nimensä mukaisesti kierrytettyä taidetaa. Tai oikeastaan Recyclart on paljon muutakin. Se on myös sisustamista ja käsin tekemistä kierrätetyistä materiaaleista. Ennenkaikkea Recyclart on allekirjoittaneelle inspiraation lähde. Ihmisten luovuutta on mielettömän kiinnostavaa seurata ja kun lähteenä on koko maailma, on lopputuloksiakin kymmenittäin erilaisia.

Recyclartiin saatetaan joskus toisekin palata, mutta listaan nyt alle muutamia Recyclart-suosikkejani sieltä taidelaidalta.

Syksyinen sateenvarjopuu.

Pyöräkaupan iso mainos.

Erilaisista kylteistä tehtyä tienvarsitaidetta.

Pientä taidetta vessapareirullien hylsyissä.

Bill Waterson: Homicidal psycho jungle cat - a Calvin and Hobbes collection

Calvin ja Hobbes (suomalaisittain Lassi ja Leevi) taitavat olla kaikille ainakin oman ikäluokkani ihmisille jotain kautta tuttuja. Bill Wattersonin sarjakuvissa seikkailevat rasavilli pellavapää ja hänen lelutiikerinsä ja stripit kertovat näiden kahden ystävyydestä ja arkisista ja eriskummallisista tilanteista, joihin he ajautuvat. Pojan ja tiikerin lisäksi sarjakuvassa esiintyvät Calvinin vanhemmat, naapurin Susie ja Calvinin opettaja miss Wormwood. Tämä albumi on yhdistelmä mustavalkoisia yhden rivin strippejä sekä sivunkokoisia väristrippejä.

Sarjakuvissa tärkeä rooli on Calvinin mielikuvituksella, josta oiva osoitus on jo Hobbes. Välillä lukiessa melkein ehtii jo unohtaa, että kyseessä on tosiaan lelutiikeri ja Calvinin mielikuvitusystävä, mutta sitten kuvaan astuvat jälleen vanhemmat tai Susie ja näemme Hobbesin, kuten kaikki muutkin. Toisaalta Calvinin mielikuvitus muuttaa hänet milloin tahansa pelottomaksi avaruusmies Spiffiksi tai muut ihmiset vaikka dinosauruksiksi. Juuri Calvinin villi mielikuvitus ja pettämättömän omaperäinen logiikka luo pienen pojan varsin tavallisesta arjesta jännittävää ja yllätyksellistä luettavaa.

Ainakin näin aikuisen näkökulmasta voi Wattersonin sarjakuvaa lukea myös kuvauksena varsin yksinäisen lapsen maailmasta. Ainakaan tässä albumissa Calvinilla ei ole Hobbesin ohella muita ystäviä. Ehkä lähimmäksi yltää naapurin Susie, mutta ainakaan Calvin ei koskaan myöntäisi tätä ystäväksi. Jos häneltä kysytään on Susie perivihollinen. Liian nopeita johtopäätöksiä ei kuitenkaan ole syytä vetää, sillä mahdollisesta yksinäisyydestään huolimatta on Calvin ilmiselvästi myös varsin onnellinen lapsi.

Paljon mielekkäämpää onkin lukea näitä strippejä lapsuuden ja lapsen rajattoman mielikuvituksen ylistyksenä. Watterson on riemastuttavasti tavoittanut lapsen maailman voimakkaat tunteet ja koulupojan villin seikkailumielialan. Näitä ajattomia arjen seikkailuja onkin hauska lukea niin lapsena kuin nyt aikuisempanankin.

(PS. Jos joku jäi kaipaamaan eilistä blogimerkintää, se löytyy tällä kertaa Kiti-blogista.)

Khaled Hosseini: Leijapoika

The Kite Runner
Suuri suomalainen kirjakerho, 2004

Amir syntyy 60-luvun alkuvuosina kabulilaisen mahtimiehen pojaksi. Hän elää turvattua elämää isänsä suuressa talossa ja viettää päivänsä leikkien perheen hazarapalvelijan pojan Hassanin kanssa. Hassan on valmis tekemään kaikkensa Amirin eteen ja pojat viettävät kaikki päivät yhdessä leikkien, siitä huolimatta, että heidän syntyperänsä on asettanut heidät hyvin vastakkaisiin asemiin yhteiskunnassa. Talvella 1975 kaikki kuitenkin muuttuu, kun leijakilpailun yhteydessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mikä muuttaa poikien suhteen peruuttamattomasti.

Leijapojasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa kirjan keskeisiä käännekohtia. Toki mikä tahansa (tai ainakin jokainen hyvä) kirja on paljon muutakin, kuin pelkät keskeiset käänteet, mutta tasapainottelu spoilaamisen rajalla on aina silti haastavaa. Puhukaamme siis tästä teoksesta yleisemmällä tasolla.

Vaikka Leijapojan kertoja on Amir ja sikäli voisi ajatella sen olevan kirja Amirista. Ainakin minulle kirja oli kuitenkin vähintään yhtä paljon kertomus Hassanista sekä Afganistanista, jonka myllerryksiltä pojat eivät välty. Kirjassa on huomattavan painostava tunnelma alusta aina viimeisille sivuille asti, mutta yllättäen kirja ei ole niin raskas lukea, kuin voisi kuvitella. Hosseinin kirjoitus kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ja tarinassa oli imu, josta on vaikea päästä irti.

Hosseini on myös osannut rakentaa epätäydellisyydessään kiinnostavia hahmoja, joiden kehitystä on vähintäänkin kiehtovaa seurata. Etenkin Amirin kokemus itsestään on mielenkiintoinen kuvaus hahmon henkilökohtaisesta kasvusta, mutta erityisen kiinnostavaa on seurata, miten Amirin käsitys eri henkilöistä muuttuu tarinan aikana. Totuus on usein mielikuvia ihmeellisempää, kuten myös tässä tarinassa.

Kaikenkaikkiaan Leijapoika on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kertomus. Sen ihmiskohtalot ovat koskettavia ja niiden ohella teos kuvaa mielenkiintoisesti sitä Afganistanin historiaa, joka ei aina nouse esiin medioissa. Teos onkin siis monella tasolla lukemisen arvoinen, vaikkei aivan nouse omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Kuninkaan puhe

The King's Speech
Bedlam Productions, 2010
Ohjaaja: Tom Hooper

Albert Frederick Arthur George, kuningas Yrjö V:n toinen poika, on armeijan upseeri ja prinssi, josta tulee aikanaan vastentahtahtoaan kuningas Yrjö VI. Hänellä on rakastava vaimo ja kaksi ihanaa tytärtä. Hänen elämäänsä kuningashuoneen jäsenenä varjostaa kuitenkin änkytys, josta hän on kärsinyt lapsuudesta alkaen. Prinssin yritettyä lähes kaikki keinoja päästäkseen eroon änkytyksestään ja luopunut jo toivosta, kun hänen vaimonsa löytää poikkeuksellisia metodeja käyttävän puheterapeutti Lionel Loguen, jonka vastaanotolle hän suostuttelee puolisonsa.

Kuninkaan puhe on yksi kauneimmista elokuvista, jonka olen eläessäni nähnyt. Eilen, istuessani elokuvateatterin ensimmäisessä rivissä, sain itseni useaan otteeseen haukkomasta henkeäni puhtaasti valkokankaalle heijastettujen kuvien kauneuden vuoksi. Kaunein kaikista lavasteista elokuvassa oli puheterapeutti Loguen nuhjuinen vastaanottohuone, yksi elokuvan keskeisistä tapahtumapaikoista. Esimerkiksi kaikki kuninkaalliset tilat tuntuivat kolkommilta, ehkä prinssiperheen kotia lukuunottamatta. Tämä toisaalta tuntui heijastavan Yrjö VI:n tuntemuksia kussakin tilassa.

Yksin kauniit kuvat eivät kuitenkaan tee tästä elokuvasta loistavaa elokuvaa. Sen sijaan ensiluokkaiset näyttelijänsuoritukset tekevät. Colin Firthin kuningas on herkkä, traumatisoitunut ja alistunut mies, joka kärsimys ylellisen elämän keskellä on käsinkosketeltavaa. Velvollisuuksien ja omien halujensa ja pelkojensa ristivedossa taisteleva tuleva kuningas on Firthin esittämänä niin monivivahteinen hahmo, että vain harva näyttelijä olisi kyennyt luomaan yhtä todellisen ja koskettavan hahmon. Toisaalta myös Lionel Logueta esittänyt Geoffrey Rush loi terävän kuvan tarkasta, kärkkäästä ja röyhkeästäkin, mutta toisaalta omalla tavallaan elämässään pettyneestä australialaisesta. Hahmossa on syvyyttä, jonka luomiseksi ei käsikirjoitukseen ole tarvinnut lisätä kirjoittaa pitkiä kuvauksia, vaan elokuvassa on luotettu Rushin kykyyn tuoda hahmoon syvyys sisältä päin.

Kenties suurimman vaikutukseen minuun teki kuitenkin Helena Bonham Carterin herkkävivahteinen kuvaus Yrjö VI:n puolisosta, tulevasta kuningatar Elizabethista. Olen liian usein nähnyt Bonham Carterin samankaltaisissa, hieman hullun naisen rooleissa, mikä oli saanut minut unohtamaan, miten laaja-alainen näyttelijä hän todellisuudessa onkaan. Kuitenkin hänen roolityönsä rakastavana ja vahvana vaimona tulevan kuninkaan rinnalla on tunteita herättävä siinä missä Firthin ja Rushin kuvaukset hahmoistaan sekä näiden välisestä suhteesta.

Kokonaisuudessaan tarina on samanaikaisesti sekä raaka kuvaus velvollisuudesta ja sen painosta että koskettava kertomus kasvusta ja henkilökohtaisten vaikeuksien ylittämisestä. En haluaisi käyttää turhia ylisanoja, jotten kuulostaisi kovin falskilta, vaikka todellisuudessa tämä elokuva ansaitsisi niistä jokaisen. Sen kuitenkin sanon, että vaikka en kovin montaa muuta ehdokasta olekaan nähnyt, on elokuva mielestäni todella ansainnut jokaisen Oscarinsa. Olisi ehkä ansainnut vielä muutaman enemmänkin esimerkiksi sivuosasuorituksista ja musiikista, mutta kuten sanottu, en ole muita ehdokkaita juuri nähnyt. Mikäli et ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, suosittelen sitä lämpimästi.

(Kuvan lähde: Omamaamansikka)

Maalisblogi

Joskus tulee vastaan sellainen hetki, että pitää asettaa itselle jokin haaste. Perinteisesti olen ollut huono itseni haastaja, en vähiten siksi, että luonteeltani olen aina ollut kovin turvallisuushakuinen ja aika pelokas kaikkea uutta ja omituista kohtaan. Vuosia pysyin omalla mukavuusalueellani, tyytyväisenä ja tylsistyen.

Vaan elämä opettaa myös helsinkiläistä ja viimeiset viitisen vuotta ovat opettaneet ottamaan isompia ja pienempiä loikkia tuntemattomaan. Olen työntänyt itseni isompiin ja pienempiin tuntemattomiin ja jokainen kerta on opettanut minulle jotain uutta ja tuonut elämään jännittäviä ulottuvuuksia. Osa näistä on ollut pieniä ja oikeastaan vaarattomia liikkeitä, toiset taas suuria ja elämää mullistavia. Kaikki ovat muuttaneet minua, tehneet minusta uuden ja erilaisen.

Nyt haluan jälleen haastaa itseni uudella tavalla. Haastaa itseni kirjoittamaan. Tarkemmin ottaen olen päättänyt kirjoittaa kuukauden ajan, maaliskuun jokaisena päivänä merkinnän blogiini. 31 päivää, 31 merkintää. Niistä tämä on ensimmäinen. Tarkalleen ottaen jokainen näistä merkinnöistä ei varmastikaan tule tähän blogiin. Uskon kirjoittavani muutaman merkinnän käsitöistä Räpellykseen ja kenties intoudun kirjoittamaan jälleen Kiti-blogiinkin. Mutta jokaiselle päivälle minun on tehtävä merkintä.

Joku ehkä haluaisi tietää, miksi ryhdyn näinkin typerään hankkeeseen. Syitä tietysti on monia, koska mikään maailmassa ei ole koskaan niin yksinkertaista, kuin toivoisimme. Ensimmäinen, varsin luonnollinen, lähtökohta oli, että haluaisin kehittyä blogin kirjoittajana. Olen pitänyt erilaisia blogeja jo vuosia ja ollut aina vähintäänkin ailahtelevainen kirjoittaja. En osaa kirjoittaa säännöllisesti tai tasalaatuisesti. Pakottamalla itseni kirjoittamaan päivittäin toivon puskevani itseäni enemmän kohti ainakin toista näistä tavoitteista, säännöllisyyttä. Jos kirjoitan päivittäin kuukauden, on sen jälkeen toivottavasti aiempaa helpompaa pitää yllä kohtuullista säännöllisyyttä, jos ei nyt sentään päivittäistä rytmiä.

Toisaalta olen viime aikoina ollut vaikuttunut erään toisen bloginpitäjän eleganssista ja sinnikkyydestä. Ystäväni Johanna on vaihdossa Prahassa ja kirjoittaa elämästään Jan Palachin kotikaupungissa päivittäin blogissaan. Johanna kirjoittaa kauniisti suorallaan runollisia kuvauksia päivistään ja niitä lukiessani olen pohtinut, josko minunkin olisi aika oppia ja kehittyä kirjoittajana.

Kolmas syy ei oikeastaan ole syy laisinkaan, vaan onnekas yhteensattuma. Osallistun tällä kevätlukukaudella koulutusohjelmassamme järjerjestettävälle luovan kirjoittamisen tekstipajakurssille, jonka tuorein tehtävä on kirjoittaa viikon ajan päivittäin puolen sivun verran tekstiä. Mitä tahansa tekstiä. Ensimmäisen viikon ajan olen siis velvoitettu kirjoittamaan päivittäin jo ilman itselle asettamaani haastetta.

En tiedä vielä, millaisia kirjoituksia tulen tulevan kuukauden aikana tekemään. Osa niistä on varmasti entuudestaan tuttuja arvioita kirjoista tai elokuvista. Toisaalta joukkoon eksyy varmasti muutamakin lyhyt tai kuvapainotteinen merkintä. Ja sitten saattaa hyvin olla, että joukkoon eksyy myös luovaa kirjoitusta. Se on jotain, jota en ole ennen blogeissani lainkaan julkaissut. Ylipäätään annan itselleni luvan kirjoittaa mitä tahansa, mikä innostaa minua. Ainut asia, jota en salli itselleni (ja jota teidänkään, rakkaat lukijat, ei pidä minulta suvaita) ovat merkinnät, joissa valittelen, ettei ole kirjoitettavaa tai etten ehdi kirjoittaa. Haasteen arvioinnin aika on vasta 31 päivän kuluttua.