Kahden arkkitehdin tyttärenä tuskastun usein siihen arkkitehtien haukkumiseen, jota maailma tuntuu olevan pullollaan. Ennen kaikkea ärsyttää, kun arkkitehtejä syytetään asioista, joista arkkitehti ei joko ole itseasiassa edes vastuussa tai jotka muutoin ovat enemmän jonkun muun tahon virheitä. Kun on kuunnellut vanhempien työpuheita pian neljännesvuosisadan on siinä syntynyt aika selkeä käsitys siitä, mitä se arkkitehdin työ ihan oikeasti on, ainakin tuollaisen perusarkkitehdin.
Eve Mantu on puhunut tästä aiheesta ennenkin, mutta nyt tammikuun alulla Eve palasi aiheeseen otsikolla Eve Mantu ja vihainen arkkitehti. Jaksossa Eveä arkkitehtuurin saloihin Arkkivahti-blogin pitäjä Tarja Nurmi, joka tuntui olevan asioista enemmän tai vähemmän samaa mieltä, kuin minä. Vähän syvemmälle aiheeseen olisi voinut mun mielestä kyllä pureutua, vaikka keskustelu sinällään ihan mielenkiintoista olikin.
Vaan ei se Eve petä. Aina on jotain mielenkiintoista kuultavaa, kun muistan ohjelmaa Areenasta kuunnella. Niin ja Arkkivahdinkin taidan lisätä syötteenlukijaan.
Ymmärrän pointtisi. Toisaalta olen itse seurannut sellaista äärimmäisen ikävää tilannetta, jossa arkkitehtitoimiston pomo ajoi kuin käärmettä pyssyyn tiettyjä äärimmäisen rumia metallihyllyjä kirjaston hyllyiksi.
VastaaPoistaKun asiaa pengottiin, niin yhdeltä toimiston työntekijältä lipsahti, että pomolla on joku kytkös hyllykauppiaaseen. Tämä toimiston leipätyöntekijä oli itse sitä mieltä, että ne metallihyllyt on ihan hirveitä, puuta on pakko olla, mutta että tässä nyt tehdään bisnestä. Oli iso työ saada arkkitehti luopumaan tästä "taiteellisesta näkemyksestään" metallihyllyistä.
Toinen vastaava kytkös oli arkkitehdilla talopakettifirmaan. Siinä taas yritettiin saada vanha lapsuudenkoti purettua ja uusi muuminoksennuksen värinen pakettitalo tilalle. Mutta tunnepuoli voitti, ja perinnekorjasivat vanhan.
En halua yleistää, tiedän myös fiksuja ja näkemyksellisiä arkkitehteja, mutta joka ammattikunnassa on näitä ikäviä mätämunia, kun suoraan sanon. Tylsää, että ne saavat ihmiset varuilleen, niin kuin minutkin ovat saaneet.
Tosiaan, joka ikisessä ammattikunnassa on mätämunia, ei ainoastaan arkkitehdeissä. Muutamalla erilaisella tapausesimerkillä voitaisiin yhtähyvin puhua lääkäreistä, kampaajista, opettajista tai kirjanpitäjistä. Mutta en minä opettaja- tai lääkärikauhutarinoiden vuoksi ole silti vielä kaikille opettajille ja lääkäreille selkääni kääntänyt.
VastaaPoistaKyse on musta osaltaan myös siitä, että ymmärretään, etteivät arkkitehdit (ja arkkitehtitoimistot) ole jokainen samanlaisia, vaan yksilöitä, joilla on jokaisella omanlaisella estetiikka ja työtavat. Ihan siinä, missä pitää löytää itselle sopiva kampaaja, pitää löytää myös sopiva arkkitehti, jonka työtavat ja estetiikka sopivat omiin näkemyksiin.
Ja toisaalta arkkitehtien kanssa pitää osata neuvotella. Arkkitehti tekee työtä rakennuttajalle, oli tämä sitten yksityinen, yritys tai yhteisö. Asiakkaan olisi syytä tietää, mitä on tilaamassa ja osata jo suunnitteluvaiheessa sanoa, mitä haluaa ja mikä taas ei käy laatuun. Arkkitehdin vastuulla sitten taas on osata kertoa, milloin jokin asia on mahdoton toteuttaa syystä tai toisesta.
Ison osan ongelmista varmaan aiheuttaa juuri se, että kommunikaatio ei jostakin syystä pelaa. Ei osata kysyä, tai ei vaan puhuta samaa kieltä.
VastaaPoistaTuossa hylly-esimerkissä vaan oli tosiaan ihan toiveena saada mahdollisimman paljon puuta ja muutenkin metsä-teemaa siihen kirjastoon. Mutta joo, kyllä asiakkaan pitää myös pitää päänsä, niin kuin tässäkin tapauksessa tapahtui. Ikävintä on ehkä se, että lopputulos ei ole mieleinen ja sitten syytetään suunnittelijaa, vaikka itse ollaan oltu suu supussa.
Samanlainen tietty varauksellisuus mulla on monia muitakin ammattikuntia kohtaan. Esimerkiksi lääkäreitä. Kun muutaman kerran on ollut lääkärin vastaanotolla niin, että miettii, että onko tää joku piilokamera, ei se voi olla vaikuttamatta seuraaviin lääkärissäkäynteihin. :)
Ja arvaapa vaan, kuinka monesti on minuun purettu kaikki koulussa koettu vääryys. Oli se sitten tapahtunut 3 tai 30 vuotta takaperin. Tai minulle on sanottu, että opettajan työ on niin helppoa, kun ei mitään tartte tehdä ja hyvä palkka vaan juoksee. Tuon saa kyllä yleensä loppumaan sillä, kun kysyy, että kas kun et itse tule alalle, kun se on kerran varsinainen kulta kaivos eikä mitään tartte tehdäkään. :)
Onhan se tietysti niinkin, että yhtä lailla varautuneita ihmiset ovat muidenkin ammattikuntien suhteen. Ihmisillä on muuten toisinaan myös paha tapa tehdä olettamuksia koko ammattikunnasta muutaman yksittäisesimerkin pohjalta.
VastaaPoistaAika hurjaa, että 30 vuodenkin takaisia traumoja tullaan kehen tahansa opettajaan purkamaan. Uskoisimpa kuitenkin, että ainakaan sun oppilailla ei ole tarvetta mennä traumojaan joskus vuosien päästä purkamaan. :)