Kuninkaan puhe

The King's Speech
Bedlam Productions, 2010
Ohjaaja: Tom Hooper

Albert Frederick Arthur George, kuningas Yrjö V:n toinen poika, on armeijan upseeri ja prinssi, josta tulee aikanaan vastentahtahtoaan kuningas Yrjö VI. Hänellä on rakastava vaimo ja kaksi ihanaa tytärtä. Hänen elämäänsä kuningashuoneen jäsenenä varjostaa kuitenkin änkytys, josta hän on kärsinyt lapsuudesta alkaen. Prinssin yritettyä lähes kaikki keinoja päästäkseen eroon änkytyksestään ja luopunut jo toivosta, kun hänen vaimonsa löytää poikkeuksellisia metodeja käyttävän puheterapeutti Lionel Loguen, jonka vastaanotolle hän suostuttelee puolisonsa.

Kuninkaan puhe on yksi kauneimmista elokuvista, jonka olen eläessäni nähnyt. Eilen, istuessani elokuvateatterin ensimmäisessä rivissä, sain itseni useaan otteeseen haukkomasta henkeäni puhtaasti valkokankaalle heijastettujen kuvien kauneuden vuoksi. Kaunein kaikista lavasteista elokuvassa oli puheterapeutti Loguen nuhjuinen vastaanottohuone, yksi elokuvan keskeisistä tapahtumapaikoista. Esimerkiksi kaikki kuninkaalliset tilat tuntuivat kolkommilta, ehkä prinssiperheen kotia lukuunottamatta. Tämä toisaalta tuntui heijastavan Yrjö VI:n tuntemuksia kussakin tilassa.

Yksin kauniit kuvat eivät kuitenkaan tee tästä elokuvasta loistavaa elokuvaa. Sen sijaan ensiluokkaiset näyttelijänsuoritukset tekevät. Colin Firthin kuningas on herkkä, traumatisoitunut ja alistunut mies, joka kärsimys ylellisen elämän keskellä on käsinkosketeltavaa. Velvollisuuksien ja omien halujensa ja pelkojensa ristivedossa taisteleva tuleva kuningas on Firthin esittämänä niin monivivahteinen hahmo, että vain harva näyttelijä olisi kyennyt luomaan yhtä todellisen ja koskettavan hahmon. Toisaalta myös Lionel Logueta esittänyt Geoffrey Rush loi terävän kuvan tarkasta, kärkkäästä ja röyhkeästäkin, mutta toisaalta omalla tavallaan elämässään pettyneestä australialaisesta. Hahmossa on syvyyttä, jonka luomiseksi ei käsikirjoitukseen ole tarvinnut lisätä kirjoittaa pitkiä kuvauksia, vaan elokuvassa on luotettu Rushin kykyyn tuoda hahmoon syvyys sisältä päin.

Kenties suurimman vaikutukseen minuun teki kuitenkin Helena Bonham Carterin herkkävivahteinen kuvaus Yrjö VI:n puolisosta, tulevasta kuningatar Elizabethista. Olen liian usein nähnyt Bonham Carterin samankaltaisissa, hieman hullun naisen rooleissa, mikä oli saanut minut unohtamaan, miten laaja-alainen näyttelijä hän todellisuudessa onkaan. Kuitenkin hänen roolityönsä rakastavana ja vahvana vaimona tulevan kuninkaan rinnalla on tunteita herättävä siinä missä Firthin ja Rushin kuvaukset hahmoistaan sekä näiden välisestä suhteesta.

Kokonaisuudessaan tarina on samanaikaisesti sekä raaka kuvaus velvollisuudesta ja sen painosta että koskettava kertomus kasvusta ja henkilökohtaisten vaikeuksien ylittämisestä. En haluaisi käyttää turhia ylisanoja, jotten kuulostaisi kovin falskilta, vaikka todellisuudessa tämä elokuva ansaitsisi niistä jokaisen. Sen kuitenkin sanon, että vaikka en kovin montaa muuta ehdokasta olekaan nähnyt, on elokuva mielestäni todella ansainnut jokaisen Oscarinsa. Olisi ehkä ansainnut vielä muutaman enemmänkin esimerkiksi sivuosasuorituksista ja musiikista, mutta kuten sanottu, en ole muita ehdokkaita juuri nähnyt. Mikäli et ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, suosittelen sitä lämpimästi.

(Kuvan lähde: Omamaamansikka)

Maalisblogi

Joskus tulee vastaan sellainen hetki, että pitää asettaa itselle jokin haaste. Perinteisesti olen ollut huono itseni haastaja, en vähiten siksi, että luonteeltani olen aina ollut kovin turvallisuushakuinen ja aika pelokas kaikkea uutta ja omituista kohtaan. Vuosia pysyin omalla mukavuusalueellani, tyytyväisenä ja tylsistyen.

Vaan elämä opettaa myös helsinkiläistä ja viimeiset viitisen vuotta ovat opettaneet ottamaan isompia ja pienempiä loikkia tuntemattomaan. Olen työntänyt itseni isompiin ja pienempiin tuntemattomiin ja jokainen kerta on opettanut minulle jotain uutta ja tuonut elämään jännittäviä ulottuvuuksia. Osa näistä on ollut pieniä ja oikeastaan vaarattomia liikkeitä, toiset taas suuria ja elämää mullistavia. Kaikki ovat muuttaneet minua, tehneet minusta uuden ja erilaisen.

Nyt haluan jälleen haastaa itseni uudella tavalla. Haastaa itseni kirjoittamaan. Tarkemmin ottaen olen päättänyt kirjoittaa kuukauden ajan, maaliskuun jokaisena päivänä merkinnän blogiini. 31 päivää, 31 merkintää. Niistä tämä on ensimmäinen. Tarkalleen ottaen jokainen näistä merkinnöistä ei varmastikaan tule tähän blogiin. Uskon kirjoittavani muutaman merkinnän käsitöistä Räpellykseen ja kenties intoudun kirjoittamaan jälleen Kiti-blogiinkin. Mutta jokaiselle päivälle minun on tehtävä merkintä.

Joku ehkä haluaisi tietää, miksi ryhdyn näinkin typerään hankkeeseen. Syitä tietysti on monia, koska mikään maailmassa ei ole koskaan niin yksinkertaista, kuin toivoisimme. Ensimmäinen, varsin luonnollinen, lähtökohta oli, että haluaisin kehittyä blogin kirjoittajana. Olen pitänyt erilaisia blogeja jo vuosia ja ollut aina vähintäänkin ailahtelevainen kirjoittaja. En osaa kirjoittaa säännöllisesti tai tasalaatuisesti. Pakottamalla itseni kirjoittamaan päivittäin toivon puskevani itseäni enemmän kohti ainakin toista näistä tavoitteista, säännöllisyyttä. Jos kirjoitan päivittäin kuukauden, on sen jälkeen toivottavasti aiempaa helpompaa pitää yllä kohtuullista säännöllisyyttä, jos ei nyt sentään päivittäistä rytmiä.

Toisaalta olen viime aikoina ollut vaikuttunut erään toisen bloginpitäjän eleganssista ja sinnikkyydestä. Ystäväni Johanna on vaihdossa Prahassa ja kirjoittaa elämästään Jan Palachin kotikaupungissa päivittäin blogissaan. Johanna kirjoittaa kauniisti suorallaan runollisia kuvauksia päivistään ja niitä lukiessani olen pohtinut, josko minunkin olisi aika oppia ja kehittyä kirjoittajana.

Kolmas syy ei oikeastaan ole syy laisinkaan, vaan onnekas yhteensattuma. Osallistun tällä kevätlukukaudella koulutusohjelmassamme järjerjestettävälle luovan kirjoittamisen tekstipajakurssille, jonka tuorein tehtävä on kirjoittaa viikon ajan päivittäin puolen sivun verran tekstiä. Mitä tahansa tekstiä. Ensimmäisen viikon ajan olen siis velvoitettu kirjoittamaan päivittäin jo ilman itselle asettamaani haastetta.

En tiedä vielä, millaisia kirjoituksia tulen tulevan kuukauden aikana tekemään. Osa niistä on varmasti entuudestaan tuttuja arvioita kirjoista tai elokuvista. Toisaalta joukkoon eksyy varmasti muutamakin lyhyt tai kuvapainotteinen merkintä. Ja sitten saattaa hyvin olla, että joukkoon eksyy myös luovaa kirjoitusta. Se on jotain, jota en ole ennen blogeissani lainkaan julkaissut. Ylipäätään annan itselleni luvan kirjoittaa mitä tahansa, mikä innostaa minua. Ainut asia, jota en salli itselleni (ja jota teidänkään, rakkaat lukijat, ei pidä minulta suvaita) ovat merkinnät, joissa valittelen, ettei ole kirjoitettavaa tai etten ehdi kirjoittaa. Haasteen arvioinnin aika on vasta 31 päivän kuluttua.

Aivot ja Commandore 64

Kuinka usein on sallittua kirjoittaa Eve Mannusta? Ei ehkä niin usein, kuin haluaisin kirjoittaa, mutta kirjoitan silti taas. Reilu viikko sitten Eve haastatteli Jyväskylän yliopiston professoria Juha Hakalaa ja keskusteli tämän kanssa keskittymisestä ja siitä, miten ylitsepääsemättömän tuntuisista asioista päästään läpi. Oli kovin mielenkiintoista ja opettavaista. Kannattaa kuunnella.

Sateenkaaren päässä

Joku tuttava joskus muinoin sanoi, että asioiden, etenkin kirjojen, järjestäminen värijärjestykseen on jotenkin keski-ikäistä ja keskiluokkaista.

Paskanmarjat, sanoo tämä kanttarelli, kun t-paitansa uudelleen järjesti. Vaikka kanttarellit taitavat kyllä olla aika keskiluokkaisia sieniä.

Arkkitehtuurista

Kahden arkkitehdin tyttärenä tuskastun usein siihen arkkitehtien haukkumiseen, jota maailma tuntuu olevan pullollaan. Ennen kaikkea ärsyttää, kun arkkitehtejä syytetään asioista, joista arkkitehti ei joko ole itseasiassa edes vastuussa tai jotka muutoin ovat enemmän jonkun muun tahon virheitä. Kun on kuunnellut vanhempien työpuheita pian neljännesvuosisadan on siinä syntynyt aika selkeä käsitys siitä, mitä se arkkitehdin työ ihan oikeasti on, ainakin tuollaisen perusarkkitehdin.

Eve Mantu on puhunut tästä aiheesta ennenkin, mutta nyt tammikuun alulla Eve palasi aiheeseen otsikolla Eve Mantu ja vihainen arkkitehti. Jaksossa Eveä arkkitehtuurin saloihin Arkkivahti-blogin pitäjä Tarja Nurmi, joka tuntui olevan asioista enemmän tai vähemmän samaa mieltä, kuin minä. Vähän syvemmälle aiheeseen olisi voinut mun mielestä kyllä pureutua, vaikka keskustelu sinällään ihan mielenkiintoista olikin.

Vaan ei se Eve petä. Aina on jotain mielenkiintoista kuultavaa, kun muistan ohjelmaa Areenasta kuunnella. Niin ja Arkkivahdinkin taidan lisätä syötteenlukijaan.