Taulun paikka

Olen siitä tyypillinen naisihminen, että pidän sisustamisesta. Mutta jos ihan totta puhutaan, en ehkä ole kamalan hyvä siinä. Ehkä isoin ongelma on, että omistan ihan liikaa tavaraa, etenkin kirjoja. Kirjat vaativat kirjahyllyjä ja kirjahyllyt seiniä, ja siinä vasta onkin haastetta, ettei kirjahyllyistä tule liian hallitsevia ja raskaita.

Monet kirjahyllyt ovat ongelma myös silloin, kun haluaisi laittaa taidetta esille. Jos seinät ovat täynnä kirjahyllyjä, on joukkoon vähän haastavaa mahduttaa kaikkia taidetta etenkään silloin, kun erilaisia grafiikan lehtiä ja taidejulisteita. Se onkin ollut tässä nimenomaisessa asunnossa aina vähän ongelmallista, etten ole löytänyt taiteelleni paikkoja. Tai ehkä olen vain ollut vähän laiska.

Vaan nyt, ihan viimeisten viikkojen aikana olen saanut potkittua itseni liikettä ja päätynyt ainakin jokseenkin tyydyttävään lopputulokseen. Muutama uusi juttu on päässyt seinille ja muutama on siirtänyt paikkaa. Tosin vieläkin kaapeista löytyy asioita, jotka joskus pitäisi saada kehyksiin ja esille. Mutta kehystäminen on kallista puuhaa ja opiskelijabudgetti ei juuri anna perkiksi siinä suhteessa. Siispä esimerkiksi Tiitus Petäjäniemen printit saavat yhä odottaa oikeaa aikaa ja paikkaa.

Alta löytyy kuvia ja hieman sanoja itse taiteen takaa yksiön "huoneiden" mukaan jaoteltuna.

Makuuhuone:

Kolmen ja puolen vuoden aikana sänkyni on seilaillut vähän sinne ja tänne pitkin asuntoa. Se löysi sopivan paikan oikeastaan vasta viime syksynä. Samalle sängyn ympärille ilmestyi paljon tyhjää seinää. Ihan ensimmäiseksi otin ja siirsin vuosia sitten Kööpenhaminasta ostetunison Henri Cartier-Bresson julisteen ruokapäydän päältä sängyn päätyyn. Muutoin seinät olivat melko tyhjät, kunnes keksin kaivaa varastoistani erinäisiä vuosien varrella kertyneitä taidepostikortteja. Vähitellen olen keräillyt niille erilaisia kehyksiä ja nyt sain vihdoin ripustettua niitä seinille. Tosin kehystettäviä kortteja olisi ainakin tuplasti enemmän, kun vaan löytäisin lisää kivoja kehyksiä.

Keittiö:

Tällä seinällä oli tosiaan aiemmin rakas Cartier-Bresson halpoine Ikea-kehyksineen. Sen siirryttyä sängyn ylle nostin seinälle kookoskuvan pystysuunnassa. Valitettavasti se vaan oli kamalan yksinäisen ja orvon näköinen, ei vähiten siksi, että se on alkujaankin tarkoitettu yhteen kalakuvan kanssa. Vieläkin ne näyttävät vähän pieniltä ja kaipaisivat ehkä kehyksiä ympärilleen, mutta saavat nyt olla näin.

Niin nämäkin ovat tosiaan matkamuistoja, tosin itse asiassa itse ottamiani kuvia Wienistä. Suurennettu ne on aikoinaan työväenopiston valokuvauskurssin näyttelyä varten.

Eteinen:

Joskus viitisen vuotta sitten ostettu Vesiputouksen alla on ainoa taideteokseni, joka on pysynyt tismalleen samalla paikalla eteisessä, vessan oven vieressä alusta alkaen. Nyt se sai parikseen Kettu-sarjakuvaoriginaalin (tuttavallisemmin Kakkelon), jonka menestyksekkäästi aikoinaan huusin huutokaupassa kaverini avustuksella.

Ehkä sitten seuraavassa asunnossa saan enemmän taidetta kehyksiin ja seinälle.

Karhunpoika sairastaa

Tänään allekirjoittanut on ollut aika pahasti alavireessä. En nyt varsinaisesti ole tainnut olla kipeä, mutta kun eilisen Helsingin retken järjestämisen stressi pääsi laukeamaan ja siihen päälle iskettiin vielä pahat univelat, niin tällä päiväällä ei ollut oikein mitään selviytymisen edellytyksiä. Jo aamulla herätessä päätä särki ja nenä vuosi kuin hana ja, kuten opiskelutoverit varmasti voivat todistaa, oli koulussa vieraillessa veto pahasti pois.

Noh, mitä ilmeisimmin tällä kertaa ei ollut kyse mistään, mitä eivät pitkäät päiväunet (tässä tapauksessa kolmetuntiset) olisi melko pitkälti korjanneet. Ennen niille nukahtamista iltapäivällä jäin kuitenkin miettimään, miten paljon ikävämpää sairastaminen on nyt aikuisena. Ei sairastaminen koskaan lapsenakaan ollut herkkua herkkua, mutta kyllä siinä yksi selkeä etu oli: ei tarvinnut itse hoitaa itseä, vaan joku muu teki sen minun puolestani.

Oikeastaan sairastaminen, ainakin silloin, kun ei opput pahasti kipeänä, oli aika mukavaa. Ei nyt niin mukavaa, kuin terveenä olo, mutta ei tarvinnut mennä kouluun, sai lukea kirjoja ja katsella videoita koko päivän ja äiti toi hyvää ruokaa. Vaan ehkä parasta oli se, että olohuoneen isoista nojatuoleista sai tehdä sairastaessa sängyn. Se oli ehdottomasti parasta sairastamisesta, sillä sitä ei koskaan saanut tehdä terveenä. Kahdesta isosta nojatuolistamme syntyi jännittävä laidallinen sänky, jossa kölliessä tuntui, kuin olisi ollut linnassa. Joskus selkänojien yli sai jopa virittää peiton katoksi!

Vaan tosiaan, nyt sitä ollaan aikuisia, kukaan ei tee sairastajalle ruokia valmiiksi, eikä tässä asunnossa edes ole nojatuoleja, joista tehdä linnasänkyä. Mutta onneksi aikuisen elämässä on muita mukavia asioita.

PS. Jälleen kerran eilinen merkintä ei ole suinkaan jäänyt kirjoittamatta, vaan läytyy tällä kertaa Räpellyksen puolelta. Oli muuten tarkoitus eilen kirjoittaa lyhyesti. Se ei selvästikään ollut menestys.

Sunnuntaisuosikit: Recyclart

Koska olen armoton copycat päätin varastaa muilta sunnuntaisuosikit ainakin näin maalisblogin ajaksi. Sunnuntaisuosikki tuli allekirjoittaneelle tutuksi Inarin blogista, jossa suosikkeja on nähty vuodenvaihteesta alkaen. Ideana on, että aina sunnuntaisin blogissa esitellään jokin blogin kirjoittajan suosikkijuttu, blogin aihepiirin mukaan tietenkin. Ja koska Kultturelli kanttarelli on tällainen jokapaikan blogi, niin suosikitkin saattavat olla miltei mitä tahansa. Sen verran kuitenkin aihetta rajaan, että ilmiselvästi Räpellykseen tai Kiti-blogiin kuuluvia suosikkeja en tänne kirjanne.

Ensimmäisen suosikin paikan saa napata Recyclart-blogi. Recyclart on nimensä mukaisesti kierrytettyä taidetaa. Tai oikeastaan Recyclart on paljon muutakin. Se on myös sisustamista ja käsin tekemistä kierrätetyistä materiaaleista. Ennenkaikkea Recyclart on allekirjoittaneelle inspiraation lähde. Ihmisten luovuutta on mielettömän kiinnostavaa seurata ja kun lähteenä on koko maailma, on lopputuloksiakin kymmenittäin erilaisia.

Recyclartiin saatetaan joskus toisekin palata, mutta listaan nyt alle muutamia Recyclart-suosikkejani sieltä taidelaidalta.

Syksyinen sateenvarjopuu.

Pyöräkaupan iso mainos.

Erilaisista kylteistä tehtyä tienvarsitaidetta.

Pientä taidetta vessapareirullien hylsyissä.

Bill Waterson: Homicidal psycho jungle cat - a Calvin and Hobbes collection

Calvin ja Hobbes (suomalaisittain Lassi ja Leevi) taitavat olla kaikille ainakin oman ikäluokkani ihmisille jotain kautta tuttuja. Bill Wattersonin sarjakuvissa seikkailevat rasavilli pellavapää ja hänen lelutiikerinsä ja stripit kertovat näiden kahden ystävyydestä ja arkisista ja eriskummallisista tilanteista, joihin he ajautuvat. Pojan ja tiikerin lisäksi sarjakuvassa esiintyvät Calvinin vanhemmat, naapurin Susie ja Calvinin opettaja miss Wormwood. Tämä albumi on yhdistelmä mustavalkoisia yhden rivin strippejä sekä sivunkokoisia väristrippejä.

Sarjakuvissa tärkeä rooli on Calvinin mielikuvituksella, josta oiva osoitus on jo Hobbes. Välillä lukiessa melkein ehtii jo unohtaa, että kyseessä on tosiaan lelutiikeri ja Calvinin mielikuvitusystävä, mutta sitten kuvaan astuvat jälleen vanhemmat tai Susie ja näemme Hobbesin, kuten kaikki muutkin. Toisaalta Calvinin mielikuvitus muuttaa hänet milloin tahansa pelottomaksi avaruusmies Spiffiksi tai muut ihmiset vaikka dinosauruksiksi. Juuri Calvinin villi mielikuvitus ja pettämättömän omaperäinen logiikka luo pienen pojan varsin tavallisesta arjesta jännittävää ja yllätyksellistä luettavaa.

Ainakin näin aikuisen näkökulmasta voi Wattersonin sarjakuvaa lukea myös kuvauksena varsin yksinäisen lapsen maailmasta. Ainakaan tässä albumissa Calvinilla ei ole Hobbesin ohella muita ystäviä. Ehkä lähimmäksi yltää naapurin Susie, mutta ainakaan Calvin ei koskaan myöntäisi tätä ystäväksi. Jos häneltä kysytään on Susie perivihollinen. Liian nopeita johtopäätöksiä ei kuitenkaan ole syytä vetää, sillä mahdollisesta yksinäisyydestään huolimatta on Calvin ilmiselvästi myös varsin onnellinen lapsi.

Paljon mielekkäämpää onkin lukea näitä strippejä lapsuuden ja lapsen rajattoman mielikuvituksen ylistyksenä. Watterson on riemastuttavasti tavoittanut lapsen maailman voimakkaat tunteet ja koulupojan villin seikkailumielialan. Näitä ajattomia arjen seikkailuja onkin hauska lukea niin lapsena kuin nyt aikuisempanankin.

(PS. Jos joku jäi kaipaamaan eilistä blogimerkintää, se löytyy tällä kertaa Kiti-blogista.)

Khaled Hosseini: Leijapoika

The Kite Runner
Suuri suomalainen kirjakerho, 2004

Amir syntyy 60-luvun alkuvuosina kabulilaisen mahtimiehen pojaksi. Hän elää turvattua elämää isänsä suuressa talossa ja viettää päivänsä leikkien perheen hazarapalvelijan pojan Hassanin kanssa. Hassan on valmis tekemään kaikkensa Amirin eteen ja pojat viettävät kaikki päivät yhdessä leikkien, siitä huolimatta, että heidän syntyperänsä on asettanut heidät hyvin vastakkaisiin asemiin yhteiskunnassa. Talvella 1975 kaikki kuitenkin muuttuu, kun leijakilpailun yhteydessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mikä muuttaa poikien suhteen peruuttamattomasti.

Leijapojasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa kirjan keskeisiä käännekohtia. Toki mikä tahansa (tai ainakin jokainen hyvä) kirja on paljon muutakin, kuin pelkät keskeiset käänteet, mutta tasapainottelu spoilaamisen rajalla on aina silti haastavaa. Puhukaamme siis tästä teoksesta yleisemmällä tasolla.

Vaikka Leijapojan kertoja on Amir ja sikäli voisi ajatella sen olevan kirja Amirista. Ainakin minulle kirja oli kuitenkin vähintään yhtä paljon kertomus Hassanista sekä Afganistanista, jonka myllerryksiltä pojat eivät välty. Kirjassa on huomattavan painostava tunnelma alusta aina viimeisille sivuille asti, mutta yllättäen kirja ei ole niin raskas lukea, kuin voisi kuvitella. Hosseinin kirjoitus kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ja tarinassa oli imu, josta on vaikea päästä irti.

Hosseini on myös osannut rakentaa epätäydellisyydessään kiinnostavia hahmoja, joiden kehitystä on vähintäänkin kiehtovaa seurata. Etenkin Amirin kokemus itsestään on mielenkiintoinen kuvaus hahmon henkilökohtaisesta kasvusta, mutta erityisen kiinnostavaa on seurata, miten Amirin käsitys eri henkilöistä muuttuu tarinan aikana. Totuus on usein mielikuvia ihmeellisempää, kuten myös tässä tarinassa.

Kaikenkaikkiaan Leijapoika on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kertomus. Sen ihmiskohtalot ovat koskettavia ja niiden ohella teos kuvaa mielenkiintoisesti sitä Afganistanin historiaa, joka ei aina nouse esiin medioissa. Teos onkin siis monella tasolla lukemisen arvoinen, vaikkei aivan nouse omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini.