Helsinki ja räntä

Tänään olen kulkenut ympäri Helsinkiä tekemässä lauantaijuttuja, järjestelemässä elämää muuttavia asioita ja tapaamassa ystäviä. Suurimman osan päivästä taivas on tiputellut niskaan pienen nenäliinan kokoisia räntähiutaleita. Vaikka ulkona onkin ollut varsin kaunista, jää tälläisinä päivinä joskus kaipaamaan lämmintä, aurinkoista kesää ja vaeltelua vihreässä kaupungissa.

Yllä oleva kuva on otettu viime kesänä eräänä lämpimänä päivänä Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa. Vierailin siellä ystävän kanssa, joka kertoi minulle kasveista ja suurista muutoksista elämässään. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja oli mukavaa vaihtaa kuulumisia.

Tekstipaja, tehtävä 2: Möttönen

Tehtävä 2: Kirjoittamistehtävässä pääsette eläytymään kirjailija Möttösen maailmaan. Kirjailija Möttönen joi aamukahvia ja luki samalla lehdestä, että kirjailija on edelleen yksi arvostetuimmista ammateista Suomessa. Kirjailija sai aamukahvin väärään kurkkuun. Miksi? Kirjoita vapaa teksti (noin 1,5 sivua) Möttösen ajatuksista. - -

Onnistunut teksti on tärkeämpi asia kuin tehtävänannon täsmällinen noudattaminen! Muuttakaa halutessanne vaikka Möttösen nimi, kirjoittakaa runo tai pakina tai kirjoittakaa, miten Möttösen vaimo joutui kutsumaan ambulanssin, koska kirjailija vain kakoi kurkkuun juuttunutta kahviaan... tai mikä tuntuu otolliselta.

Tämä teksti on täysin uusi ja vain tätä tehtävää varten laadittu. Itse tehtävänanto toi esiin varsin erilaisia tulkintoja kurssilaistemme joukossa, mikä oli erityisen mielenkiintoista sekä keskustelun että tekstien analysoinnin kannalta.

---

Kevät oli tuonut mukanaan nivelsäryt. Möttösen yö oli ollut uneton. Yleensä hän ei kuullut lehden tuloa. Ei hän jaksanut odottaa kellonsoittoa. Nousi ja pukeutui punaiseen aamutakkiin. Haki raskain askelin eteisestä lehden.

Keittiö oli ahdas, mutta kyllä se yhdelle riitti. Möttönen napsautti kahvinkeittimen päälle. Lehti mahtui hyvin pöydälle, mutta juuri mitään muuta ei. Polvia särki ja hän hieroi niitä vanhasta tottumuksesta. Ei siitä mitään hyötyä tosin ollut. Lehden hän avasi kahvia odottaessaan.

Poliitikkojen huippukokouksia ja talouskriisiä. Kai ne olivat tärkeitä uutisia. Toisinaan tosin lehden toimituksella ei ollut mitään todellista kirjoitettavaa. Kulttuurisivuillakin kirjoitettiin, että ”Kirjailijan työ yhä ihailluimpia”. Huokaisten Möttönen kaatoi itselleen kahvia isoon kuppiin. Sekaan kaksi sokeria.

Kirjoitus oli turhanpäiväinen, naurettava. Samanlaisia ne olivat kaikki olleet viime vuosina. Pohjalla triviaali tutkimus ihmisten mielikuvista ja oheen liimattu ”tavallisten ihmisten” tenttaamista. Möttönen puhui nuorten hupakoiden kirjoituksista. Tyhjää sanahelinää ilman analysointia. Se oli tämän päivän lehdissä vikana. Mutta Möttösen mielipide ei niitä kiinnostanut.

Niin, ei näillä ihmisillä ollut mitään käsitystä siitä, millaista kirjailijan elämä oli. Kirjailijan todellinen elämä. Tai kirjailijan perheen. Siitä Möttösellä oli liiaksikin kokemusta. Elämästä oli helppous kaukana, kun Kirjailija oli osa sitä. Silloinkin, kun Kirjailijaa oli kiinnostanut se elämä. Niinä vuosina hän oli luopunut paljosta.

Kai se oli kummallista, että Kirjailija oli hänelle yhä Kirjailija. Senkin jälkeen, kun Möttösen omia kirjoja oli julkaistu. Ne tosin julkaistiinkin vasta vuosia Kirjailijan lähdön jälkeen. Oli häntäkin jo vuosia tituleerattu kirjailijaksi, muttei se ollut sama asia. Ei lainkaan sama asia. Eikä Kirjailija koskaan kutsunut häntä kirjailijaksi.

Viikonloppuliitteestä löytyi jälleen tytön kirjoittama artikkeli. Ei pääartikkeli, mutta kohtuullisen kokoinen kuitenkin. Tyttö kirjoitti hyvin, paremmin kuin Möttönen tytön iässä. Kai tämä oli jotakin vanhemmiltaan oppinut. Tai ehkä se oli tytön ihan omaa ansiota. Fiksu tyttö, ymmärsi elämää paljon paremmin kuin vanhempansa.

Tyttö oli kuulemma tavannut jonkun. Sitä asiaa oli tullut viimeksi kertomaan. Toimittaja se oli, kuten tyttökin. Samasta lehdestä. Muttei tyttö sen tarkemmin ollut kertonut. Möttöstä se hirvitti. Hän ja Kirjailijakin olivat tavanneet lehdessä. Vaikka eihän se mitään kertonut tytön suhteesta. Sattumaa, ei muuta.

Kupin pohjalla ollut kahvi oli kylmää. Möttönen irvisti. ”Kylmä kahvi kaunistaa” olisi tyttö sanonut. Sillekin Möttönen olisi irvistänyt. Mistä lie tyttö omaksunut senkin kliseen käytön. Hän ei niitä voinut sietää. Tyttö tuntui aina vieraammalta käyttäessään kuluneita lausahduksiaan. Tyttö, joka muuten oli niin taitava sanojen käyttäjä.

Kirjailija oli joskus käyttänyt samoja sanontoja. Mutta ironisesti. Tai niin hän kuvitteli. Muttei hän koskaan ollut ollut varma siitäkään. Kirjailijan suhteen oli usein vaikea olla varma.

Oli tytössä muitakin Kirjailijan piirteitä. Enemmän hän tämä Kirjailijaa muistutti kuin Möttöstä. Nenä esimerkiksi oli Kirjailijan nenä. Ja kasvot samaan tapaan symmetriset. Muttei tyttö kirjailijan kuva ollut. Onneksi. Sitä Möttönen oli pelännyt, kun tyttö oli vielä pieni.

Ennen Möttönen oli pelännyt kaikkea. Etenkin tekevänsä jotakin väärin, vahingoittavansa tyttöä. Oliko ollut oikein asua erillään Kirjailijasta? Entä tehdä kahta työtä? Lähettää tyttö Kirjailijan äidin luokse kesäisin? Kieltää matka taiteilija residenssiin Kirjailijan kanssa? Aika oli antanut hänelle rauhan. Hyvä ihminen tytöstä oli tullut ja terve. Hyvä ja terve, vaikka perhe oli mitä oli.

Oli hän silti toisinaan pahoillaan. Kirjailija oli tytölle kuitenkin aina puoliksi vieras. Liian etäinen. Muttei sitä voinut enää korjatakaan. Siitäkään lehti ei ollut osannut kirjoitta. Kirjailijan kuolemasta. Se oli maalaillut koreaa kuvaa. Suurta taiteilijaa. Rauhallista loppua. Valheellisia kuvia. Olisivat halunneet maalata surevan Möttösenkin kuvaan, mutta hän ei ollut suostunut haastatteluun. Vaikka hän olikin surrut. Omalla tavallaan.

Mutta siitä oli yli vuosikymmen. Eikä Möttönen sitä enää usein muistanut. Tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kirjailijan hän muisti useammin. Sen nuoren Kirjailijan, jonka oli tavannut lehdessä.

Ikkunan ohi käveli mies koiran kanssa. Katsoi epäluuloisesti ikkunasta tuijottavaa Möttöstä. Möttönen hymähti. Samanlainen koira kuin tytöllä. Saman värinenkin se oli. Hänen pitäisi soittaa tytölle. Kehua kirjoitusta. Ja ehkä pyytää käymään. Muttei vielä. Ei, kun tyttö vielä nukkuisi.

Martina Devlin: Three Wise Men

HarperCollins, 2000

Kun kuusivuotiaat Gloria, Kate ja Eimear esittivät joulukuvaelman kolmea viisasta miestä, muodostivat he ystävystrion, jonka kaltainen tulee vastaan vain kerran elämässä. He kasvoivat yhdessä ja opiskeluajan erovuosien jälkeen asuvat jälleen samassa kaupungissa, Dublinissa. Siellä he elävät omia ja yhteistä elämäänsä, menevät naimisiin ja etenevät urillaan. Mutta miten ystävyys kestää, kun Kate heittäytyy suhteeseen Eimearin miehen kanssa ja Glorian pakkomielteinen tarve saada lapsi ajaa hänet äärimmäisiin tekoihin? Voiko vastustamaton Jack tuhota ystävyyden, jonka oli tarkoitus kestää eliniän?

Perjaatteessa kirjan lähtökohdat antavat mahdollisuuden mielenkiintoiseen tutkielmaan siitä, missä kulkevat rajat, joita ei voi ylittää uhraamatta ystävyyttä. Kirjan ystävystroikan teot venyttävät heidän suhteensa äärirajoilleen ja nostattavat mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, millaiset teot ystäviltä voi antaa anteeksi. Ongelma kuitenkin on, että tätä tarinaa ei kerrota erityisen hyvin. Se sekä alkaa että loppuu kummallisesti ja koko tarina tuntuu epäjohdonmukaiselta ja hajanaiselta. Ihan suoraan sanottuna en oikein missään vaiheessa en osannut päättää, oliko kirja loppuun lukemisen arvoinen, enkä oikeastaan vieläkään osaa vastata siihen kysymykseen.

Ihan erityinen ongelma kirjassa oli, etten pahemmin pitänyt yhdestäkään kolmesta päähenkilöstä. Tämä on oikeastaan miltei saavutus, kun otetaan huomioon, kuinka erilaisia Katesta, Gloriasta ja Eimearista on kirjassa tehty. Valitettavasti vain jokainen heistä oli ainakin osan aikaa käsittämättömän pakkomielteinen ja itsekeskeinen, enkä oikein osannut kokea sympatiaa yhtäkään kohtaan ainakaan pidemmän päälle. Nämä kolme kolmenkymmenen ylittänyttä naista tuntuivat käyttäytyvät paikoin kuin pahemmatkin kakarat. Se ei juuri kannusta samaistumaan päähenkilöihin tai kiinnostumaan pidemmän päälle siitä, mitä heille tulee tapahtumaan.

Ei kirja tietysti puhtaasti huono ollut. Se esitti mielenkiintoisia kysymyksiä juuri ystävyyden rajoista, mutta toisaalta myös siitä, missä kulkee raja oikean ja väärän teon sekä hyvän ja pahan ihmisen välillä. Usean henkilöhahmon kohdalla on ihan mielenkiintoisesti nostettu esiin erilaisia puolia, mutta harmillisesti näihin erilaisiin puoliin ei ole pureuduttu tarpeeksi. Ylipäätään jäin kaipaamaan tiukempaa otetta henkilöistä ja koko tarinasta.

Ps. Eilinen merkintä ilmiintyi jälleen Räpellykseen, tällä kertaa uuden "palstan" muodossa.

Beethoven ikkunassa

Viime syksynä tapahtui muutamia asioita. Ensinnäkin täytin vuosia. Toiseksi alakerran antiikkiliikkeen ikkunaan ilmestyi Beethovenin rintakuva. Nämä asiat eivät välttämättä tapahtuneet juuri tässä järjestyksessä.

Vilkuilen usein ohikulkiessani antiikkiliikkeen ikkunoita ja kiinnitin Beethoveniin heti ensisilmäyksellä huomiota. En ollut ennen nähnyt vastaavaa ja Beethoven on hahmona erityisen kiinnostava. Pitkän tovin katselin tätä kuitenkin vain ikkunassa ennen kuin uskaltauduin liikkeeseen sisään sitä ihastelemaan. Siellä tuli vastaan ikävä mutta ennustettava totuus: tämän tyyppiset esineet eivät sovi opiskelijan budjettiin.

Tässä kohtaan astuu esiin syntymäpäivä. Olin alustavasti saanut syntymäpäivälahjaksi taulujenkehystystä, sillä, kuten aiemmin jo mainitsin, löytyy minulta erinäisiä grafiikoita ynnä muuta, joka kaipaa kehystystä. Vaan taulujen järjestelyn myötä akuutti tarve kehystykselle väistyi ainakin toistaiseksi, neuvottelin lahjan sisällön vaihdosta. Yhdestä taidelahjasta siis toiseen ja kappas, nyt kodistani löytyy Beethoven.

Ainoa mahdollinen sijoituspaikka uudelle ystävälleni oli tässä asunnossa ikkunalauta. Siellä siis nököttää Beethoven. Samalla myös koko ikkunalauta tuli siivottua ja uudelleen järjestettyä.

PS. Eilinen merkintä on jälleen Räpellyksessä. Tällä kertaa aiheena olivat savipillit.

Sunnuntaisuosikit: Behind the name

Melkein jokainen kaunokirjallisen tekstin kirjoittaja tarvitsee toistuvasti uusia nimiä hahmoilleen. Joillekin kirjoittajille se kai on varsin helppoa ja vaivatonta, mutta joillekin meistä, kuten minulle, se ei ole ihan niin helppoa. Mistä sitä oikein tietää, millainen nimi kuvaisi parhaiten juuri tietynlaista hahmoa. Ja mistä sitä parhaiten löytäisi uusia nimiä, jottei aina käyttäisi niitä samoja, tuttuja ja turvallisia.

Kiitos tekstipajan olen luonnollisesti joutunut nyt kirjoittamaan aiempaa enemmän erilaisia tekstejä ja sitä myötä törmännyt myös tähän ikuiseen nimien valinnan vaikeuteen. Suomalaisten nimien kohdalla suhteellisen klassinen vaihtoehto tietysti on almanakan nimipäiväluettelo, joka on minulle vanha tuttu ja jota selailen muutenkin ihan vaan huvin vuoksi. Nyt vaan kävi niin, että kurssin lopputyötä varten kaipasin ulkolaisia nimiä ja eteen iski tenkapo. Ihan niitä stereotyyppisimpiä nimiä ei haluaisi valita, mutta mielessä on nimiä ihan liian vähän. Siispä ei auttanut muu, kuin laittaa Google laulamaan ja lähteä hakemaan jonkinlaisia listausta aiheesta.

Vaan mitäs löysinkään! Oman aikani haettuani tuli vastaan aivan loistava sivusto, nimittäin Behind the Name. Behind the Name ei ole ainoastaan lista nimistä, vaan huomattavan laaja tietokanta, jossa nimiä voi hakea niin aakkosten, sukupuolten kuin maankin mukaan. Lisäksi nimien yhteydessä on kerrottu, missä maissa nimi on käytössä, mistä nimestä ne on johdettu ja mitä nimi kenties tarkoittaa. Lisäksi saatavilla on lista kyseiseen nimeen linkittyvistä nimistä ja näiden nimien sukupuu sekä nimipäivät ja vähän muutakin tietoa.

Behind the Name on ehdottomasti parhaita löytöjä, joka on minulle tullut vastaan viimeaikoina. Sivusto täynnä kaikkea ihanan turhaa tietoa nippelitiedon ystävälle ja apua kirjoitusharrastukseen. Suosittelen myös kaikille muille!

PS. Jo aiemmin tätä blogia on voinut seurata Blogilistan kautta, mutta nyt se on mahdollista myös Bloglovinissa.