Kultturelli Kanttarelli

Herätys! / Wake up!

2012-01-30T14:28:00.002+02:00

Kultturelli kanttarelli (niin blogi kuin kirjoittajakin) on elänyt vähän hiljaiseloa, mutta ehkäpä tästä elämä vähitellen aktivoituu molemmin puolin. Tauko on tehnyt hyvää ja nyt on mielessä taas uusia ideoita ja pieniä muutoksia blogin pitoon. Yhtään entistä säännöllisempi en tosin lupaa olla. ;)

***

It's been rather quiet here in the blog lately, but it's most likely getting less quiet in the future. The break from blogging has been good for me and now my mind is bubling with new ideas and some minor changes to the blog. But I won't promise that I will post any more regularly than I have in the past. ;)

Simon Tofield: Simonin kissa

2011-09-24T12:47:00.000+03:00

Simon's Cat
Gummerus, 2010

Simonin kissa on ihanan kamala! Olen aiemmin tutustunut kyseiseen karvariiviöön YouTubessa ja nyt sain vihdoin luettavakseni myös ensimmäisen kirjan. Tai olenhan minä tätä joskus selaillut, mutten aikaisemmin ole päässyt lukemaan alusta loppuun.

Ei tämän luettuaan voi ainakaan sanoa pettyneensä: Simonin kissa on ihan yhtä kissamaisen kajahtanut niin sarjakuvissa kuin animaatioissakin. Kirja tarjoaa lukijalleen tietysti paljon enemmän kissan kujeita kuin videot. Tarinoiden kirjo on aika moninainen ja niiden pituus vaihtelee yhdestä kuvasta monisivuisiin hurjiin seikkailuihin. Ja luonnollisesti, kun tarinoita on monenlaisia, ovat niistä toiset enemmän lukijan mieleen kuin toiset.

Minusta kaikkein hauskimpia tarinoita olivat ne, joissa Simonin kissa oli kaikkein kissamaisimmillaan: innostuu pakkauspurusta enemmän kuin hienosta kissatornista, kieltäytyy menemästä kuljetuskoppaan tai kiskoo kaikki pyykit alas pyykkitelineeltä. Tarinat, joissa kissa toimi ihmismäisemmin, eivät vedonneet minuun lainkaan niin paljon. Ehkä kyse on siitä, että näihin oli kaikkein helpointa samaistua, kun asuu samassa taloudessa kissan kanssa, joka toimii usein ihan samalla tavalla.

Simonin kissa on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja kaikille kissaihmisille ja koko perheelle vauvasta vaariin.

* * * * * * * * *

Simon's Cat is wonderfully horrible! I have seen the animations before and only now got my hand on the first book. Granted, I have leafed through parts of it before, but this is the first time I read it through.

This read was definitely not a disappointment: Simon's cat is as catishly crazy in the book as it has been in the animations. The book of course offers readers much more stories, but the variation in the stories is also greater. They are different length, some just one picture long and others spreading out to be multipage adventures. And as there is many different stories, there is more easily also favorites for each reader.

I have to say that that I enjoyed most the stories, where the cat was most cat like: more excited about the packing materials than it's new cat tower, refusing to go to the transport box or tearing down all the clothes from the laundry drying rack. The stories where the cat acted more like a human being didn't appeal me as much at all. But that might be just because I live in the same apartment with a cat and it's easier to relate the prior rather than the later.

In any case Simon's cat is a must read for every cat lover and will work for the whole family.

Kielimielellä / Language on my mind

2011-08-01T19:56:00.003+03:00

Tämä blogi on aina ollut suomenkielinen. Aluksi se oli sitä hyvästä syystä: olin ollut vaihdossa ja vaikka kuinka käytinkin suomea puhekielenä, tuntui suomenkielisen tekstin kirjoittaminen hitaalta ja työläältä. Omaa kieltä piti siis päästä harjoittamaan vapaamuotoisen kirjoittamisen muodossa. (Luonnollisestikaan blogia ei aloitettu vain siitä syystä, vaan muitakin oli.)

Sittemmin tietysti tästä ongelmasta on päästy eroon. Kun kirjoittaa, on kirjoittaminen tietyllä kielellä helpompaa, ja kun kirjoittaminen noin ylipäätään on helpompaa tulee sitä (ainakin toivottavasti) tehtyä enemmän. Vaan nyt olen alkanut pohtia toisenlaista kielikysymystä: kun kasvava osa ystävistä ja tuttavista ei puhu tai lue suomea, haluaisinko jakaa näitä ajatuksiani myös heidän kanssaan? Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin vastaus on kyllä.

Olen siis päättänyt, että haluan kirjoittaa tähän blogiin suomen lisäksi välillä myös englanniksi. Suomen on tarkoitus jatkossakin olla blogin pääkieli ja kaikki merkinnät tehdään suomeksi, mutta sen ohella olen ajatellut kirjoittaa merkinnät englanniksi joko kokonaisuudessaan tai ainakin tiivistelmiä. Ainakin osan merkinnöistä. Kielissä mennään varmaan aika fiilis pohjalta, mutta etenkin englanninkielisiä kirjoja lukiessa tuntuu yleensä luontevammalta myös kirjoittaa niistä englanniksi.

Mutta tosiaan, tämä tiedonantona teille kaikille lukijoille, jottette ihmettele, jos ja kun suomenkielisen tekstin perään alkaa ilmestyä englanninkielistä papatusta.

* * * * * * * * *

I've been blogging for years. That means, I've been blogging for years in Finnish. Finnish language is my own language and has (almost) always felt like the most natural language to write. That is why this blog has also been in Finnish. But the thing is that I have quite a lot of friends around the globe who can't speak or read Finnish (you are probably one of them as you are reading this text now). And I'd like to share my writings with them (you) too. So what I've desided is this: in the future I'll write my blog entries not only in Finnish but also in English, at least to some extent. I'll try to write the same text in English or a summary of what I've written in Finnish to every blog post I'll do. Or if not to every single one, to most of them anyway. (Fell free to make me feel guilty any time I'm slacking and not writing enought English.)

"So what is the blog about" you might be wondering. Well, for the most part it's a review blog. I write shortish, easy little reviews about the books I've read and movies I've seen as well as occasionally about some other culture things like gigs or some TV or internet things. The reviews are usually on the positive side mostly because I rarely feel a calling to write about things I don't really enjoy. I want to remember the positive, not the negative, so they are really kind of booktips too.

But reviews are not the only thing you'll find here. As this is my blog that I write to myself more than to anyone else, I have kept the right to write here what ever feels like a cool thing to write about at any given time. So the blogs tends to branch of to all kinds of different directions. There has been photo entries and decoration entries and all other kind of entries too. Really mixed things really. But I hope the things I write are still things you'll find interesting. So welcome and I hope you'll enjoy my blog.

Patricia Forde, Joëlle Dreidemy: Hedgehogs Do Not Like Heights

2011-07-28T11:06:00.000+03:00

Egmont, 2011

Natalien pikkusisko Lola on kiivennyt puuhun, eikä suostu tulemaan sieltä alas. Lolan päätä eivät saa käännettyä niin sisko kuin vanhemmatkaan, sillä hän kertoo olevansa hammaskeiju Fizzy Izzyn ja hämähäkki Salomonin häissä ja eihän häistä voi kesken juhlien lähteä. Ei etenkään, jos Grim-peikko menee ja muuttaa morsiamen siiliksi. Siilit näet eivät pidä lainkaan korkeuksista!

Vaikka luenkin suhteellisen paljon lastenkirjallisuutta, en voi sanoa lukevani juurikaan helppolukuisia, vasta lukemaan opetteleville tarkoitettuja kirjoja. Aika iso syy siihen on, etteivät ne useinkaan näytä tarpeeksi mielenkiintoisilta, jotta tulisin tarttuneeksi niihin muissa, kuin hyllytystarkoituksissa. Vaan elämälle kiitos, että satuin tällä kertaa tekemään poikkeuksen ja tartuin tähän uutuuskirjaan! Hedgehogs Do Not Like Heights on julkaistu banaanisarjassa, joka lienee tuttu kenelle tahansa, joka on ikinä sattunut kurkistamaan helppolukuisten kirjojen hyllyyn. Banaaneissa on julkaistu monilla eri kielillä kymmeniä, ellei peräti satoja eri nimekkeitä ja eri väriset banaanit kirjojen kansissa kertovat, minkä tason lukijoille mikäkin kirja on tarkoitettu.

Tämä kirja kuuluu sinisiin banaaneihin, eli keskitason helppolukuisiin. Vaan onneksi se ei vaikuta mitenkään tarinan laatuun. Hedgehogsissa on lyhyillä tekstinpätkillä ja iloisella kuvituksella onnistuttu rakentamaan yhtenäinen, monitasoinen ja riemastuttava kertomus. Forde tekstissä limittyvät perheen yritys saada Lola alas puusta ja Lolan kuvailemat tapahtumat hammaskeijun ja hämähäkin häistä ilman, että ne muodostaisivat epäselvän sekamelskan. Päinvastoin, tarinan vauhdissa on helppo pysyä ja niin riemastuttavasti se on kerrottu, että aikuinenkin alkaa sille väistämättä hihitellä. Koko lukukokemusta tukivat onnistuneesti Dreidemyn kauniit ja iloisen väriset kuvitukset.

Todentotta, tämä kirja oli erittäin hyvä maistiainen helppolukuisten kirjojen maailmaan ja innosti minua tutustumaan tarkemminkin, mitä niiden joukosta löytyy. Ainakin aion tulevaisuudessa tarttua ensimmäiseen Nataliesta ja Lolasta kertovaan kirjaan Frogs Don't Like Dragons.

* * * * * * * * *

Natalies little sister Lola has climbed into a tree and won't come down. And neither her sister nor her parents can change her mind. That's because, according to her, she is attending the wedding of Fizzy Izzy the toothfairy and Salomon the spider and you can't leave a wedding in the middle of the party, can you? You have to say especially if evil goblin Grim comes and tuns the bride into a hedgehog! And hedgehogs, as Lola knows, do not like heights!

Even tough I do read quite a lot of children's literature, I haven't really read a lot of easy read books meant for kids who are just learning to read. To be honest, they don't usually look interesting enough to grab my attention. But I have to say, it was a lucky thing I came across this new book! Hedgehogs Do Not Like Heights is published in the Banana-book series, which has been published in several different languages. The different color bananas in the book covers tell the readers, to what level reader the books are meant to.

This book is a blue banana, which means it's a midlevel easyreader. How ever, luckily, that doesn't affect the quality of the story. Hedgehogs is told with short pieces of text and bright happy illustrations that together make a coherent and hilarious story with several different story levels going on simultaneously. In Fordes text overlap the story of how Lola's family is trying to get her down from the tree and the story Lola is telling about the wedding going on in the tree. And miraculously, this all isn't a messy blur, but a easy to follow story that got at least me to giggle while reading. The illustrations by Dreidemy are a wonderful addition to the text.

If one wants to dive into the world of easy read books, this book was a wonderful starting point. For now on, I'll be much more interested in all the easy read books available. For sure I'll read at least the first book about Natalie and Lola called Frogs Don't Like Dragons.

Nelli Hietala: Lintujen käytännöllisyydestä

2011-07-27T11:05:00.000+03:00

Nemo, 2011

Oletko koskaan tehnyt arkiveistoksia saippuavaahdosta tai pölystä? Entä kuullut, mistä tulee sanonta lentävistä lehmistä? Jos taas olette suunnitelleet lasta, tiedättehän, miten monenlaisest asiat vaikuttavat siihen, millainen lapsestanne tulee? Niin ja tuskin tiedätkään, miten käytännöllisiä linnut olivatkaan ennen lentokoneiden aikaa.

Näitä ja monia muita aiheita käsitellään Nelli Hietalan pakinanomaisissa novelleissa. Lintujen käytännöllisyydestä on kokoelma mitä eriskummallisimpia ja ihastuttavampia elämänohjeita ja tietoiskuja. Kaikki ohjeet ovat vaaksan verran vinksallaan fiktiota kohti, mutta samalla ne ovat ihastuttavia sukelluksia ihmiselämän iloihin ja suruihin.

Novellien toteava tyyli on hyvin yhdenmukainen läpi kirjan muutamia yksittäisiä novelleja lukuunottamatta. Näiden muutamien poikkeavien novellien tyyli hyppäsikin sitten vähän turhan vahvasti esiin joukosta ja hajottivat teoksen yhtenäisyyttä. Jos minulta kysytään, olisi kokonaisuuden kannalta ollut parempi, mikäli Hietala ja Nemo olisivat rohkeasti pitäytyneet vain yhten tyylin novelleissa. Toisaalta ei pidä myöskään jättää sanomatta, että yksi näistä kokonaisuuteen sopimattomista novelleista, Vaatimaton nojatuoli, oli yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista novelleista koko joukossa.

Kaikenkaikkiaan Lintujen käytännöllisyydestä oli mieleenpainuva ja mielenkiintoinen novellikokoelma, joka ehdottomasti lukeutuu sinne parempaan päähän minun lukemistani novellikokoelmista, kuten myös tänä vuonna lukemistani kirjoista.

WALL·E

2011-07-26T11:20:00.000+03:00

WALL·E
Disney / Pixar, 2008
Ohjaaja: Andrew Stanton

Maapallo ei ole enää entisensä. Ihmisten suuri kuluttamisen tarve on täyttänyt maan jätteillä ja ongelman rakaisemisen sijaan on koko ihmiskunta lähtenyt niitä pakoon avaruuteen. Kotiplaneettaa siivoamaan on jätetty joukko siivoajarobotteja, joiden tehtävä on pakata jätteet tiiviiksi kuutioiksi. Ihmiskunnan paosta on kuitenkin kulunut jo kauan ja jäljellä on enää yksi roboteista, WALL·E.

WALL·E on koneeksi ihmeellisen inhimillinen. Se käy päivisin pakkaamassa jätettä kuutioiksi, mutta kerää siinä sivussa sitä kiehtovia esineitä. Nämä esineet se vie iltaisin konttiin, joka on sen koti. WALL·Ella on jopa lemmikkitorakka, josta se pitää huolta kuin ihminen koirastaan konsanaan. Inhimilliset piirteensä WALL·E on mitä ilmeisimmin kerännyt juuri jätteiden joukosta löytämiensä ihmiselämän jälkien pohjalta.

WALL·En vakiintunut elämä kuitenkin järkkyy, kun täysin odottamatta maan pinnalle laskeutuu avaruusalus ja sen kyydistä nousee EVE, toinen robotti. EVEn kohtaaminen muuttaa täysin WALL·En elämän ja vie sen matkalle, jollaista ei jokaisen pienen siivojarobotin kohdalle osu.

Kenellekään tämän blogin lukijoista ei varmaan tule yllätyksenä, että lasten ja nuorten kirjallisuus ja viihde on lähellä sydäntäni siinä missä aikuistenkin. Siispä kirjastosta lainattujen elokuvien joukkoon aina vällä eksyy myös lastenelokuvia, kuten nyt WALL·E. WALL·E oli lastenelokuvana sieltä hurmaavimmasta ja puhuttelevimmassa päästä. Dystopisiin tulevaisuuksiin sijoittuvat tarinat ovat yleisemminkin kiinnostaneet minua viime aikoina ja WALL·E oli tässä sarjassa erittäin onnistunut teos. WALL·En maailman dystooppinen kehitys on uskottavaa ja pelottavaakin, mutta elokuvasta ei ole tehty pelottelevaa tai paasaavaa. Jätteiden peittämä tulevaisuus on tarinassa vallitseva tosiasia, jonka vaikutuksia tuodaan esiin turhaa alleviivausta vältellen.

Muutoinkin WALL·E on taidokkaasti kerrottu tarina. Olen erittäin onnellinen, että elokuvan tekijöillä on ollut rohkeutta antaa kuvan kertoa sanojen sijasta (toisin kuin eräissä muissa lastenelokuvissa) ja puhetta on elokuvan ensimmäisellä puoliskolla vain muutaman hassun sanan verran. Tästä huolimatta elokuva kantaa kauniisti. Puheelle ei yksinkertaisesti ole tarvetta ja elokuvan tekijät ovat kaikkien onneksi tämän oivaltaneet.

Vain yksi kohta koko elokuvasta jäi minua kaivelemaan ja valitettavasti se osui elokuvan huipennukseen. En halua paljastaa lopun käänteitä, mutta kyllä vaan jäi vaivaamaan se, miten räikeästi elokuvan tekijät olivat sivuuttaneet fysiikanlait ja avaruuden vaikutukset niihin. Vaan onneksi tämä oli ainoa silmiinpistävä virhe elokuvassa. Koko muun ajan saattoi vain nauttia siitä, miten hienoja lastenelokuvia tehdään meidän kaikkien iloksi.

Viisuviikko: ensimmäistä semifinaalia pukkaa

2011-05-02T17:46:00.004+03:00

Olen ollut tavattoman huono viisufani tänä vuonna. En seurannut lainkaan Suomen karsintoja (paitsi ihan vähän viimeistä finaalia), Melodifestivalenista missasin puolet, niin suomalaiset kuin ruotsalaisetkin esikatselut ovat jääneet väliin ja nyt en ole edes kunnolla ennakkokuunnellut viisuja.

Itseasiassa, jos tarkkoja ollaan, niin olen ennakkokuunnellut vain tämäniltaisen ensimmäisen semifinaalin kappaleet ja nekin vain yhden kerran. Kokonaisuudesta minulla ei ole mitään käsitystä. Miten sitä onkin tänä vuonna onnistunut näin heikosti perehdyttämään itsensä?

Noh, kerran sentään olen tämän illan kappaleet kuunnellut läpi ja kaukaa viisaasti jopa kirjoitin ensivaikutelmat ylös. Ne kaikessa vajavaisuudessaan löytyvät alta. Niiden pohjalta suosikeiksi nousivat Islanti, Unkari ja Sveitsi. Niin ja tietysti Suomi. Olen tosi iloinen, että Suomen viisu on kerrankin ihan aidosti myös oma suosikkini.

Puola: Ei hyvä.

Norja: Ideana kiva afrikkameininki, mutta jotain jää uupumaan. Waka Waka e e.

Albania: Kiistatta pelottavin video. Eikä biisikään ollut hyvä.

Armenia: Ihan tyhjäpäinen, mutta hauska.

Turkki: Rokilla mennään, taas.

Serbia: Hauska retromeininki

Venäjä: MITÄ HITTOA? Ihme laahaava tempo.

Sveitsi: Tosi söpö ja herttainen, mutta en tykkää ihan kalamasti tytön äänestä. Ihanaa, kun biisi muuttuu kokoajan ja elää peruskompin päällä.

Georgia: Ei näin. Kuinka monta kertaa tääkin on jo nähty?

Suomi: Paradise Oskar on luikerrellut sydämeen ajan kanssa.

Malta: Kuulostaa ihan siltä, miltä brittien viisut pari vuotta sitten. JA se ei ole kehu.

San Marino: Ihan kiva, mut unohtui ihan heti.

Croatia: Viisujen historian suosituimpia kappaleen nimiä? Ihan ok.

Islanti: Ai ku ihana. En edes oikein tiedä, mitä tää on, mut ihana.

Unkari: Tosi tuotettua tanssimusaa, mutta myös varsin kaunista.

Portugali: Joo-o, ei mee tää jatkoon ei sit millään.

Liettua: Otti sitten nakikseen jokavuotisen Disney-balladin. Ei tartte men jatkoon.

Azerbaijan: Tää on sellanen leffabiisi. Miettikää nyt, just tälläsiä biisejä on sadassa ja yhdessä leffassa, etenkin romanttisissa.

Kreikka: No Kreikka ainakin yrittää rikkoa omia kangistuneita kaavojaan. Ei kyllä ehkä onnistu kamalan hyvin. Tai siis hei, zorbas. Vaan kyllä tätä kuunnellessä vähän tulee ikävä Sakisia.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

2011-04-18T17:53:00.005+03:00

The Hunger Games

WSOY, 2009

Katniss Everdeen elää vyöhykkeellä 12 Panemissa, joka on rakentunut entisen Pohjois-Amerikan raunioille. Panemin vyöhykkeillä eletään Capitolin valvovan silmän alla, minkä lisäksi Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin muistutuksena vyöhykkeiden asemasta. Nälkäpelissä kunkin vyöhykkeen lähettämät nuoret kilpailijat, 12 tyttöä ja 12 poikaa, taistelevat elämästä ja kuolemasta, kunnes jäljellä on enää yksi. Vyöhykkeen 12 kilpailijoille se yleensä tarkoitta varmaa kuolemaa, mutta kun Katnissin sisar arvotaan vyöhykkeen edustajaksi tarjoutuu Katniss tämän tilalle.

Nälkäpeli on hengästyttävän vangitseva kirja alusta loppuun. Jo alkuasetelma kertoo, ettei kyseessä ole mikään kevyt lukukokemus, vaan varsin raaka kuvaus dystooppisesta todellisuudesta. Panemissa harvoilla on valtaa ja nämä harvat käyttävät sitä mielivaltaisestikin hallitakseen vyöhykkeiden ihmisiä hajoita ja hallitse menetelmällä. Itse Nälkäpeli on tämän mielivallan ehkä raain ilmentymä, joka on ainakin kirjan kuvauksen mukaan Capitolin asukkaille suurta viihdettä. Ylipäätään capitolilaiset kuvataan Katnissin silmin vakavasti todellisuudesta vieraantuneiksi.

Katniss on kertojana kiehtova hahmo. Hän on luunkova selviytyjä ja perheensä hyvinvoinnista huolehtija, mutta pohjimmiltaan humaanimpi ja pehmeämpi, kuin osaa itselleenkään myöntää. Nälkäpeli korostaa niin Katnissin selviytyjän vaistoa, mutta yllättäen myös näitä muita puolia. Etenkin Katnissin kanssa vyöhykkeen 12 edustajaksi valittu Peeta toimii katalyyttinä Katnissin erilaisille puolille.

Mielenkiintoista on myös se, että siinä missä Katniss on monella tapaa kova, syntyy Peetasta huomattavasti pehmeämpi kuva raaoista olosuhteista huolimatta. Tämä vastakkainasettelu on kiehtova myös sikäli, että melko poikkeuksellisestikin kovapintaisempi tästä parivaljakosta tosiaan on tyttö eli Katniss. Heidän erilainen lähestymiskulmansa asioihin antaa myös hyvää syvyyttä kertomukselle siitäkin huolimatta, että se on kirjoitettu Katnissin kautta. Myös muut sivuhahmot tuovat tarinaan mielenkiintoista syvyyttä ja historian tuntua ollen samalla myös itsenäisinä hahmoina moniulotteisia ja syviä. Se onkin yksi tämän kirjan monista meriiteistä.

Kokonaisuudessaan Nälkäpeli on moniulotteinen, vetovoimainen ja pelottavassa määrin uskottava kertomus dystooppisesta tulevaisuudessa, jossa kukaan meistä ei haluaisi elää. Se saa pohtimaan niin tulevaisuutta kuin historiaakin, sekä sitä, miten tämän kaltainen maailma voidaan välttää. Vaikka kyseessä onkin nuortenkirja suosittelisin sitä silti myös meille ihan aikuisille, sillä tämä kirja herättää varmasti ajatuksia ihan jokaisessa lukijassa.

Elämä, tuo ikuinen hidaste

2011-04-13T10:17:00.004+03:00

Näin siinä taas kävi, että kun oli suuria suunnitelmia yhden asian suhteen tulee takavasemmalta jokin yllättävä käänne elämään ja vanhat suunnitelmat joutuu heittämään romukoppaan. Tälllä kertaa kärsijän asemaan joutui Maalisblogi, kun allekirjoittaneelle tarjottiin töitä varsin yllättäen. Työt veivät toiseen kaupunkiin ja kun lisäksi piti totutella taas työrutiineihin, niin energiapa ei enää riittänytkään blogin pitoon. Noh, sellaista elämä on ja nyt alkaa taas riittää energiaa myös kirjoittamiseen.

Mitä maalisblogiin noin yleisesti tulee, se oli oikeastaan varsin hauska kokeilu. Ideoita tuntui riittävän ihan hyvin ja kirjoittaminen oli hauskaa siitäkin huolimatta, vaikka se olikin eräänlainen velvollisuus. Toisin sanoen yrittänen nyt kirjoittaa vähän tiuhempaan. En nyt ihan päivittäin sentään, mutta jos edes viikottain, niin jo ollaan voiton puolella. Kirjoitettavaa pitäisi ainakin riittää, kun tässä välissä on ehtinyt aika monta kirjaa lukea ja elokuvaa katsoa.

Ennen kuin palaan tavallisen blogikirjoittelun pariin olisin kuitenkin kiva kuulla, mistä te lukijat olette tykänneet. Mitkä Maalisblogin merkinnöistä olivat teistä mielenkiintoisimpia? Jos voisitte kertoa niistä vaikka tämän merkinnän kommenteissa, se olisi loistavaa. Omaan jääräpäiseen tapaani en toki lupaa paneutua ainoastaan teidän suosikkijuttuihinne, mutta varmasti mietin jatkossa myös niiden pohjalta, mitä tänne kirjoittelisin. Sen tosin voin jo luvata, että ainakin muutama merkintä tulee Viisuihin liittyen nyt kun ne tässä ovat kovaa vauhtia lähestymässä.

Helsinki ja räntä

2011-03-19T23:16:00.003+02:00

Tänään olen kulkenut ympäri Helsinkiä tekemässä lauantaijuttuja, järjestelemässä elämää muuttavia asioita ja tapaamassa ystäviä. Suurimman osan päivästä taivas on tiputellut niskaan pienen nenäliinan kokoisia räntähiutaleita. Vaikka ulkona onkin ollut varsin kaunista, jää tälläisinä päivinä joskus kaipaamaan lämmintä, aurinkoista kesää ja vaeltelua vihreässä kaupungissa.

Yllä oleva kuva on otettu viime kesänä eräänä lämpimänä päivänä Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa. Vierailin siellä ystävän kanssa, joka kertoi minulle kasveista ja suurista muutoksista elämässään. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja oli mukavaa vaihtaa kuulumisia.

Tekstipaja, tehtävä 2: Möttönen

2011-03-18T22:12:00.002+02:00

Tehtävä 2: Kirjoittamistehtävässä pääsette eläytymään kirjailija Möttösen maailmaan. Kirjailija Möttönen joi aamukahvia ja luki samalla lehdestä, että kirjailija on edelleen yksi arvostetuimmista ammateista Suomessa. Kirjailija sai aamukahvin väärään kurkkuun. Miksi? Kirjoita vapaa teksti (noin 1,5 sivua) Möttösen ajatuksista. - -

Onnistunut teksti on tärkeämpi asia kuin tehtävänannon täsmällinen noudattaminen! Muuttakaa halutessanne vaikka Möttösen nimi, kirjoittakaa runo tai pakina tai kirjoittakaa, miten Möttösen vaimo joutui kutsumaan ambulanssin, koska kirjailija vain kakoi kurkkuun juuttunutta kahviaan... tai mikä tuntuu otolliselta.

Tämä teksti on täysin uusi ja vain tätä tehtävää varten laadittu. Itse tehtävänanto toi esiin varsin erilaisia tulkintoja kurssilaistemme joukossa, mikä oli erityisen mielenkiintoista sekä keskustelun että tekstien analysoinnin kannalta.

Kevät oli tuonut mukanaan nivelsäryt. Möttösen yö oli ollut uneton. Yleensä hän ei kuullut lehden tuloa. Ei hän jaksanut odottaa kellonsoittoa. Nousi ja pukeutui punaiseen aamutakkiin. Haki raskain askelin eteisestä lehden.

Keittiö oli ahdas, mutta kyllä se yhdelle riitti. Möttönen napsautti kahvinkeittimen päälle. Lehti mahtui hyvin pöydälle, mutta juuri mitään muuta ei. Polvia särki ja hän hieroi niitä vanhasta tottumuksesta. Ei siitä mitään hyötyä tosin ollut. Lehden hän avasi kahvia odottaessaan.

Poliitikkojen huippukokouksia ja talouskriisiä. Kai ne olivat tärkeitä uutisia. Toisinaan tosin lehden toimituksella ei ollut mitään todellista kirjoitettavaa. Kulttuurisivuillakin kirjoitettiin, että ”Kirjailijan työ yhä ihailluimpia”. Huokaisten Möttönen kaatoi itselleen kahvia isoon kuppiin. Sekaan kaksi sokeria.

Kirjoitus oli turhanpäiväinen, naurettava. Samanlaisia ne olivat kaikki olleet viime vuosina. Pohjalla triviaali tutkimus ihmisten mielikuvista ja oheen liimattu ”tavallisten ihmisten” tenttaamista. Möttönen puhui nuorten hupakoiden kirjoituksista. Tyhjää sanahelinää ilman analysointia. Se oli tämän päivän lehdissä vikana. Mutta Möttösen mielipide ei niitä kiinnostanut.

Niin, ei näillä ihmisillä ollut mitään käsitystä siitä, millaista kirjailijan elämä oli. Kirjailijan todellinen elämä. Tai kirjailijan perheen. Siitä Möttösellä oli liiaksikin kokemusta. Elämästä oli helppous kaukana, kun Kirjailija oli osa sitä. Silloinkin, kun Kirjailijaa oli kiinnostanut se elämä. Niinä vuosina hän oli luopunut paljosta.

Kai se oli kummallista, että Kirjailija oli hänelle yhä Kirjailija. Senkin jälkeen, kun Möttösen omia kirjoja oli julkaistu. Ne tosin julkaistiinkin vasta vuosia Kirjailijan lähdön jälkeen. Oli häntäkin jo vuosia tituleerattu kirjailijaksi, muttei se ollut sama asia. Ei lainkaan sama asia. Eikä Kirjailija koskaan kutsunut häntä kirjailijaksi.

Viikonloppuliitteestä löytyi jälleen tytön kirjoittama artikkeli. Ei pääartikkeli, mutta kohtuullisen kokoinen kuitenkin. Tyttö kirjoitti hyvin, paremmin kuin Möttönen tytön iässä. Kai tämä oli jotakin vanhemmiltaan oppinut. Tai ehkä se oli tytön ihan omaa ansiota. Fiksu tyttö, ymmärsi elämää paljon paremmin kuin vanhempansa.

Tyttö oli kuulemma tavannut jonkun. Sitä asiaa oli tullut viimeksi kertomaan. Toimittaja se oli, kuten tyttökin. Samasta lehdestä. Muttei tyttö sen tarkemmin ollut kertonut. Möttöstä se hirvitti. Hän ja Kirjailijakin olivat tavanneet lehdessä. Vaikka eihän se mitään kertonut tytön suhteesta. Sattumaa, ei muuta.

Kupin pohjalla ollut kahvi oli kylmää. Möttönen irvisti. ”Kylmä kahvi kaunistaa” olisi tyttö sanonut. Sillekin Möttönen olisi irvistänyt. Mistä lie tyttö omaksunut senkin kliseen käytön. Hän ei niitä voinut sietää. Tyttö tuntui aina vieraammalta käyttäessään kuluneita lausahduksiaan. Tyttö, joka muuten oli niin taitava sanojen käyttäjä.

Kirjailija oli joskus käyttänyt samoja sanontoja. Mutta ironisesti. Tai niin hän kuvitteli. Muttei hän koskaan ollut ollut varma siitäkään. Kirjailijan suhteen oli usein vaikea olla varma.

Oli tytössä muitakin Kirjailijan piirteitä. Enemmän hän tämä Kirjailijaa muistutti kuin Möttöstä. Nenä esimerkiksi oli Kirjailijan nenä. Ja kasvot samaan tapaan symmetriset. Muttei tyttö kirjailijan kuva ollut. Onneksi. Sitä Möttönen oli pelännyt, kun tyttö oli vielä pieni.

Ennen Möttönen oli pelännyt kaikkea. Etenkin tekevänsä jotakin väärin, vahingoittavansa tyttöä. Oliko ollut oikein asua erillään Kirjailijasta? Entä tehdä kahta työtä? Lähettää tyttö Kirjailijan äidin luokse kesäisin? Kieltää matka taiteilija residenssiin Kirjailijan kanssa? Aika oli antanut hänelle rauhan. Hyvä ihminen tytöstä oli tullut ja terve. Hyvä ja terve, vaikka perhe oli mitä oli.

Oli hän silti toisinaan pahoillaan. Kirjailija oli tytölle kuitenkin aina puoliksi vieras. Liian etäinen. Muttei sitä voinut enää korjatakaan. Siitäkään lehti ei ollut osannut kirjoitta. Kirjailijan kuolemasta. Se oli maalaillut koreaa kuvaa. Suurta taiteilijaa. Rauhallista loppua. Valheellisia kuvia. Olisivat halunneet maalata surevan Möttösenkin kuvaan, mutta hän ei ollut suostunut haastatteluun. Vaikka hän olikin surrut. Omalla tavallaan.

Mutta siitä oli yli vuosikymmen. Eikä Möttönen sitä enää usein muistanut. Tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kirjailijan hän muisti useammin. Sen nuoren Kirjailijan, jonka oli tavannut lehdessä.

Ikkunan ohi käveli mies koiran kanssa. Katsoi epäluuloisesti ikkunasta tuijottavaa Möttöstä. Möttönen hymähti. Samanlainen koira kuin tytöllä. Saman värinenkin se oli. Hänen pitäisi soittaa tytölle. Kehua kirjoitusta. Ja ehkä pyytää käymään. Muttei vielä. Ei, kun tyttö vielä nukkuisi.

Martina Devlin: Three Wise Men

2011-03-17T22:34:00.006+02:00

HarperCollins, 2000

Kun kuusivuotiaat Gloria, Kate ja Eimear esittivät joulukuvaelman kolmea viisasta miestä, muodostivat he ystävystrion, jonka kaltainen tulee vastaan vain kerran elämässä. He kasvoivat yhdessä ja opiskeluajan erovuosien jälkeen asuvat jälleen samassa kaupungissa, Dublinissa. Siellä he elävät omia ja yhteistä elämäänsä, menevät naimisiin ja etenevät urillaan. Mutta miten ystävyys kestää, kun Kate heittäytyy suhteeseen Eimearin miehen kanssa ja Glorian pakkomielteinen tarve saada lapsi ajaa hänet äärimmäisiin tekoihin? Voiko vastustamaton Jack tuhota ystävyyden, jonka oli tarkoitus kestää eliniän?

Perjaatteessa kirjan lähtökohdat antavat mahdollisuuden mielenkiintoiseen tutkielmaan siitä, missä kulkevat rajat, joita ei voi ylittää uhraamatta ystävyyttä. Kirjan ystävystroikan teot venyttävät heidän suhteensa äärirajoilleen ja nostattavat mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, millaiset teot ystäviltä voi antaa anteeksi. Ongelma kuitenkin on, että tätä tarinaa ei kerrota erityisen hyvin. Se sekä alkaa että loppuu kummallisesti ja koko tarina tuntuu epäjohdonmukaiselta ja hajanaiselta. Ihan suoraan sanottuna en oikein missään vaiheessa en osannut päättää, oliko kirja loppuun lukemisen arvoinen, enkä oikeastaan vieläkään osaa vastata siihen kysymykseen.

Ihan erityinen ongelma kirjassa oli, etten pahemmin pitänyt yhdestäkään kolmesta päähenkilöstä. Tämä on oikeastaan miltei saavutus, kun otetaan huomioon, kuinka erilaisia Katesta, Gloriasta ja Eimearista on kirjassa tehty. Valitettavasti vain jokainen heistä oli ainakin osan aikaa käsittämättömän pakkomielteinen ja itsekeskeinen, enkä oikein osannut kokea sympatiaa yhtäkään kohtaan ainakaan pidemmän päälle. Nämä kolme kolmenkymmenen ylittänyttä naista tuntuivat käyttäytyvät paikoin kuin pahemmatkin kakarat. Se ei juuri kannusta samaistumaan päähenkilöihin tai kiinnostumaan pidemmän päälle siitä, mitä heille tulee tapahtumaan.

Ei kirja tietysti puhtaasti huono ollut. Se esitti mielenkiintoisia kysymyksiä juuri ystävyyden rajoista, mutta toisaalta myös siitä, missä kulkee raja oikean ja väärän teon sekä hyvän ja pahan ihmisen välillä. Usean henkilöhahmon kohdalla on ihan mielenkiintoisesti nostettu esiin erilaisia puolia, mutta harmillisesti näihin erilaisiin puoliin ei ole pureuduttu tarpeeksi. Ylipäätään jäin kaipaamaan tiukempaa otetta henkilöistä ja koko tarinasta.

Ps. Eilinen merkintä ilmiintyi jälleen Räpellykseen, tällä kertaa uuden "palstan" muodossa.

Beethoven ikkunassa

2011-03-15T18:06:00.005+02:00

Viime syksynä tapahtui muutamia asioita. Ensinnäkin täytin vuosia. Toiseksi alakerran antiikkiliikkeen ikkunaan ilmestyi Beethovenin rintakuva. Nämä asiat eivät välttämättä tapahtuneet juuri tässä järjestyksessä.

Vilkuilen usein ohikulkiessani antiikkiliikkeen ikkunoita ja kiinnitin Beethoveniin heti ensisilmäyksellä huomiota. En ollut ennen nähnyt vastaavaa ja Beethoven on hahmona erityisen kiinnostava. Pitkän tovin katselin tätä kuitenkin vain ikkunassa ennen kuin uskaltauduin liikkeeseen sisään sitä ihastelemaan. Siellä tuli vastaan ikävä mutta ennustettava totuus: tämän tyyppiset esineet eivät sovi opiskelijan budjettiin.

Tässä kohtaan astuu esiin syntymäpäivä. Olin alustavasti saanut syntymäpäivälahjaksi taulujenkehystystä, sillä, kuten aiemmin jo mainitsin, löytyy minulta erinäisiä grafiikoita ynnä muuta, joka kaipaa kehystystä. Vaan taulujen järjestelyn myötä akuutti tarve kehystykselle väistyi ainakin toistaiseksi, neuvottelin lahjan sisällön vaihdosta. Yhdestä taidelahjasta siis toiseen ja kappas, nyt kodistani löytyy Beethoven.

Ainoa mahdollinen sijoituspaikka uudelle ystävälleni oli tässä asunnossa ikkunalauta. Siellä siis nököttää Beethoven. Samalla myös koko ikkunalauta tuli siivottua ja uudelleen järjestettyä.

PS. Eilinen merkintä on jälleen Räpellyksessä. Tällä kertaa aiheena olivat savipillit.

Sunnuntaisuosikit: Behind the name

2011-03-13T19:52:00.003+02:00

Melkein jokainen kaunokirjallisen tekstin kirjoittaja tarvitsee toistuvasti uusia nimiä hahmoilleen. Joillekin kirjoittajille se kai on varsin helppoa ja vaivatonta, mutta joillekin meistä, kuten minulle, se ei ole ihan niin helppoa. Mistä sitä oikein tietää, millainen nimi kuvaisi parhaiten juuri tietynlaista hahmoa. Ja mistä sitä parhaiten löytäisi uusia nimiä, jottei aina käyttäisi niitä samoja, tuttuja ja turvallisia.

Kiitos tekstipajan olen luonnollisesti joutunut nyt kirjoittamaan aiempaa enemmän erilaisia tekstejä ja sitä myötä törmännyt myös tähän ikuiseen nimien valinnan vaikeuteen. Suomalaisten nimien kohdalla suhteellisen klassinen vaihtoehto tietysti on almanakan nimipäiväluettelo, joka on minulle vanha tuttu ja jota selailen muutenkin ihan vaan huvin vuoksi. Nyt vaan kävi niin, että kurssin lopputyötä varten kaipasin ulkolaisia nimiä ja eteen iski tenkapo. Ihan niitä stereotyyppisimpiä nimiä ei haluaisi valita, mutta mielessä on nimiä ihan liian vähän. Siispä ei auttanut muu, kuin laittaa Google laulamaan ja lähteä hakemaan jonkinlaisia listausta aiheesta.

Vaan mitäs löysinkään! Oman aikani haettuani tuli vastaan aivan loistava sivusto, nimittäin Behind the Name. Behind the Name ei ole ainoastaan lista nimistä, vaan huomattavan laaja tietokanta, jossa nimiä voi hakea niin aakkosten, sukupuolten kuin maankin mukaan. Lisäksi nimien yhteydessä on kerrottu, missä maissa nimi on käytössä, mistä nimestä ne on johdettu ja mitä nimi kenties tarkoittaa. Lisäksi saatavilla on lista kyseiseen nimeen linkittyvistä nimistä ja näiden nimien sukupuu sekä nimipäivät ja vähän muutakin tietoa.

Behind the Name on ehdottomasti parhaita löytöjä, joka on minulle tullut vastaan viimeaikoina. Sivusto täynnä kaikkea ihanan turhaa tietoa nippelitiedon ystävälle ja apua kirjoitusharrastukseen. Suosittelen myös kaikille muille!

PS. Jo aiemmin tätä blogia on voinut seurata Blogilistan kautta, mutta nyt se on mahdollista myös Bloglovinissa.

Melodifestivalen

2011-03-12T23:33:00.002+02:00

Rasitampa taas vaihteeksi teitä lukijoita ainaisilla viisuhöpinöilläni, koska, noh, tekee mieli. Ne, joita viisut ärsyttävät voivat täten hypätä tämän merkinnän yli.

Siinä missä olen ollut viisufani jo pikkukakarasta, olen ehkä vähän yllättäen löytänyt Melodifestivalenin vasta pari vuotta sitten. Melodifestivalen on siis se skaba, jossa ruotsalaiset valitsevat oman ehdokkaansa viisuihin. Jos et ole koskaan Melodifestivalenia nähnyt, älä missään tapauksessa erehdy ajattelmaan mitään sellaista puoliväljähtänyttä ja tönkköä, kuten Suomen viisukarsinnat lähes joka vuosi. Ei, ruotsalaiset tekevät tämänkin paremmin. Melodifestivaalen on moniviikkoinen kartevaali ja maata kiertävä kansanjuhla. Melodifestivalen kerää artisteja kaikista tyylilajeista ja täyttää Ruotsin suurimpia areenoja.

Mutta ennen kaikkea Melodifestivalen on viimeisen päälle hiottu ja hauska show. Juontajat ovat sanavalmiita, varmoja, huumorintajuisia ja heittäytyviä. Artistien esittely on joka vuosi tehty erilaisella ja hauskalla tavalla. Esimerkiksi tänä vuonna kaikkia artisteja "kuulusteltiin" ja ainakin minä hekotin suurimman osan näistä läpi. (Alta löytyy yksi.) Niin ja väliaikashowhunkin panostetaan ihan eri tavalla, kuin suomessa. On ulkomaisia esiintyjävieraita ja tai täysillä heittäytyviä kotimaisia. Niin oli tänäkin vuonna, vaikka itse en ehkä ihan innostunut entisten viisutähtien "uudelleen koulutuksesta".

Niin ja ne esiintyjät. Se mikä viisuissa on minua aina viehättänyt, on artistien aito innostus esiintyä juuri sinä hetkenä juuri sillä lavalla juuri sille yleisölle. Siinä esiintymisessä on usein sellaista mieletöntä riemua, että sitä on hauska katsella silloinkin, kun kappale ei ole hyvä. Juuri tämä tunnelma tavoitetaan tosi hyvin myös Melodifestivalenin lavalla. Hihkun kotona innosta ihan vaan siksi, että myös esiintyjät länsinaapurin areenoilla tuntuvat hihkuvan riemusta päässessään lavalle.

Tämän vuoden Melodifestivalenin finaali oli tänä iltana. Voittajaksi äänestettiin tänä vuonna Eric Saade, joka oli ihan kisan kärkipäässä viimevuonnakin. Harmillista vain, että tämän vuoden kappela Popular ei ollut yhtä hyvä, kuin viimevuotinen Manboy. Vaan eipä silti, ainakin Ericillä on paketti kasassa ja Düsseldorfiin (jossa siis tämän vuoden viisut kisaillaan) on tiedossa näyttävä show Ruotsilta. Ylipäätään kisa oli aika tasaväkinen ja jännittävä, vaika vähän toki jäi harmittamaan, ettei oma suosikkini The Monikerin Oh My God yltänyt voittoon asti. Vaan eipä suosikkini yliinsäkään voita ja nyt The Monikerille irtosi peräti kolmas sija. Alta löytyvät sekä voittajan että The Monikerinkin esitykset.

Ps. Yritän pitää viisurummutuksen lähikuukausina täällä blogissa jossakin kohtuuden rajoissa, mutta jos sitä ei lainkaan kestä, ei tämä ehkä ole oikea paikka. Hyvän mielen ja huonon musiikin juhla kunniaan!

Tekstipaja, tehtävä 1: Henkilöhahmo

2011-03-11T23:49:00.001+02:00

Kuten olen tainnut jo aiemmin mainita, olen tänä keväänä ottanut osaa koulutusohjelmallemme järjestettävälle Tekstipaja-kurssille. Tekstipajan ideana on tarjota meille osallistujille tilaisuus kirjoittaa ja saada palautetta teksteistämme muilta osallistujilta. Tekstiä tuotetaan vaihtuvien tehtävien pohjalta, joskin tehtävänantoihin on saanut suhtautua melko vapaamielisesti. Lisäksi keskustelemme tapaamisissamme ja verkossa kirjoittamisesta ja kirjoitusprosessin eri puolista.

Itse olen kokenut erittäin antoisaksi tämän tapaisen kurssin. Kun kaikki vastaavat samaan tehtävänantoon, oppii toisten kirjoituksista ja toisille annetusta palautteesta yllättävän paljon. Lisäksi kurssi on pakottanut minut kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä, mikä on ollut erittäin hauskaa. Se sitten on toinen juttu, kuinka hyviä nämä tekstin pätkät ovat, mutta ainakin ne ovat tekstejä ja alkuja johonkin.

Joka tapauksessa, koska kerran olen tuottanut tälläisiä tekstinpätkiä tässä kevään aikana, ajattelin, että voisin ihan hyvin julkaista muutamia niistä myös täällä. Niistä saa antaa palautetta ja niitä saa rakentavasti kritisoida, kunhan pitää mielessään, että ne ovat raakileita ja ehdottomasti keskeneräisiä. Alta löytyy kurssin ensimmäinen tehtävänanto sekä teksti, jonka tuotin sen pohjalta.

Tehtävä 1: Kirjoita kuvaus henkilöhahmosta. [Tehtävänantoon oli liitetty runsaasti erilaisia ohjeita henkilöhahmon luomiseen, joita en viitsi kopioida tähän.]

Tämä teksti on tavallaan osa erästä laajempaa kokonaisuutta, joka minulla on mielessä, muttei kuitenkaan ole. Näkökulma on vähän väärä sitä kokonaisuutta ajatellen, mutta toimii tämän pituisessa tekstissä.

Myllytie viidessä, Kurpitsalinnan toisen kerroksen keittiössä on taas vauhti päällä. Samalla, kun isä yritti lohduttaa niiskuttavaa Tarmoa, piti hänen selittää Hiljalle, ettei sisään saa tuoda kuolleita hämähäkkejä, ei edes pieniä. Eikä niitä varsinkaan saanut antaa säikylle pikkuveljelle. Hiljaa harmittivat isän moitteet ja hän istui tuolissaan kädet puuskassa ja huulet mutrussa. Eihän tyttö tahallaan ollut veljeään säikytellyt, oli vain halunnut näyttä, miten hienon hämähäkin oli löytänyt. Mistä hän olisi voinut tietää, että Tarmo pelkäsi kuolleita hämähäkkejäkin. Ja nyt isä vielä oli nakannut löydöksen ikkunasta takaisin pihalle.

Tarmon vähitellen rauhoituttua ja jatkettua kesken jäänyttä piirrosta, alkoi isää huvittaa Hiljan mökötys. Tyttö näytti aina yhtä hassulta kädet puuskassa ja ylipitkä otsatukka silmillä roikkuen. Pitää muistaa leikata pottakampaus taas muotoonsa vaikka huomenna, hän ajatteli samalla kun antoi tytön päälaelle nopean pusun ja pörrötti hiuksia. Ne olivat kauniin vaalean ruskeat, ihan kuten tytön äidilläkin.

”Alkaakos teillä olla jo nälkä? Meillä olis lohisoppaa päiväruuaksi.” Vaikka Hilja suuttui ja mököttikin herkästi, niin vähintään yhtä nopeasti tytön sai myös leppymään, eikä juuri mikään toiminut nopeampana lepyttelijänä kuin hänen lempikeittonsa. Ja kun keitto oli nostettu pöytään ja kauhottu soppalautasiin, ei pöydässä enää näkynyt yhtään mutruhuulista tyttöä tai itkuista poikaa. Siitä isä ainakin oli aina tyytyväinen, että heidän lapsilleen kyllä kelpasi ruoka kuin ruoka. Se myös selvästi yhdisti siskoksia, vaikka kovin moni muu asia ei tuntunutkaan yhdistävän. Välillä vanhempia oikein nauratti, miten heillä saattoikin olla kaksi niin kovin erilaista lasta.

Ei kestänyt kauankaan, kun soppalautaset oli tyhjennetty, Hiljan tapauksessa peräti kahdesti. Lautasia tiskikoneeseen nostellessaan isä yhtäkkiä keksi oivan idean. ”Kuules Hilja. Mitäs jos me ostettaisiin sulle sellainen laatikko, jossa on läpinäkyvä kansi? Voitaisiin laittaa sinne kaikki ötökät, joita puutarhasta löytyy, ja sitten ne ei huku ja hajoa.” Hiljasta näki heti, että idea oli mitä loistavin. ”Joo!” tyttö hihkaisi innostuneena. ”No hyvä. Katsotaan, jos huomenna ehdittäisiin kauppaan.”

Innosta hehkuen Hilja nousi pöydästä ja lähti kipittämään portaita alas. Pian isä näkikin tytön katoavan punaisissa lappuhaalareissaan pihalle pensaiden lomaan. Epäilemättä tämän suunnitelmissa oli etsiä uusia hyönteisiä, joita tulevaan laatikkoon voisi laittaa. Hiljan kannalta olikin hienoa, että uudessa kodissa oli iso puutarha. Nyt tytön saattoi päästää omin päin vaikka koko päiväksi tutkimaan ja seikkailemaan sinne. Vanhassa kodissa sitä ei voinut tehdä, vaikka vanhemmat tiesivätkin Hiljan pitävän kaikesta eniten juuri eläinten ja kasvien tutkimisesta.

Harmillista tietysti oli, että samalla, kun Hilja oli saanut oman puutarhan jota tutkia, oli tämän paras ystävä Paavo jäänyt vanhaan kotikaupunkiin. Sen takia Hilja oli ollut pitkään kärttyinen ja kiukutellut vähän kaikesta. Mutta ehkä syksyllä alkavasta eskarista löytyisi uusia ystäviä, isä pohti toiveikkaana. Tai kenties alakerran perheen lapsi olisi suunnilleen saman ikäinen. Se tosin selviäisi vasta, kun perhe palaisi lomaltaan.

Silloin Matruusi hyppäsi pöydälle ja puski kehräten päätään isän käsivartta vasten havahduttaen hänet pohdinnoistaan. ”No sinä se ainakin taidat viihtyä täällä” isä hymähti silittäessään tyytyväistä, pulskaa kollikissaansa, joka yleensä nukkui kirjahyllyn päällä. Tyytyväisempää eläintä oli vaikea löytää.

Kuvaostoksilla kirjakaupassa

2011-03-10T22:54:00.003+02:00

Jos joku teistä lukijoista ei vielä tähän mennessä ole sitä huomannut, niin olen pahamaineinen kirjojen ystävä. Siispä ei liene mikään yllätys, että yksi lempi paikoistani viettää aikaa kaupungilla onkin kirjakauppa. Tuskin olen ainoa, joka voi viettää tunteja selailemassa kirjoja hyllyjen välissä ja haaveilemassa kaikkien ihanuuksien omistamisesta, vaikka varaa juuri mihinkään ei olisikaan. Etenkin uutuuksien seuraamiseen tämä on mitä mainioin keino.

Oikeastaan miltei mikä tahansa kirjakauppa käy tähän selailuun ja haaveiluun. Viihdyn niin divareissa, isoissa massakirjakaupoissa kuin pienistä erikoiskirjakaupoista. Tosin suosikkivierailukohteeni taitavat kuulua niihin helsinkiläisen kirjaihmisen vakioihin, sillä ykkössuosikkejani ovat Helsingin Akateeminen kirjakauppa sekä Kiasman kirjakauppa. Myös täällä Turussa yksi suosikeistani on juuri Akateeminen.

Vaan mitä sitten tehdä, kun vastaan tulee ihania kirjoja, jotka tekisi mieli lukea, mutta joita ei voi juuri silloin kärrätä mukanaan kotiin? Ainakin minun muistini on siinä määrin heikko, että helposti unohdan etenkin kirjojen nimiä nopeasti ja ainakin ennen kuin ehdin kotiin asti. Aikaisemmin tapanani oli kirjoittaa kirjojen nimiä ylös muistikirjaan ja kuiteille, mutta nyttemmin olen nopeamman ja näppärämmän konstin. Enää en kaiva laukusta esiin kynää ja paperiaa, vaan kameran tai kännykän ja kirjoittamisen sijaan nappaan kuvan kirjan kannesta. Helppoa ja nopeaa, ja visuaalisena ihmisenä sitäpaitsi muistan paljon paremmin, mistä kirjasta on kyse, kun näen sen kannen.

Viimeksi kävin tälläisellä retkellä Turun Akateemisessa helmikuun loppupuolella ja nuortenkirjoihin painottuvat tulokset löytyvät alta.

Kuvan kirjat:

Taulun paikka

2011-03-09T22:39:00.000+02:00

Olen siitä tyypillinen naisihminen, että pidän sisustamisesta. Mutta jos ihan totta puhutaan, en ehkä ole kamalan hyvä siinä. Ehkä isoin ongelma on, että omistan ihan liikaa tavaraa, etenkin kirjoja. Kirjat vaativat kirjahyllyjä ja kirjahyllyt seiniä, ja siinä vasta onkin haastetta, ettei kirjahyllyistä tule liian hallitsevia ja raskaita.

Monet kirjahyllyt ovat ongelma myös silloin, kun haluaisi laittaa taidetta esille. Jos seinät ovat täynnä kirjahyllyjä, on joukkoon vähän haastavaa mahduttaa kaikkia taidetta etenkään silloin, kun erilaisia grafiikan lehtiä ja taidejulisteita. Se onkin ollut tässä nimenomaisessa asunnossa aina vähän ongelmallista, etten ole löytänyt taiteelleni paikkoja. Tai ehkä olen vain ollut vähän laiska.

Vaan nyt, ihan viimeisten viikkojen aikana olen saanut potkittua itseni liikettä ja päätynyt ainakin jokseenkin tyydyttävään lopputulokseen. Muutama uusi juttu on päässyt seinille ja muutama on siirtänyt paikkaa. Tosin vieläkin kaapeista löytyy asioita, jotka joskus pitäisi saada kehyksiin ja esille. Mutta kehystäminen on kallista puuhaa ja opiskelijabudgetti ei juuri anna perkiksi siinä suhteessa. Siispä esimerkiksi Tiitus Petäjäniemen printit saavat yhä odottaa oikeaa aikaa ja paikkaa.

Alta löytyy kuvia ja hieman sanoja itse taiteen takaa yksiön "huoneiden" mukaan jaoteltuna.

Makuuhuone:

Kolmen ja puolen vuoden aikana sänkyni on seilaillut vähän sinne ja tänne pitkin asuntoa. Se löysi sopivan paikan oikeastaan vasta viime syksynä. Samalle sängyn ympärille ilmestyi paljon tyhjää seinää. Ihan ensimmäiseksi otin ja siirsin vuosia sitten Kööpenhaminasta ostetunison Henri Cartier-Bresson julisteen ruokapäydän päältä sängyn päätyyn. Muutoin seinät olivat melko tyhjät, kunnes keksin kaivaa varastoistani erinäisiä vuosien varrella kertyneitä taidepostikortteja. Vähitellen olen keräillyt niille erilaisia kehyksiä ja nyt sain vihdoin ripustettua niitä seinille. Tosin kehystettäviä kortteja olisi ainakin tuplasti enemmän, kun vaan löytäisin lisää kivoja kehyksiä.

Keittiö:

Tällä seinällä oli tosiaan aiemmin rakas Cartier-Bresson halpoine Ikea-kehyksineen. Sen siirryttyä sängyn ylle nostin seinälle kookoskuvan pystysuunnassa. Valitettavasti se vaan oli kamalan yksinäisen ja orvon näköinen, ei vähiten siksi, että se on alkujaankin tarkoitettu yhteen kalakuvan kanssa. Vieläkin ne näyttävät vähän pieniltä ja kaipaisivat ehkä kehyksiä ympärilleen, mutta saavat nyt olla näin.

Niin nämäkin ovat tosiaan matkamuistoja, tosin itse asiassa itse ottamiani kuvia Wienistä. Suurennettu ne on aikoinaan työväenopiston valokuvauskurssin näyttelyä varten.

Eteinen:

Joskus viitisen vuotta sitten ostettu Vesiputouksen alla on ainoa taideteokseni, joka on pysynyt tismalleen samalla paikalla eteisessä, vessan oven vieressä alusta alkaen. Nyt se sai parikseen Kettu-sarjakuvaoriginaalin (tuttavallisemmin Kakkelon), jonka menestyksekkäästi aikoinaan huusin huutokaupassa kaverini avustuksella.

Ehkä sitten seuraavassa asunnossa saan enemmän taidetta kehyksiin ja seinälle.

Karhunpoika sairastaa

2011-03-08T22:59:00.001+02:00

Tänään allekirjoittanut on ollut aika pahasti alavireessä. En nyt varsinaisesti ole tainnut olla kipeä, mutta kun eilisen Helsingin retken järjestämisen stressi pääsi laukeamaan ja siihen päälle iskettiin vielä pahat univelat, niin tällä päiväällä ei ollut oikein mitään selviytymisen edellytyksiä. Jo aamulla herätessä päätä särki ja nenä vuosi kuin hana ja, kuten opiskelutoverit varmasti voivat todistaa, oli koulussa vieraillessa veto pahasti pois.

Noh, mitä ilmeisimmin tällä kertaa ei ollut kyse mistään, mitä eivät pitkäät päiväunet (tässä tapauksessa kolmetuntiset) olisi melko pitkälti korjanneet. Ennen niille nukahtamista iltapäivällä jäin kuitenkin miettimään, miten paljon ikävämpää sairastaminen on nyt aikuisena. Ei sairastaminen koskaan lapsenakaan ollut herkkua herkkua, mutta kyllä siinä yksi selkeä etu oli: ei tarvinnut itse hoitaa itseä, vaan joku muu teki sen minun puolestani.

Oikeastaan sairastaminen, ainakin silloin, kun ei opput pahasti kipeänä, oli aika mukavaa. Ei nyt niin mukavaa, kuin terveenä olo, mutta ei tarvinnut mennä kouluun, sai lukea kirjoja ja katsella videoita koko päivän ja äiti toi hyvää ruokaa. Vaan ehkä parasta oli se, että olohuoneen isoista nojatuoleista sai tehdä sairastaessa sängyn. Se oli ehdottomasti parasta sairastamisesta, sillä sitä ei koskaan saanut tehdä terveenä. Kahdesta isosta nojatuolistamme syntyi jännittävä laidallinen sänky, jossa kölliessä tuntui, kuin olisi ollut linnassa. Joskus selkänojien yli sai jopa virittää peiton katoksi!

Vaan tosiaan, nyt sitä ollaan aikuisia, kukaan ei tee sairastajalle ruokia valmiiksi, eikä tässä asunnossa edes ole nojatuoleja, joista tehdä linnasänkyä. Mutta onneksi aikuisen elämässä on muita mukavia asioita.

PS. Jälleen kerran eilinen merkintä ei ole suinkaan jäänyt kirjoittamatta, vaan läytyy tällä kertaa Räpellyksen puolelta. Oli muuten tarkoitus eilen kirjoittaa lyhyesti. Se ei selvästikään ollut menestys.

Sunnuntaisuosikit: Recyclart

2011-03-06T22:00:00.002+02:00

Koska olen armoton copycat päätin varastaa muilta sunnuntaisuosikit ainakin näin maalisblogin ajaksi. Sunnuntaisuosikki tuli allekirjoittaneelle tutuksi Inarin blogista, jossa suosikkeja on nähty vuodenvaihteesta alkaen. Ideana on, että aina sunnuntaisin blogissa esitellään jokin blogin kirjoittajan suosikkijuttu, blogin aihepiirin mukaan tietenkin. Ja koska Kultturelli kanttarelli on tällainen jokapaikan blogi, niin suosikitkin saattavat olla miltei mitä tahansa. Sen verran kuitenkin aihetta rajaan, että ilmiselvästi Räpellykseen tai Kiti-blogiin kuuluvia suosikkeja en tänne kirjanne.

Ensimmäisen suosikin paikan saa napata Recyclart-blogi. Recyclart on nimensä mukaisesti kierrytettyä taidetaa. Tai oikeastaan Recyclart on paljon muutakin. Se on myös sisustamista ja käsin tekemistä kierrätetyistä materiaaleista. Ennenkaikkea Recyclart on allekirjoittaneelle inspiraation lähde. Ihmisten luovuutta on mielettömän kiinnostavaa seurata ja kun lähteenä on koko maailma, on lopputuloksiakin kymmenittäin erilaisia.

Recyclartiin saatetaan joskus toisekin palata, mutta listaan nyt alle muutamia Recyclart-suosikkejani sieltä taidelaidalta.

Syksyinen sateenvarjopuu.

Pyöräkaupan iso mainos.

Erilaisista kylteistä tehtyä tienvarsitaidetta.

Pientä taidetta vessapareirullien hylsyissä.

Bill Waterson: Homicidal psycho jungle cat - a Calvin and Hobbes collection

2011-03-05T23:56:00.001+02:00

Calvin ja Hobbes (suomalaisittain Lassi ja Leevi) taitavat olla kaikille ainakin oman ikäluokkani ihmisille jotain kautta tuttuja. Bill Wattersonin sarjakuvissa seikkailevat rasavilli pellavapää ja hänen lelutiikerinsä ja stripit kertovat näiden kahden ystävyydestä ja arkisista ja eriskummallisista tilanteista, joihin he ajautuvat. Pojan ja tiikerin lisäksi sarjakuvassa esiintyvät Calvinin vanhemmat, naapurin Susie ja Calvinin opettaja miss Wormwood. Tämä albumi on yhdistelmä mustavalkoisia yhden rivin strippejä sekä sivunkokoisia väristrippejä.

Sarjakuvissa tärkeä rooli on Calvinin mielikuvituksella, josta oiva osoitus on jo Hobbes. Välillä lukiessa melkein ehtii jo unohtaa, että kyseessä on tosiaan lelutiikeri ja Calvinin mielikuvitusystävä, mutta sitten kuvaan astuvat jälleen vanhemmat tai Susie ja näemme Hobbesin, kuten kaikki muutkin. Toisaalta Calvinin mielikuvitus muuttaa hänet milloin tahansa pelottomaksi avaruusmies Spiffiksi tai muut ihmiset vaikka dinosauruksiksi. Juuri Calvinin villi mielikuvitus ja pettämättömän omaperäinen logiikka luo pienen pojan varsin tavallisesta arjesta jännittävää ja yllätyksellistä luettavaa.

Ainakin näin aikuisen näkökulmasta voi Wattersonin sarjakuvaa lukea myös kuvauksena varsin yksinäisen lapsen maailmasta. Ainakaan tässä albumissa Calvinilla ei ole Hobbesin ohella muita ystäviä. Ehkä lähimmäksi yltää naapurin Susie, mutta ainakaan Calvin ei koskaan myöntäisi tätä ystäväksi. Jos häneltä kysytään on Susie perivihollinen. Liian nopeita johtopäätöksiä ei kuitenkaan ole syytä vetää, sillä mahdollisesta yksinäisyydestään huolimatta on Calvin ilmiselvästi myös varsin onnellinen lapsi.

Paljon mielekkäämpää onkin lukea näitä strippejä lapsuuden ja lapsen rajattoman mielikuvituksen ylistyksenä. Watterson on riemastuttavasti tavoittanut lapsen maailman voimakkaat tunteet ja koulupojan villin seikkailumielialan. Näitä ajattomia arjen seikkailuja onkin hauska lukea niin lapsena kuin nyt aikuisempanankin.

(PS. Jos joku jäi kaipaamaan eilistä blogimerkintää, se löytyy tällä kertaa Kiti-blogista.)

Khaled Hosseini: Leijapoika

2011-03-03T13:24:00.001+02:00

The Kite Runner
Suuri suomalainen kirjakerho, 2004

Amir syntyy 60-luvun alkuvuosina kabulilaisen mahtimiehen pojaksi. Hän elää turvattua elämää isänsä suuressa talossa ja viettää päivänsä leikkien perheen hazarapalvelijan pojan Hassanin kanssa. Hassan on valmis tekemään kaikkensa Amirin eteen ja pojat viettävät kaikki päivät yhdessä leikkien, siitä huolimatta, että heidän syntyperänsä on asettanut heidät hyvin vastakkaisiin asemiin yhteiskunnassa. Talvella 1975 kaikki kuitenkin muuttuu, kun leijakilpailun yhteydessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mikä muuttaa poikien suhteen peruuttamattomasti.

Leijapojasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa kirjan keskeisiä käännekohtia. Toki mikä tahansa (tai ainakin jokainen hyvä) kirja on paljon muutakin, kuin pelkät keskeiset käänteet, mutta tasapainottelu spoilaamisen rajalla on aina silti haastavaa. Puhukaamme siis tästä teoksesta yleisemmällä tasolla.

Vaikka Leijapojan kertoja on Amir ja sikäli voisi ajatella sen olevan kirja Amirista. Ainakin minulle kirja oli kuitenkin vähintään yhtä paljon kertomus Hassanista sekä Afganistanista, jonka myllerryksiltä pojat eivät välty. Kirjassa on huomattavan painostava tunnelma alusta aina viimeisille sivuille asti, mutta yllättäen kirja ei ole niin raskas lukea, kuin voisi kuvitella. Hosseinin kirjoitus kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ja tarinassa oli imu, josta on vaikea päästä irti.

Hosseini on myös osannut rakentaa epätäydellisyydessään kiinnostavia hahmoja, joiden kehitystä on vähintäänkin kiehtovaa seurata. Etenkin Amirin kokemus itsestään on mielenkiintoinen kuvaus hahmon henkilökohtaisesta kasvusta, mutta erityisen kiinnostavaa on seurata, miten Amirin käsitys eri henkilöistä muuttuu tarinan aikana. Totuus on usein mielikuvia ihmeellisempää, kuten myös tässä tarinassa.

Kaikenkaikkiaan Leijapoika on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kertomus. Sen ihmiskohtalot ovat koskettavia ja niiden ohella teos kuvaa mielenkiintoisesti sitä Afganistanin historiaa, joka ei aina nouse esiin medioissa. Teos onkin siis monella tasolla lukemisen arvoinen, vaikkei aivan nouse omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Kuninkaan puhe

2011-03-02T21:59:00.004+02:00

The King's Speech
Bedlam Productions, 2010
Ohjaaja: Tom Hooper

Albert Frederick Arthur George, kuningas Yrjö V:n toinen poika, on armeijan upseeri ja prinssi, josta tulee aikanaan vastentahtahtoaan kuningas Yrjö VI. Hänellä on rakastava vaimo ja kaksi ihanaa tytärtä. Hänen elämäänsä kuningashuoneen jäsenenä varjostaa kuitenkin änkytys, josta hän on kärsinyt lapsuudesta alkaen. Prinssin yritettyä lähes kaikki keinoja päästäkseen eroon änkytyksestään ja luopunut jo toivosta, kun hänen vaimonsa löytää poikkeuksellisia metodeja käyttävän puheterapeutti Lionel Loguen, jonka vastaanotolle hän suostuttelee puolisonsa.

Kuninkaan puhe on yksi kauneimmista elokuvista, jonka olen eläessäni nähnyt. Eilen, istuessani elokuvateatterin ensimmäisessä rivissä, sain itseni useaan otteeseen haukkomasta henkeäni puhtaasti valkokankaalle heijastettujen kuvien kauneuden vuoksi. Kaunein kaikista lavasteista elokuvassa oli puheterapeutti Loguen nuhjuinen vastaanottohuone, yksi elokuvan keskeisistä tapahtumapaikoista. Esimerkiksi kaikki kuninkaalliset tilat tuntuivat kolkommilta, ehkä prinssiperheen kotia lukuunottamatta. Tämä toisaalta tuntui heijastavan Yrjö VI:n tuntemuksia kussakin tilassa.

Yksin kauniit kuvat eivät kuitenkaan tee tästä elokuvasta loistavaa elokuvaa. Sen sijaan ensiluokkaiset näyttelijänsuoritukset tekevät. Colin Firthin kuningas on herkkä, traumatisoitunut ja alistunut mies, joka kärsimys ylellisen elämän keskellä on käsinkosketeltavaa. Velvollisuuksien ja omien halujensa ja pelkojensa ristivedossa taisteleva tuleva kuningas on Firthin esittämänä niin monivivahteinen hahmo, että vain harva näyttelijä olisi kyennyt luomaan yhtä todellisen ja koskettavan hahmon. Toisaalta myös Lionel Logueta esittänyt Geoffrey Rush loi terävän kuvan tarkasta, kärkkäästä ja röyhkeästäkin, mutta toisaalta omalla tavallaan elämässään pettyneestä australialaisesta. Hahmossa on syvyyttä, jonka luomiseksi ei käsikirjoitukseen ole tarvinnut lisätä kirjoittaa pitkiä kuvauksia, vaan elokuvassa on luotettu Rushin kykyyn tuoda hahmoon syvyys sisältä päin.

Kenties suurimman vaikutukseen minuun teki kuitenkin Helena Bonham Carterin herkkävivahteinen kuvaus Yrjö VI:n puolisosta, tulevasta kuningatar Elizabethista. Olen liian usein nähnyt Bonham Carterin samankaltaisissa, hieman hullun naisen rooleissa, mikä oli saanut minut unohtamaan, miten laaja-alainen näyttelijä hän todellisuudessa onkaan. Kuitenkin hänen roolityönsä rakastavana ja vahvana vaimona tulevan kuninkaan rinnalla on tunteita herättävä siinä missä Firthin ja Rushin kuvaukset hahmoistaan sekä näiden välisestä suhteesta.

Kokonaisuudessaan tarina on samanaikaisesti sekä raaka kuvaus velvollisuudesta ja sen painosta että koskettava kertomus kasvusta ja henkilökohtaisten vaikeuksien ylittämisestä. En haluaisi käyttää turhia ylisanoja, jotten kuulostaisi kovin falskilta, vaikka todellisuudessa tämä elokuva ansaitsisi niistä jokaisen. Sen kuitenkin sanon, että vaikka en kovin montaa muuta ehdokasta olekaan nähnyt, on elokuva mielestäni todella ansainnut jokaisen Oscarinsa. Olisi ehkä ansainnut vielä muutaman enemmänkin esimerkiksi sivuosasuorituksista ja musiikista, mutta kuten sanottu, en ole muita ehdokkaita juuri nähnyt. Mikäli et ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, suosittelen sitä lämpimästi.

(Kuvan lähde: Omamaamansikka)

Maalisblogi

2011-03-01T23:39:00.000+02:00

Joskus tulee vastaan sellainen hetki, että pitää asettaa itselle jokin haaste. Perinteisesti olen ollut huono itseni haastaja, en vähiten siksi, että luonteeltani olen aina ollut kovin turvallisuushakuinen ja aika pelokas kaikkea uutta ja omituista kohtaan. Vuosia pysyin omalla mukavuusalueellani, tyytyväisenä ja tylsistyen.

Vaan elämä opettaa myös helsinkiläistä ja viimeiset viitisen vuotta ovat opettaneet ottamaan isompia ja pienempiä loikkia tuntemattomaan. Olen työntänyt itseni isompiin ja pienempiin tuntemattomiin ja jokainen kerta on opettanut minulle jotain uutta ja tuonut elämään jännittäviä ulottuvuuksia. Osa näistä on ollut pieniä ja oikeastaan vaarattomia liikkeitä, toiset taas suuria ja elämää mullistavia. Kaikki ovat muuttaneet minua, tehneet minusta uuden ja erilaisen.

Nyt haluan jälleen haastaa itseni uudella tavalla. Haastaa itseni kirjoittamaan. Tarkemmin ottaen olen päättänyt kirjoittaa kuukauden ajan, maaliskuun jokaisena päivänä merkinnän blogiini. 31 päivää, 31 merkintää. Niistä tämä on ensimmäinen. Tarkalleen ottaen jokainen näistä merkinnöistä ei varmastikaan tule tähän blogiin. Uskon kirjoittavani muutaman merkinnän käsitöistä Räpellykseen ja kenties intoudun kirjoittamaan jälleen Kiti-blogiinkin. Mutta jokaiselle päivälle minun on tehtävä merkintä.

Joku ehkä haluaisi tietää, miksi ryhdyn näinkin typerään hankkeeseen. Syitä tietysti on monia, koska mikään maailmassa ei ole koskaan niin yksinkertaista, kuin toivoisimme. Ensimmäinen, varsin luonnollinen, lähtökohta oli, että haluaisin kehittyä blogin kirjoittajana. Olen pitänyt erilaisia blogeja jo vuosia ja ollut aina vähintäänkin ailahtelevainen kirjoittaja. En osaa kirjoittaa säännöllisesti tai tasalaatuisesti. Pakottamalla itseni kirjoittamaan päivittäin toivon puskevani itseäni enemmän kohti ainakin toista näistä tavoitteista, säännöllisyyttä. Jos kirjoitan päivittäin kuukauden, on sen jälkeen toivottavasti aiempaa helpompaa pitää yllä kohtuullista säännöllisyyttä, jos ei nyt sentään päivittäistä rytmiä.

Toisaalta olen viime aikoina ollut vaikuttunut erään toisen bloginpitäjän eleganssista ja sinnikkyydestä. Ystäväni Johanna on vaihdossa Prahassa ja kirjoittaa elämästään Jan Palachin kotikaupungissa päivittäin blogissaan. Johanna kirjoittaa kauniisti suorallaan runollisia kuvauksia päivistään ja niitä lukiessani olen pohtinut, josko minunkin olisi aika oppia ja kehittyä kirjoittajana.

Kolmas syy ei oikeastaan ole syy laisinkaan, vaan onnekas yhteensattuma. Osallistun tällä kevätlukukaudella koulutusohjelmassamme järjerjestettävälle luovan kirjoittamisen tekstipajakurssille, jonka tuorein tehtävä on kirjoittaa viikon ajan päivittäin puolen sivun verran tekstiä. Mitä tahansa tekstiä. Ensimmäisen viikon ajan olen siis velvoitettu kirjoittamaan päivittäin jo ilman itselle asettamaani haastetta.

En tiedä vielä, millaisia kirjoituksia tulen tulevan kuukauden aikana tekemään. Osa niistä on varmasti entuudestaan tuttuja arvioita kirjoista tai elokuvista. Toisaalta joukkoon eksyy varmasti muutamakin lyhyt tai kuvapainotteinen merkintä. Ja sitten saattaa hyvin olla, että joukkoon eksyy myös luovaa kirjoitusta. Se on jotain, jota en ole ennen blogeissani lainkaan julkaissut. Ylipäätään annan itselleni luvan kirjoittaa mitä tahansa, mikä innostaa minua. Ainut asia, jota en salli itselleni (ja jota teidänkään, rakkaat lukijat, ei pidä minulta suvaita) ovat merkinnät, joissa valittelen, ettei ole kirjoitettavaa tai etten ehdi kirjoittaa. Haasteen arvioinnin aika on vasta 31 päivän kuluttua.

Aivot ja Commandore 64

2011-02-12T13:06:00.000+02:00

Kuinka usein on sallittua kirjoittaa Eve Mannusta? Ei ehkä niin usein, kuin haluaisin kirjoittaa, mutta kirjoitan silti taas. Reilu viikko sitten Eve haastatteli Jyväskylän yliopiston professoria Juha Hakalaa ja keskusteli tämän kanssa keskittymisestä ja siitä, miten ylitsepääsemättömän tuntuisista asioista päästään läpi. Oli kovin mielenkiintoista ja opettavaista. Kannattaa kuunnella.

Sateenkaaren päässä

2011-02-11T12:47:00.005+02:00

Joku tuttava joskus muinoin sanoi, että asioiden, etenkin kirjojen, järjestäminen värijärjestykseen on jotenkin keski-ikäistä ja keskiluokkaista.

Paskanmarjat, sanoo tämä kanttarelli, kun t-paitansa uudelleen järjesti. Vaikka kanttarellit taitavat kyllä olla aika keskiluokkaisia sieniä.

Arkkitehtuurista

2011-02-09T15:52:00.003+02:00

Kahden arkkitehdin tyttärenä tuskastun usein siihen arkkitehtien haukkumiseen, jota maailma tuntuu olevan pullollaan. Ennen kaikkea ärsyttää, kun arkkitehtejä syytetään asioista, joista arkkitehti ei joko ole itseasiassa edes vastuussa tai jotka muutoin ovat enemmän jonkun muun tahon virheitä. Kun on kuunnellut vanhempien työpuheita pian neljännesvuosisadan on siinä syntynyt aika selkeä käsitys siitä, mitä se arkkitehdin työ ihan oikeasti on, ainakin tuollaisen perusarkkitehdin.

Eve Mantu on puhunut tästä aiheesta ennenkin, mutta nyt tammikuun alulla Eve palasi aiheeseen otsikolla Eve Mantu ja vihainen arkkitehti. Jaksossa Eveä arkkitehtuurin saloihin Arkkivahti-blogin pitäjä Tarja Nurmi, joka tuntui olevan asioista enemmän tai vähemmän samaa mieltä, kuin minä. Vähän syvemmälle aiheeseen olisi voinut mun mielestä kyllä pureutua, vaikka keskustelu sinällään ihan mielenkiintoista olikin.

Vaan ei se Eve petä. Aina on jotain mielenkiintoista kuultavaa, kun muistan ohjelmaa Areenasta kuunnella. Niin ja Arkkivahdinkin taidan lisätä syötteenlukijaan.

52 kirjaa

2011-01-10T10:45:00.000+02:00

Olen asettanut itselleni tavoitteen tulevalle vuodelle. Tai jos totta puhutaan, niin olen asettanut useitakin, mutta puhun täällä nyt vain yhdestä. Olen päättänyt lukea vuodessa kirjan viikkoa kohden eli yhteensä 52 kirjaa.

Tämä ei oikeastaan ole uusi idea, vaan tämä on ollut tavoitteeni enemmän tai vähemmän sitoutuneesti useampina vuosina. Tänä vuonna yritän lisäksi kirjata ylös kirjat, jotka luen vuoden aikana. Perjaatteessa tavoittelen 52 omaksi iloksi luettua kirjaa, mutta koska tiedän, etteä etenkin keväällä on aika paljon muutakin luettavaa ja kiireitä, niin kelpuutan myös opiskeluluettavat ja ns. ammattikirjallisuuden sikäli mikäli luen kirjoja kannesta kanteen.

Saattaa olla, että teen tännekin sivun, johon listaan kirjoja, mutta vähintäänkin lukemisiani voi seurata Goodreadsista, jonne perustin äskettäin kirjahyllyn. Sivutuotteena tänne toivottavasti syntyy myös vähän enemmän kirja-arvioita tänne ja ehkä sinne. Goodreadista kirjoitan varmaan vähän enemmän jahka olen enemmän aikaa käyttänyt sen parissa.

Vuosi musiikissa

2011-01-02T13:09:00.003+02:00

Tuomakselta ja muualtakin mallia ottaen ajattelin napata talteen vuoden kuunnelluimmat kappaleet ja artistit Last.fm tilastojen mukaan. Todettakoon kuitenkin, että tämä on hyvin vajavainen ja osin virheellinenkin kuva vuoden musiikeista. Syitä tähän ovat sekä erinäiset tietotekniset ongelma että etenkin viimeaikoina suosiossa ollut ihan oikeiden stereoiden käyttö. Enimmäkseen nämä tilastot koostuvatkin Spotify-kuunteluistani ja huomattavaa onkin, että yli puolelta artistilistalaisista en edes omista yhtään levyä. Sama pätee myös kappalelistaan.

Artistit:

Salem Al Fakir
Kings of Convenience
The Mountain Goats
Belle and Sebastian
Yann Tiersen
Jack Johnson
Mumford & Sons
Jamiroquai
Elvis Costello
Regina Spektor

Kappaleet:

Alexi Murdoch – Orange Sky
Salem Al Fakir – Astronaut
Laleh – Live Tomorrow
Mumford & Sons – Roll Away Your Stone
Crash Test Dummies – Mmm Mmm Mmm Mmm
Kings of Convenience – The Passenger
John ME – Love Is My Drug
Regina Spektor – Blue Lips
They Might Be Giants – Birdhouse in Your Soul
Jace Everett – Bad Things

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kun joulu on, kun joulu on

2010-12-10T16:16:00.005+02:00

Joulu on kohta ja nyt kehtaan ja haluan jo fiilistellä joulua. Olen tehnyt ja ostanut joululahjoja, leiponut joulutorttuja, syönyt torttuja ja pipareita, juonut glögiä ja ripustanut esiin ainokaisen joulukoristeeni, joulutähden. Niin ja tietysti olen availlut luukkuja perinteisetä partiolaisten adventtikalenterista. Minähän en mitään suklaakalentereita osta.

Alla jouluisia kuvia kodista ja kotikodista.

Uusi fantasia feat. Freeman: Liian myöhään

2010-11-12T09:02:00.006+02:00

Joskus, ihan satunnaisesti, tulee vastaan taideteoksia, elokuvia tai vaikka kappaleita, jotka vetävät allekirjoittaneen ihan sanattomiksi. Niihin on viimeaikoina lukeutunut tämä kappale.

En oikein tiedä, mikä tässä kappaleessa on, mutta se on purrut kuin häkä viimeaikoina. Kappale on omituinen, sanoitukset paikoin ainakin minulle kryptiset ja video vähintäänkin jännittävä, mutta joku kokonaisuudessa (niin biisin kuin videonkin) toimii, noh, toimii juuri niin, kuin VR:n junat eivät toimi talvisin.

Ehkä se on tämä syksy ja kappaleen kiehtova melankolia. Tai sitten se, ettei hetkeen taas ole tullut vastaan mitään ihan yhtä jännittävää uutta musiikkia. Tai kenties se on Freeman, jota kaikessa camp-arvossaan aina salaa fanittelen. Joka tapauksessa tätä täällä on viimeaikoina soitettu repeatilla (ja hihkuttu radiosta kuultaessa), eikä menon loppua näy.

Uusi fantasia ei muuten tee lainkaan hullumpaa musiikkia, vaikkei yksikään muista kuulemistani kappaleista nouse Liian myöhäänin tasolle.

Dance Dance Dance (eli kuinka Riikan sisäinen fangirl taas pääsi valloilleen)

2010-11-02T02:20:00.004+02:00

Olin männä sunnuntaina katsomassa tämän hetken parasta kotimaista tosi-TV:tä, Dancea livenä Helsingin Hernesaaressa. Olen koko syksyn hihkunut riemusta ja innostuksesta, kun tämä lempisarja tuli Suomeen ja vielä enemmän, kun saattoi todeta, että Suomesta ihan oikeasti löytyy superlahjakkaita tanssijoita riittämiin tähän skabaan! Noh, koska salaa sisimmässäni olen aina ja ikuisesti fangirl, niin pitihän sitä päästä show näkemään myös livenä.

Teollisuushalliin rakennetuksi studioksi Nelonen-areena oli ihan mainio studio. Penkit eivät olleet maailman mukavimmat, mutta katsomo rakennettu niin mainiosti, että tälläinenkin kääpiö näki ihan hyvin takarivistä aina lavalle asti. Vaan parasta paikan päällä olossa oli kyllä ehdottomasti tunnelma. Koko yleisö eli täysillä mukana, tanssi ennen shown alkua ja suosionosoitukset yltyivät ihan hurjiin sfääreihin livelähetyksen lopulla ja etenkin sen jälkeen, kun finaalinelikkoa tsempattiin TV-spottia varten. Areenan tunnelmasta ei muuten telkkarin välityksellä välity kuin pieni murunen koteihin. Kyllä paikalla olo aina ruudun välityksellä katsomisen voittaa!

Niin tosiaan, ne tanssijat. Olen edelleen ihan ällikällä lyöty siitä, miten lahjakkaita ihmisiä tästä maasta löytyy! Hienoimmat pariesitykset olivat ehdottomasti Markulla ja Mintulla, mutta eivätpä nuo kaksi muutakaan paria paljoa jälkeen jääneet. Sooloista ehdottomasti koskettavimpia olivat Markun ja Samin koreografiat. Ja eihän tuossa joukossa oikeasti yhtään huonoa tanssijaa ole. Mutta olen kyllä ihan sitä mieltä, että tuomaristo teki ihan oikeat valinnat jatkoonpääsijöistä.

Oli muuten jännää nähdä, miten tuollainen livelähetyksen teko toimii, kun en koskaan ennen ole ollut minkään TV-ohjelman nauhoituksissa. Ihan koko suora Dance ei muuten ole suoraa lähetystä: ryhmäkoreografia sekä sitä edeltänyt ja seurannut spiikki nauhoitettiin itseasiassa jo puoli tuntia ennen itse lähetyksen alkua ja olisi kuulemma vedetty läpi useampaankin kertaan, jos ei olisi mennyt ekalla kertaa nappiin. Eipä silti, pieni juttuhan tuo on, kun ei ryhmistä edes arvioida, ja antaa sitäpaitsi tanssijoille pienen hengähdystauon ennen äänestystulosta. Olenkin kotona aikaisemmin ihmetellyt, että miten ne oikein jaksaa tanssia niin hurjalla temmolla ja ehtivät vielä vaihtaa vaatteitakin aina välissä.

Ennen showta tapahtui kyllä muutakin ja paikalla piti olla jo tuntia ennen suoran alkua. Ihan alkuun katsojille selitettiin lähetyksen käytäntöjä ja annettiin ohjeita, minkä jälkeen sitten yleisöä yllytettiin taputtamaan ja tanssimaan. Yllätyin iloisesti, kun ison osan tästä alun tunnelman nostatuksesta hoiti yksi skaban suosikkikoreografeistani Peter Pihlström. Tietysti myös Axl lavalta yleisölle jutteli sekä ennen lähetystä, mainoskatkoilla että lähetyksen jälkeen. Axl kyllä voitti allekirjoittaneen aika hyvin puolelleen huumorillaan ja iloisella otteellaan. Ammattilainen on ammattilainen.

Tuomareista todettakoon ihan lyhyesti se, että miltei kaikesta olin kolmikon kanssa samaa mieltä, enkä kyllä suostu näkemään, että tuo kolmikko nyt olis jotenkin kamalan puolueellisesti käyttäytynyt ainakaan tässä jaksossa. Sitäpaitsi kun kolmantena tuomarina (ja ryhmäkoreografian tekijänä) on Lasse Hyttinen eli Lasa, niin ei täällä voi kuin tykätä.

Rikostoveriksi katsomoon uskaltautui räpeltäjätoveri Maija. Kiitos seurasta ja hihkumisen siedosta! Kuvia ei tullut otettua kuin muutama hassu ja nekin kaikki ennen itse ohjelman alkua. Tansseista en ottanut yhtään kuvaa, koska olen opetellut viime aikoina elämään enemmän esitysten mukana sen sijaan, että ulkoistaisin itseni kameran taakse.

Jos ei jo käynyt ilmi, niin ilta oli todella mahtava ja nyt melkein harmittaa, että tuli vasta näin myöhäisessä vaiheessa mentyä paikan päälle. Muuten olis ehkä voinut mennä katsomaan vaikka parikin jaksoa livenä. Noh, ensi vuonna uudestaan!

Something pink

2010-10-30T14:33:00.003+03:00

Yksi uusista viherkasveistani puski ihan yllättäen esiin kauniin pinkin kukan. Taisi kaveri innostua uusista mullista ja ruukun vaihdosta.

Paul Auster: Brooklyn follies

2010-10-21T01:39:00.000+03:00

Brooklyn Follies oli ensimmäinen Paul Austerin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Oikeasti luin sen jo miltei vuosi sitten, mutten jostain syystä koskaan kirjoittanut siitä tänne. Aikomus on selvästi ollut, koska täältä löytyi kirjoituksen raakile ja pari linkkiä.

Enää en oikein voi tavoittaa sitä, miten suuren vaikutuksen kirja teki luettaessa. Brooklyn Follies oli varmasti yksi vuoden 2009 parhaista kirjoista ja yksi parhaista koskaan lukemistani myös. Se oli niin hyvä, että ostin sen isälleni joululahjaksi ja isäni rakastui siihen myös. Sitä tapahtuu aika harvoin, sen verran eri sukupolvea olemme.

Oikeastaan valehtelen, kun väitän, ettei sitä ensivaikutelmaa voi enää tavoittaa. Yksi linkeistä kun oli tähän lyhyeen tekstiin, jonka olin kirjasta toisaalle kirjoittanut englanniksi:

This book was a true surprise to me how much I liked this book. I had no real image about what the book would be about and had never read any books by Paul Auster before. But this book was absolutely marvelous. The story was so light and still tasted so much like real life that it little by little sucked me into Brooklyn New York and to the diners, to Brightman’s Attic and to Hotel Existance. It made me feel warm and happy but still it was able to make quick turns and take me by surprice.

To me the core in this book was that no mater who people are and what they do they usually have good hearts and do not wish bad to others. The combination of two heroes and main characters, Nathan and Tom, worked to me very well. There was great dynamic between these two, Tom young and lost and Nathan retired, wise but pessimistic in the beginning. It’s wonderful how they meeting again changes the course of the life of both. Also I loved the variety of other characters in the book and definitely want to be Honey.

All in all this has definitely been one of the best books I’ve read this year.

Oikeastaan ihan kelvollinen kuvaus ja arvio. Napakka, vaikka viliseekin kirjoitusvirheitä.

Brooklyn follies kuuluu tosiaan suosikkikirjojen listalle. Ajattelin, että voisin koostaa sellaisen tuonne blogin sivuihin. Ihan vaan omaksi ilokseni, ehkä muidenkin.

Minä olen syksy

2010-10-20T23:53:00.000+03:00

Kaikista vuodenajoista kaunein on syksy.

Kaikista vuodenajoista surullisin on syksy.

Syksy on sitä aikaa, jolloin elämä, ainakin minun elämäni, muuttuu eniten. Olen syksyllä sekä onnellisin että masennun helpoimmin. Joka syksy haluan löytää rakkauden ja joka syksy muutun vuoden vanhemmaksi.

Ennen kaikkea syksy on värejä. Värejä, joita rakastan. Värejä, jotka eivät ikinä toistu kameralla niin, kuin niiden toivoo toistuvan. Värejä, joita olen tänä vuonna kuvannut aivan liian vähän.

Ben

2010-10-03T22:47:00.005+03:00

Kävin tänään parin päivän tauon jälkeen läpi YouTube-tilauksiani ja niiden joukosta löytyi tämä Charlie McDonnellin tekemä musiikkivideo Ben Foldsin uuteen kappaleeseen.

Oikeastaan aika poikkeuksellisesti katsoin videon useampaan kertaan putkeen, koska jokin siinä kolahti kovasti. Ei siinä mitään, että video oli hauska ja hyvin tehty, mutta sen lisäksi kappale oli Ben Foldsia parhaimmillaan: yhdistelmä tarttuvaa melodiaa ja mielenkintoista lyriikkaa.

Jäin kappaletta kuunnellessani jäin miettimään omaa suhdettani Ben Foldsin musiikkiin. Olen kuunnellut Foldsia kohtuullisesti (Last.fm:n tilastojen mukaan reilut 100 kappaletta eri kokoonpanoissa) ja aina pitänyt kuulemastani, mutta jostain syystä en esimerkiksi omista yhtään herran albumia. Ja, kun kuuntelin laajemminkin Foldsin tuotantoa pitkin iltaa, mietin miksi.

Ei se tosiaan tullut tänään mitenkään yllätyksenä, että Folds tekee hyvää musiikkia, mutta enkö sitten ole aiemmin tarpeeksi näihin kappaleisiin, jotta kappaleiden hienous ja oivaltavuus olisi uponnut tajuntaani? Vai olenko aikaisemminkin tiedostanut asian, mutta levyjen impulssiostajana sitten aina unohtanut asian levykaupassa asioidessa? Ja onko pääni tosissaan laho ja reikiä täynnä, etten muista enää, milloin olen mistäkin artistista innostunut?

Noh, oli miten oli, nyt Folds ainakin on lisätty sille nälkävuoden pituiselle menttaalilistalle, johon kerätään artisteja, joiden levyjä olisi kiva omistaa. Niitä päiviä odotellessa, jolloin sekä on rahaa, että muisti pelaa levykaupassa, tyydyn kuuntelemaan herran tuotantoa ja ennen kaikkea tätä uutta levyä Spotifysta.

Curryriisi ja omenakasvishöystö

2010-09-26T23:20:00.008+03:00

Vaikka tämän blogin aihepiiri on noin lähtökohtaisestikin vapaa, ajattelin ihan ääneenkin sanoa, että jatkossa suhtaudun kulttuuriin entistäkin vapaamielisemmin. Oikeastaan ajattelin tehdä tästä blogista päiväkirjan kaikista elämän pienistä ja suurista ilonaiheista. Niinkuin nyt vaikka ruuasta.

Keittiössä kokeileminen on aika mukavaa. Ostin vähän aikaa sitten Punnitse & Säästästä curryriisiä eli siis yhtä niistä valmiista riisisekoituksista, joiden seassa on mausteita ja kuivattuja hedelmiä. Pidän curryruuista ja kun se sekoitus ei edes ollut kalliimpaa, kuin ne maustamattomat riisit, niin nappasin pienen pussin sekoitusta mukaan.

Pari päivää sitten pääsi riisi sitten kattilaan ja seuraksi piti keksiä jotain. Kaapista löytyi iso kasa torilta ostettuja vihanneksia ja omenia, muttei oikein mitään kastikepohjaksi sopivaa, niin että soveltamisen puolelle meni ja hyvää tuli. Etenkin tomaateista ja omenoista tuli juuri sopivasti nestettä, niin että koko ruoka ei jäänyt liian kuivaksi. Kuvan alta löytyy helpon ja hyvän omenakasvishöystön ohje. Niin ja se riisikin oli tosi herkullista.

Omenakasvishöystö

n. 2 annosta

Ainekset:

kolmannes isosta kesäkurpitsasta
neljä pientä tomaattia
kaksi pientä sipulia
yksi pieni punasipuli
kaksi pientä omenaa
cashewpähkinöitä
yrttimausteita oman maun mukaan (esim. oreganoa ja basilikaa)
suolaa
pippuria
öljyä paistamiseen

Pilko vihannekset ja omenat karkeiksi paloiksi.
Kuumenna öljyä paistokasarissa.
Aloita sipulin kuulotus ja hetken kuluttua lisää mukaan cashewpähkinät.
Kun sipuli on kuulottunut, lisää kesäkurpitsa.
Kesäkurpitsojen pehmettyä hieman lisää pannulle vielä tomaatit ja omenat.
Anna omenien ja tomaatin lämmetä ja pehmetä hieman. Mausta hyvin ja anna vihannesten muhia ja kypsyä hiljaisella lämmöllä kannen alla välillä sekoittaen noin 10 minuuttia.
Tarjoile riisin tai muun lisukkeen kanssa. Hyvää ruokahalua!

PS. Tiesittekö muuten, että cashewpähkinät ovat itseasiassa siemeniä, joita kerätään munuaispuista? Etelä-Amerikkalaiset munuaispuut muuten ovat myrkyllisiä ja kasvattavat valehedelmiä. Fancy that!

Valoa yössä

2010-09-16T15:49:00.004+03:00

Jokin aika sitten olin palaamassa bussilla Helsingistä Turkuun myöhään illalla. Ei ollut vielä keskiyö, mutta ulkona oli pimeää ja valot näyttivät kauniilta. Laukussa oli kamera ja koska ei väsyttänyt, iski inspiraatio. Joskus sitä aina muistaa, miksi sitä on kiva omistaa järjestelmäkamera.

Euroviisu fail

2010-06-23T22:12:00.003+03:00

Näin sitä joskus hyvätkin aikomukset jäävät vain aikomuksiksi ja viisukommentointi blogissa tyngäksi. Vähän kyllä harmittaa, mutta melko validiksi tekosyyksi kehtaan nostaa sen, että juurikin tuohon viisuviikon lopulle ajoittui elämän olennaisten materiaalisten osasten siirtäminen Turusta Helsinkiin. Suomeksi sanottuna muutin siis taas kesäksi Helsinkiin kesätöihin ja siinä hässäkässä blogin kirjoitus jäi.

Sen perusteella, mitä viisusita vielä muistan, niin toisesta semistä jatkoon menneisiin olin suhteellisen tyytyväinen. Eniten harmistuin, kun Liettuan InCulto putosi finaalista, koska kundeilla oli ihan loistava meininki lavalla. Vielä enemmän se alkoi oikeastaan harmittaa, kun viisujen jo päätyttyä löysin YouTubesta bändin ennen viisuja tekemän, tämän vuoden viisujen teemaa hyödyntäneen Share the moment -videosarjan. Ei sille mitään voi, että Liettua on edelleen suosikki.

Toista semifinaalia tulin muuten katselleeksi baarissa Turun viisufanitovereiden kanssa, mikä oli sekä ensimmäinen katselukerta baarissa että kyseisessä seurassa. Kombinaatio toimi oikein mainiosti ja ainakin meidän pöydässä oli kaamea kappaleiden kommentointi ja arviointi (arviointitaulukkoineen) käynnissä koko illan. Lainkaan en pane pahakseni, jos vaikka ensivuonnakin onnistuisin jonkun lähetyksen katsomaan samojen herrojen seurassa!

Finaalin puolestaan katsoin jo suhteellisen perinteiseen tapaan vanhempieni luona muutaman hyvän ystävän ja hyvän ruuan parissa. Tai noh, kaksi kolmasosaa seurueesta katsoi ja kommentoi viisuja ja yksi kolmasosa väsäsi keittiössä kaikkia superherkkuja, kuten täydellisiä mokkapaloja. Itse finaaliin olin niin toteutuksen kuin tuloksenkin puolesta varsin tyytyväinen. Saksan Lena oli sieltä omien suosikkien kärkipäästä ja oli suorastaan liikuttavaa, miten tolaltaan tyttö meni voitostaan. Myöskään kakkoseksi tullut Turkki ei ollut lainkaan huono, vaikka se laikkalavashow oli kyllä vähän härö. Hyvä siis Saksa ja Turkki.

Viisujen jälkeen jälkikommentointeja lueskellessa saatiin vielä pintaan perinteikäs viisuärtymyskin, kun jostain käsittämättömästä syystä ihmiset taas jupisivat Saksan voiton olleen poliittinen juttu. Olen pohtinut aika paljon näitä "poliittisia ääniä" ja "naapuriääniä", joista on nyt jauhettu ties kuinka monta vuotta joka vuosi, ja uskon ihmisten kyllä äänestävän ennen kaikkea sitä musiikkia, josta he pitävät riippumatta siitä, mistä maasta se musiikki tulee. En ehkä avaa tätä nyt enempää, mutta toivon kovasti, että tästä ikuistesta jänkkäämisestä jo vähitellen päästäisiin.

Mutta juuh, tässä pikainen yhteenveto jo lähes kuukauden takaisista viisuista. Ehkä se johtuu kesästä, mutta nyt pulppuaa monia muitakin ideoita blogia varten, joten ehkäpä sitä oikeasti saa kirjoitettua vähän tiheämpään tahtiin. Toivokaamme näin.

PS. Olen muuten aika pähkinöinä Bloggerin uudistuneesta ulkoasumuokkauksesta! Aiempi valikoima oli jo jonkin aikaa tuntunut turhan suppealta ja vanhentuneelta, joten olikin jo aika, että niitä vähän uudistettiin. Juhannuksen jälkeen tarkoitus onkin rakentaa uusien mallien avulla tälle blogille ihan uusi lookki uusilla välineillä siitäkin huolimatta, että myös nykyinen ulkoasu yhä silmää miellyttää. Nähtäväksi jää, miten kovasti ryyli pannaan remonttiin.

PPS. Tarkoitus on myös sisällöllisesti vähän laajentaa ja kehittää blogia tulevaisuudessa, kun nykyinen formaatti ei ihan sellaisenaan tunnu omimmalta juuri nyt. Uudistuksia siis pukkaa...

2. semifinaali, spekulaatiot

2010-05-27T12:52:00.000+03:00

Eurovision laulukilpailu 2010
2. semifinaali 27.5.

Tätä toista semifinaalia ehdinkin tahkota tässä viime päivinä aika paljon enemmän, kuin ensimmäistä alkuviikosta. Sinällään se on vähän ironista, koska tästä joukosta oli omat suosikit jotenkin helpompi poimia, kuin ykkösestä. Huonoimmat olivat oikeasti huonoja ja joukosta löytyi suhteellisen vaivattomasti kymmenkunta sellaista biisiä, jotka omasta mielestä ansaitsisivat jatkopaikan. Saa kuitenkin nähdä, miten omien suosikkien osalta käy, sillä keskikasti on tässäkin semissä aika laaja ja tasainen. Kaiken kaikkiaan tämä on ykkössemiä parempi satsi.

TOP 3:

Eva Rivas

Tästä kolmen kärjestä Armenia ja Irlanti ovat oikeastaan aika varmoja veikkauksia ja saattavat hyvin löytyä finaalinkin kärkipäästä. Molemmat ovat myös viisufanien keskuudessa keränneet aika paljon suosiota. Molemmat ovat erittäin kauniita kappaleita, jotka ovat vedonneet minuun alusta asti aika tasaisesti. Armenia kiilaa tässä vaiheessa aavistuksen edelle siksi, koska Irlanti kuitenkin ammentaa aika paljon enemmän vanhasta.

Liettua taas on tietynlainen rajatapaus. Se saattaa pärjätä tosi hyvin tai sitten jäädä ihan hännille. Tuskin Liettualla kuitenkaan voittoon on mahdollisuuksia. Ymmärrän ihan hyvin, miksi tämä ei kaikkiin vetoa, mutta minut InCulto saa hyvälle tuulelle ja tanssahtelemaan.

Muita jatkoonmenijäsuosikkejani ovat:

Turkki
Israel
Azerbaijan
Ukraina
Tanska
Ruotsi
Kroatia

Muutama kommentti näistä. Olen vähitellen lämmennyt lisää Israelille, joka ei ekalla kuuntelukerralla lämmittänyt yhtään niin kuin nyt. Azerbaijan puolestaan kärsii ennen kaikkea laulajan ääntämyksestä. Jos se on kohentunut tähän iltaan mennessä voivat azerit hyvinkin ponnahtaa oman listani ja koko kisan kärjille. Ruotsi puolestaan on ollut jatkuvassa laskusuhdanteessa edustajan valinnasta lähtien. Niin herttainen kuin Anna onkin, niin alan vähitellen kyllästyä kappaleeseen.

Tässä vielä veikkaukseni (ja toiveeni) putoajiksi:

Kypros
Sveitsi
Bulgaria
Georgia
Romania
Hollanti
Slovenia

Oikeastaan ihan kamalia näistä ovat vain kolme viimeistä, jotka sijoittuvat lähetyksessäkin valitettavasti peräkkäin. Ehkä kuvaavaa on, että olin onnistunut kadottamaan Slovenian listaltani, enkä millään saanut päähäni, mikä minulta puuttuu. Se ei voi kertoa hirveän hyvää kappaleesta kun mieli haluaa blogata sen. :D

Näin siis toivoisin käyvän tällä kertaa esikuunteluiden pohjalta, tosin, kuten viimeksikin, vasta livet näyttävät, mitkä kappaleet nousevat ja mitkä uppoavat. Jään siis jännityksellä odottamaan iltaa.

1. semifinaalin jälkipuinti

2010-05-26T12:33:00.012+03:00

Eurovision laulukilpailu
1. semifinaali 25.5.

Jahas, nyt kun on nähty ensimmäinen semi, niin lienee aika kommentoida vähän nähtyä. En nähnyt lähetystä suorana eilen illalla, koska olin Rufus Wainwrightin keikalla, joten katsoin shown tänään YLE Areenan kautta (nähtävissä kuukauden ajan). Tiedä häntä sitten, miten se vaikutti omiin arviointeihin, mutta ainakin oli kummallista katsoa lähetystä, kun teisi jo tulokset.

Aloitan käymällä ensin lyhyesti kaikki esitykset läpi ja sen jälkeen puhun vähän showsta muuten.

Moldova: Ihan kiva perus viisu, ei herättänyt hirveitä tunnekuohuja. Varmasti finaalipaikan saavuttamisessa auttoi uusi äänestyjärjestys yhdistettynä ensimmäisenä esiintymiseen.
Venäjä: Tämä biisi, joka ärsytti esikatselussa aika paljon, olikin yllättävän miellyttävää kuunneltavaa semissä. Laulajan lausunnasta sai nyt selvää ja överi melodramaattisuuskin toimi ihan hyvin, kun tiesi biisin olevan huumoribiisi. Live-esityksen pohjalta ymmärrän finaalipaikan.
Viro: Kappale oli edelleen loistava ja suosikkini, mutta varmaankin vähän liian erilainen näihin kisoihin. Lisäksi lavashow oli aika lattea, eikä varmastikaan jäänyt kovin hyvin mieleen. Sääli silti, ettei Malcolm Lincoln päässyt jatkoon.
Slovakia: Tiedän, että Slovenian tippuminen oli useammalle kaverille pettymys, ja voin kyllä jossain määrin samaistua. Luulen, että Slovenia kaatui vähän kappaleeseen, jossa ei ollut tarpeeksi tarttuvaa koukkua. Aina nätti ja hyvin laulettu biisi ei vaan riitä. Ei, vaikka se olisikin yhdistettyyn luovaan lavashow'hun.
Suomi: En ole missään vaiheessa ollut mikään Kuunkuiskaajat fani, mutta tokihan se harmitti, ettei Suomi jatkoon mennyt. Ongelmaksi taisi muodostua se, että koko lavaesiintyminen muistutti ihan liikaa viime vuoden voittajaa: oli viulua ja hyppiviä kansantanssijapoikia yhdistettyä folkhenkiseen biisiin. Ja kaikki tämä tehtiin vähän viimevuotista huonommin. Ollaanhan se jo ennenkin nähty, ettei edellisen vuoden voittoreseptillä pärjätä seuraavana vuonna.
Latvia: Edelleen olivat tyttö ja laulu nättejä, vaan eipä osannut tyttö laulaa livenä lauluaan yhtä nätisti, kuin videolla.
Serbia: Jos jokin asia näistä kisoista jää elämään, täytyy sen olla Milanin pottakampaus! Ainakin itse fanitan sitä. :D Itse esitykseen tosin petyin. Esikatselussa Serbia oli hauskasti yhdistänyt popbiisiä ja paikallisia piirteitä, mutta semifinaalin esityksestä se kaikki paikallisuus oli kuorittu pois ja jäljelle jäi varsin keskinkertainen ketkuttelu. Jatkoon pääsivät kuitenkin, ehkä juuri pottakampauksen voimalla...
Bosnia & Herzegovina: B&H on yleensä ollut ihana kaikessa kummallisuudessaan, mutta tänä vonna biisi oli kyllä kamalan mitäänsanomaton ja tavanomainen renkutus, joka ei jäänyt lainkaan mieleen. Taisi mennä rock-kortilla jatkoon tällä kertaa.
Puola: Puola ei kyllä uponnut yhtään. Sekä lavaesitys että itse biisi olivat niin kummallisia, etteivät olisi finaalipaikkaa ansainneetkaan.
Belgia: Tom Dicellä oli ehkä paras mahdollinen paikka esiintyä: kahden pömpöösin ja ylidramaattisen esityksen välissä herkkä mies ja kitara yhdistelmä oli ihanan raikas tuulahdus ja toimi loistavasti. Hyvin ansaittu finaalipaikka.
Malta: Hohhoijaa, osaisikohan Malta joskus lähettää jotain muuta, kuin näitä pömpöösejä superballadeja? Hämmennystä herätti kummallinen lintumies sekä se, miten 18-vuotiaasta tytöstä on saatu tehtyä yli kolmekymppisen näköinen.
Albania: Aika perusviisu Albanialta. Ei jäänyt erityisesti mieleen, muttei ärsyttänytkään.
Kreikka: Kreikka kipuaa henkilökohtaisten suosikkieni listalla jatkuvasti ylöspäin. Mitään varsinaista sisältöähän biisissä ei ole, mutta kappale tempaa ehdottomasti mukaansa ja siinä on sitä riemukkuutta, mitä parhaissa viisuissa yleensä on. Olisi ollut iso yllätys, jos Kreikka ei olisi mennyt finaaliin ja uskon sen nousevan jälleen kerran vähintään kymmenen kärkeen.Portugali: Portugali onnistui erittäin hyvin siinä, missä Malta epäonnistui. Nuori laulaja näytti raikkaalta ja ikäiseltään, eikä kappale ollut pönöttävä, vaikka olikin mahtipontinen. Illan suurista balladeista oma suosikkinen.
Makedonia: YÖK. Makedonia oli kerännyt viimevuosien viisuista kaikkein ällöimmät elementit yhteen biisiin. Etenkin minua ärsyttivät naurettavan pornahtavasti puetut taustatanssijat. Niihinhän ei tässä semifinaalissa muuten juurikaan sorruttu. Onneksi tätä ei tarvitse katsella tai kuunnella enää kertaakaan.
Valko-Venäjä: Ensimmäisellä kuuntelukerralla tämä biisi tuntui ihan nätiltä, mutta uudelleen kuuntelu paljasti kappaleen kammottavan falskiuden. Kammottavaa siirappia, jolla ei oikeastaan ollut edes mitään sisältöä. Asiaa ei yhtään auttanut se, että laulusta saattoi kuulla ihan selkeitä epäpuhtauksia. Valko-Venäjän olisikin ihan mieluusti voinut jättä finaalista pois.
Islanti: Islannin kappale oli ihan kaunis, joskin ainakin omasta mielestäni vähän vanhahtava. Ihan selvä jatkoonmenijähän tämä oli, joskin jos se olisi mahdollista, haluaisin pistää Heran esiintymisasun uusiksi. Kenen idea oli pukea kauniisti laulava kaunis nainen mekkoon, joka peittää kaiken muun paitsi tissit ja joka olisi ollut tyylikäs ehkä joskus 15 vuotta sitten? Ja sitten iskeä taustalaulajat kauniisiin, moderneihin babydoll-mekkoihin, jotka paljastavat niin käsivarret kuin sääretkin? Kai sitä olisi voinut isokokoisen naisen vähän kauniimminkin pukea.

Yleisesti ottaen ainakin ensimmäisen semin pohjalta uskaltaisin väittää norjalaisten onnistuneen erittäin hyvin. Lava oli toimiva ja oli aika vaikuttavaa, miten monenlaiseksi se saatiin muokattua eri esityksissä. Green roomkaan ei näyttänyt hullummalta. Postikortit olivat ehkä vähän tylsiä, koska ne olivat käytännössä kaikki samanlaisia siitäkin huolimatta, niitä oli kierretty kuvaamassa ympäri Eurooppaa. Toisaalta oli hauskaa nähdä livekuvaa esiintyjistä lavalla juuri hetki ennen esitystä. Tulee itsellekin hyvä mieli, kun näkee, miten täpinöissään esiintyjät juuri ennen vuoroaan ovat. Pidin myös väliaikanumerosta ja siitä, että oltiin uskallettu tehdä jotain ihan erilaista, kuin muutamana viime vuonna. Jään jännityksellä odottamaan, mitä seuraaviin lähetyksiin on sen osalta keksitty.

Parasta tässä semifinaalissa olivat kuitenkin juontajat! Venäjän vuoden takaiset juontajat jättivät sen verran isot traimat kaikessa pökkelöydessään, että oli iso helpotus nähdä hyvin toimiva juontajajoukko, jolla oli järkevä työnjako ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Eniten nautin ehdottomasti Erikin pienistä odottamattomista vitseistä, kuten lipun kutomisesta tai Serbian laulajaksi muuntautumisesta. (Myös laulajan reaktio tähän oli vertaansa vailla.) Jään kyllä innolla odottamaan seuraavia lähetyksiä ja mitä juontajille on keksitty niihin.

Että näin tällä kertaa. Huomenna sitten asiaa toisesta semifinaalista (joka ilmeisesti on tasoltaan huomattavasti tätä ensimmäistä parempi) ja sen jälkeen spekulointia finaalista ja koko karnevaalien lopputuloksesta. Täältä tähän.

Kaikki tämän merkinnä kuvat on napattu Euroviisujenvirallisilta sivuilta.

Ihania lyhäreitä

2010-05-24T22:48:00.006+03:00

TV1 Kotikatsomo 24.5.2010
Tokio baby (K: Aino Lappalainen ja Anna Lappalainen, O: Tommi Kainulainen)
Pikkuveli (K: Joona Kivirinta, O: Oskari Sipola)
Ilmianto (K: Paula Korva, O: Milla Pelkonen)

Huh huh, ensin pitkä tauko ja sitten kolme merkintää päivässä. Vaan piti vielä näin iltamyöhällä tulla nopeasti kirjoittamaan Kotikatsomon tämän iltaisista novellielokuvista, olivat ne sen verran hienoja yksin ja kokonaisuutena. Kaikki kolme käsittelivät erilaisia hankalia tilanteita nuorten elämässä ja näkökulmasta.

Tokio babyssa Saara on uppoutunut japanilaiseen pop-kulttuuriin, jota maanviljelijävanhemmat eivät ymmärrä ja siksi kieltävät tytärtään lähtemästä Amineconiin. Ja kun isä vielä katkaisee nettiyhteyden ei Saara enää laisinkaan pääse omaan maailmaansa. Onneksi paikalle saapuu mystinen Aiko, joka saa taas vauhtia Saaran elämään. Suomalaisen maaseudun ja kirjavan japanilaiskulttuurin sekoitus on herkullisen värikylläinen ja epätodellinen seikkailu, jossa nousi hyvin esiin se, kuinka sukupolvet eivät aina ymmärrä toisiaan, vaikka molempien puolien aikomukset olisivat vain ja ainoastaan hyviä. Tämä olikin kolmesta lyhäristä kaikkein kepein ja humoristisin ja sai ainakin meidän sohvalla katsojat hetkittäin hihittämään

Paljon ensimmäistä synkeämpi novellielokuva onkin Pikkuveli, jossa 14-vuotiaan Markuksen näkökulmasta käsitellään avioeron perheeseen jättämiä arpia. Tarina sijoittuu juhannusaattoon, jolloin aikuiset sisarpuolet joutuvat ottamaan Markuksen mukaan juhannuksen viettoon ja niin vanhat kuin uudetkin kriisit kärjistyvät illan hämärtyessä. Pikkuveli kuvasi yllättävän koskettavasti sitä, miten avioero voi vaikuttaa lapsiin paljon pidemmän aikaa kuin aikuisiin. Matiaksen sisarien katkeruus äitiään ja ennen kaikkea Matiaksen isää kohtaan on lähes musertavaa ja silti kamalan aidon tuntuista ja koskettavaa. Monella tapaa siihen kiukkuun saattoi samaistua.

Kahden ensimmäisen elokuvan käsitellessä perhettä, oli Ilmianto ennen kaikkea kannanotto nyky-yhteiskunnan tavasta käsitellä kouluammuskelujen syitä ja seurauksia. Kun lukiolaispoika Niko pidätetään, koska koulutoveri väittää kuulleen tämän esittäneen koulua koskevia uhkauksia, ei pikkukaupungin elämä ole enää entisellään. Koulussa pelätään ja niin aikuiset kuin lapsetkin kääntävät selkänsä Nikolle. Vaan mitä todella on tapahtunut? Ilmianto herättää vahvoja kysymyksiä siitä, mitä, miksi ja milloin pitäisi tehdä, jotta Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita ei enää tapahtuisi. Käsittelemmekö vain seurauksia vai osaammeko korjata myös syyt? Entä miten yhteiskuntamme opettaa tulevat sukupolvet käsittelemään kriisitilanteita. Kannattaa ehdottomasti lukea myös tekijöiden haastattelu Kotikatsomon sivuilta. Elokuvan ohella myös se haastaa pohtimaan aihetta.

Jos ette nähneet näitä loistavia elokuvia maanantai-iltana, niin eipä hätää. Kaikki kolme ovat nähtävissä Yle Areenassa viikon verran aina ensi maanantaihin asti. Ehdottomasti näkeminen arvoinen trio, joten kannattaaehdottomasti varata aikaa näiden katsomiseen.

1. semifinaali, spekulaatiot

2010-05-24T12:06:00.006+03:00

Eurovision song contest 2010, Oslo
1. semifinaali 25.5.2010

Nyt, kun pohjustus on saatu alta pois voidaankin siirtyä suoraan ensimmäiseen semifinaaliin. Olen muutaman vuoden ajan laatinut itselleni listaa siitä, mitkä kappaleet ovat omia suosikkejani semifinaaleissa ja finaalissa. Nämä listat kertovat siis nimenomaan siitä, mistä kappaleista itse pidän eniten, eivätkä ole veikkauksia siitä, mitkä kappaleet tulevat pärjäämään parhaiten kisassa. Se lista olisi varsin erinäköinen, koska vuosien varrella olen todennut mieltymysteni eroavan yleiseurooppalaisista varsin radikaalisti. (Paitsi viime vuonna, jolloin Alexander Rybak oli myös oma ykkössuosikkini.)

Hyvä on myös huomioida, että nämä listat pohjautuvat puhtaasti virallisiin esikatseluvideoihin. On ihan eri asia sanoa, mikä biisi on tuotettuna musavideona hyvä, kuin mikä aidosti toimii livenä. Useammin kuin kerran olen todennut, että esikuuntelun pohjalta listan kärkeen päässyt esiintyjä ei sitten livenä osaakaan laulaa, mikä kieltämättä livetilanteessa on suhteellisen iso puute.

Mainitsempa vielä senkin, että tänä vuonna esikuunteluni jäi todella viimetippaan, joten olen kuunnellut kappaleet vain muutaman kerran läpi toisin kuin esimerkiksi vuosi sitten, jolloin taisin tahkota listan läpi kymmenisen kertaa. Selvää on siis, että etenkin listan keskivaiheilla järjestys on hyvin viitteellinen.

Aluksi TOP 3:

Viron Malcolm Lincoln

Viron, Belgian ja Latvian edustajat erottuivat tässä joukossa ehdottomasti edukseen ja nousivat omalla listallani vahvaksi kärkikolmikoksi. Syytä lienee muuten todeta, että nämä kolme nousivat kärkeen heti ensimmäisellä kuuntelukerralla eikä edes niiden keskinen järjestys ole sen jälkeen muuttunut, vaikka varsin tasaväkinen kolmikko onkin.

Ehdottomasti kiinnostavin näistä kolmesta on Viron Malcolm Lincoln, ilmeisesti aika vahvasti erilaisia tyylejä sekoittava indiebändi, joka oli Virossa varsin tuntematon ennen paikallisia viisukarsintoja. Kovasti tietysti haluaisin Viron näissä kisoissa pärjäävän, mutta realistina vähän epäilen, josko yhtye selviää edes finaaliin asti. Tämän tyyppinen musiikki ei yleensä ole viisuissa pärjännyt. Belgialle ja Latvialle sen sijaan uskaltaisin povata parempaa menestystä ja Latvialla voi olla mahdollisuuksia ihan kärkikahinoihinkin. Saa nähdä.

Ja sitten sijat 4-17:

Slovakia
Valko-Venäjä
Serbia
Puola
Islanti
Portugal
Kreikka

Bosnia & Herzegovina
Moldova
Malta
Venäjä
Suomi
Albania
Makedonia

Vaikka näitä ei olekaan numeroitu, on nämäkin kappaleet järjestetty laskevassa järjestyksessä parhaasta huonoinpaan, tosin järjestys on kyllä lähinnä suuntaa antava. En lähde tätä sen enempää kommentoimaan, kuin että aika paljon harmittaa, ettei Suomea voi sijoittaa tuon ylemmäs listalla. Tämä ei selvästikään ole viisujen vahvimpia vuosia noin yleisesti ja kategorisesti haluasiin kovasti pitää Kuunkuiskaajista, mutta kun ei uppoa, niin ei uppoa. Sitäpaitsi Suomi oli panostanut tästä joukosta ehkä vähiten esikatseluvideoon eli laittanut peliin nauhoituksen Suomen karsinnoista. Sillä ei ihan pärjätä tuotettujen musavideoiden joukossa.

Mikäli joku haluaa kuunnella läpi kaikki tämän karsinnan tai seuraavan karsinnan tai koko kisan kappaleet, löytyvät ne kätevästi soittolistoina Euroviisujen viralliselta YouTube-kanavalta. Kuva on puolestaan napattu Euroviisujen virallisilta sivuilta.

Euroviisuviikko on täällä!

2010-05-24T11:48:00.005+03:00

Eurovision Song Contest 2010
Oslo 25., 27. ja 29.5.

Muiden vastaavien projektien tavoin on Kultturelli kanttarelli jäänyt viime kuukausina pahasti heitteille, mistä ei luonnollisesti voi syyttää kuin itseään. Sitä on muka ollut liian kiireinen ja väsynyt. Ja hölmöintähän tässä on, että eniten se, ettei blogia ole päivittänyt, harmittaa allekirjoittanutta. Siksipä itseni vuoksi koitan parantaa tapani ja kirjoittaa useammin. Keskeneräisiä merkintöjä kun on muutama työn alla ja uuttakin kirjoitettavaa kuitenkin kaikenaikaa löytyy.

Mutta asiaan. Siltä varalta, että tämän lukee joku, joka minua ei ihan kamalasti tunne, tehdään heti alkuun yksi asia selväksi: olen armoton euroviisufani ja varsin pitkän linjan sellainen. En edes muista, milloin oma intoiluni tämän shown ympärillä alkoi, mutta sen verran vahva rakkauteni tätä kummallista kisaa kohtaan on ollut, että se kesti myös läpi murrosiän ja ne vuodet, jolloin oli totaalisen uncool tykätä viisuista. Silloin ei ehkä tullut kovin kovaan ääneen kerrottua mieltymyksestään, mutta nykyään en välitä enää pätkän vertaa, mitä muut ovat asiasta mieltä. Minä pidän, mistä pidän ja muiden ei tarvitse pitää samoista asioita.

Etenkin parin viime vuoden aikana viisurakkauteni on lähinnä kasvanut, sillä olen päässyt tutustumaan muihinkin ihmisiin, jotka ovat viisuista samaan tapaan innoissaan. Olen kuunnellut kappaleita etukäteen, spekuloinut, ketkä pärjäävät ja ketkä eivät ja fiilistellyt viisujuttuja ympäri vuoden. Viisuissa minuun on aina vedonnut se koko tapahtuman positiivinen meininki, tekemisen ilo sekä spektaakkelimaisuus. Ei sillä niin väliä, vaikka musiikki olisi omituista eikä sitä kuulisi enää koskaan finaalin jälkeen.

Tämä nyt tällaisena pienenä pohjustuksena ja varoituksena sille, mitä tuleman pitää. Tällä viikolla nimittäin on varmasti tiedossa useampi merkintä, kun listaan molempien semifinaalien ja finaalin suosikkilistani sekä kommentoin itse showta. Olen osittain ihan tarkoituksellakin rajannut aiheesta kirjoittelun tälle yhdelle viikolle, mutta tällä viikolla aiheesta otetaan sitten kaikki irti!

Caj Bremer retrospektiivi 13.3.

2010-04-07T21:14:00.000+03:00

Ateneum 19.02.2010 - 16.05.2010.

Jahas, ompa päässyt venähtämään vähän säälittävän pitkäksi viive tällä merkinnällä. Kanttarelli pahoittelee ja pistää kaiken opiskelukiireiden piikkiin, eikä ollenkaan myönnä olleensa laiska.

Kävin lähes kuukausi sitten toveri Erantin kanssa Ateneumissa tutustumassa Caj Bremerin retrospektiivinäyttelyyn, johon on koottu Bremerin töitä 50-luvulta tähän päivään. Aiheiden ja tyylien kirjo on varsin laaja, mutta töiden jako teemoittain huoneisiin antaa näyttelylle oikein toimivan rytmin. Esille on nostettu hyvin niin vuosikymmenten työ lehtikuvaajana ja kovareportaasien tekijänä, muotikuvaajuus, yksityiset perhekuvat kuin luontoaiheetkin.

Monipuolisesta näyttelystä sai varsin kattavan kuvan Bremerin laajasta urasta. Silmiinpistävän viehättävää Bremerin työssä kautta vuosikymmenten on kuvien oivaltava huumori. Kuvaajana Bremerillä onkin varmaan usein pilke silmäkulmassa. Ainakin meidän seurueemme oivaltavimmat kuvat (kuten Kekkonen Napoleonina) saivat hihittelemään. Toisaalta joukossa oli myös monia erittäin kauniita ja koskettavia kuvia, kuten lehtikuvahuoneen surevat lesket tai oheinen Laatokka. Myös Bremerin omasta perheestään ottamat kuvat olivat viehättävällä tavalla ajattomia.

Bremer muistutti minua kovasti suuresta suosikistani Henri Cartier-Bressonista, eikä ehkä ole kovin yllättävää, että Bremer on ranskalaiskollegaansa muuallakin rinnastettu. Aika moni tuttu ja tykätty kuva linkittyikin tässä näyttelyssä tekijään. Kaiken kaikkiaan 7 € maksanut lippu oli ihan arvonsa väärti.

Kuva: Caj Bremer: Laatokka (1980). Lähde: YLE

Oscar-gaala

2010-03-08T22:43:00.009+02:00

The Academy Awards 2010. Nelonen 7.3.2010.

Olen etenkin omilleni muutettuani kehittänyt pahan tavan katsoa Oscarit joko suorana tai nauhottaa suoran lähetyksen, eikä tänäkään vuonna tullut tehtyä poikkeusta. Tällä kertaa katsoin suorana koko punaisen maton ja itse gaalan alun suorana, mutta suurin osa piti jättää tälle päivälle, koska aamulla oli aikainen herätys. Nyt oikeastaan pitäisikin olla jo taas nukkumassa univelkaa pois, mutta ajattelin kirjoittaa nopeasti nyt, kun aihe vielä on ajankohtainen.

Aloitetaan punaiselta matolta ja puvuista. Tykkäsin kovasti, että sitä iän ikuista nudea näkyi nyt vähemmän ja joukossa oli kivasti myös väriä, etenkin sinistä. Joukosta nousi selvät viisi suosikkia:

Vera Farmiglia - Ihanan veistoksellinen ja naisellinen puku, joka oli samalla todellinen tekninen taidonnäyte. Haluaisin oppia, miten tuollaiset röyhelöt saa pysymään pystyssä!
Rachel McAdams - McAdams ei muutoin ole minulle hirveän tuttu, mutta tämän puvun kohdalla kyllä leuka tipahti. Todella kauniisti muotoiltu kokonaisuus, jonka väri ei voisi kantajalleen paremmin sopia!
Anna Kendrick - Ehdottomasti samaa sarjaa McAdamsin kanssa. Ihanen herkkä puku, joka sopi vaalealle Kendrickille kuin nenä päähän.
Carey Mulligan - Tässä yhdistyi ihanasti klassinen Audrey Hepburn moderniin ja nuorekkaaseen, eikä puku ollut lainkaan synkeä, vaikka musta olikin.
Robert Downey Jr. seuralaisineen - Downey Jr. onnistui miehistä parhaiten nostamaan persoonallisuutta esiin miesten varsin tiukkaan pukukoodiin. Myös seuralaisen asu oli erittäin kaunis.

Toki joukosta löytyi myös pari inhokkiakin:

Mariah Carey - On se ihme, ettei Carey osaa vieläkään valita pukua, johon rinnata mahtuisivat kokonaan sisään ja jossa halkion ei tarvitsisi nousta ihan vesirajalle asti.
Sarah Jessica Parker - SJP on tunnettu tyyli-ikonina, mutta tämä oli kyllä lähinnä kummallisen muotoinen ja erityisen omituisesti istuva asu. Sitä paitsi miksi SJP oli oranssi?

Sitten itse gaalaan. Avaus oli ihan hauska, kun esiin marssi Neil Patrick Harris (joka on jenkkitelevisiossa aika kovassa huudossa nykyään), mutta itse avausnumero ei kyllä pärjännyt ollenkaan esimerkiksi viimevuotiselle. Myöskään itse juontajat eivät saaneet allekirjoittanutta ihan kamlasti innostumaan. Toki vitsit olivat ihan näppäriä, mutta eivät ne ainakaan minua nauramaan juurikaan saaneet. Enemmän siinä oli sellainen pönöttävä fiilis, kun mentiin vähän turhankin turvallisilla eväillä. Palkintojen jakajat olivat monin paikoin huomattavasti hauskempia kuin Steve Martin ja Alec Baldwin.

Palkinnoista on itseasiassa vähän vaikea sanoa hirveästi, kun en ole kovin monia ehdolla olleista elokuvista nähnyt. Sen perusteella, mitä kuulopuheiden pohjalta tiedän ja mitä oma mututuntuma sanoo, niin aika hyvin nuo taisivat tänä vuonna jakautua, vaikka eihän siitä perus Hollywood politikoinnista olla koskaan vapaita Oscareissa. Siitä olin kuitenkin erittäin tyytyväinen, että ison rahan Avatarin sijaan ne tärkeimmät palkinnot vei paljon pienempi The Hurt Locker. Lisäksi voittajaelokuvista erityisen mielenkiintoisilta vaikuttivat Precious sekä Sandra Bullockin The Blind Side.

Kiitospuheet ovat kyllä myös oma taiteenlajinsa, jossa nähdään aina ties sun mitä. Tällä kertaa parhaat puheet pitivät ehdottomasti Sandra Bullock sekä Mo'Nique, vaikka jälkimmäinen ehkä lipsuikin vähän paasaamisen puolelle. Mauttomaksi puolestaan meni The Coven joukkion mainoslippu, jollainen ei missään tapauksessa kuulu tämän kaltaiseen tilaisuuteen. Ehkä rasittavin puheen pitäjä oli kuitenkin Kathryn Bigelow, joka oli aika kammottavan hysteerinen jo ensimmäisen pystin kohdalla, saati sitten kun elokuva sai myös toisen. Pääosin kuitenkin ihan siedettäviä puheita.

Näin, tässä nyt näin "lyhykäisesti" ajatuksia viime yön showsta. Mielellään kuulisin myös muiden kommentteja puvuista, gaalasta ja voittajista!

Kaikki kuvat Oscar-gaalan virallisilta sivuilta.

Ihana Eve Mantu

2010-03-02T18:51:00.007+02:00

Eve Mantu, YLE Radio 1.
Torstaisin klo 12.15.

Tein männä viikonloppuna ihanan löydön tutkaillessani Yle Areenaa: vanha radiosuosikkini Eve Mantu on jälleen saanut oman ohjelmansa. Tutustuin Eve Mantuun 2005-2007, jolloin työskentelin verho-ompelijana ja kuuntelin kaiket päivät radiota ajankuluksi. Heti alussa totesin hittiradiot, kuten YleX:n turhan monotoonisiksi pidempinä pätkinä. Sen sijaan YleQ tarjosi päivittäin mielenkiintoisia ja monipuolisia keskusteluohjelmia yhdistettynä hyvään ja mielenkiintoiseen musiikkiin. Näihin päiväohjelmiin lukeutuivat niin Eve Mantu kuin moni muukin radiosuosikkini, kuten Tuomas Enbuske ja Marko Gustafssonin sarja Miten minusta tuli minä. Ainakin jälkimmäisestä kirjoittanen erikseen joskus myöhemmin.

YleQ:n aikoina Eve Mantun saman nimisessä ohjelmassa käsiteltiin perimmäisiä kysymyksiä vaihtuvan vieraan kanssa. Kysymykset oli kirjoitettu palloihin, joita nostettiin sattumanvaraisessa järjestyksessä ja sitten pohdiskeltiin. Vieraat eivät usein olleet ainakaan minulle entuudestaan tuttuja, mutta sanavalmiita ja erittäin mielenkiintoisia. Sitäpaitsi Mantun ja vierainen yhteinen pohdiskelu herätti myös itse pohdiskelemaan erilaisia asioita ja siihenhän oli verhoja ommellessa aikaa.

Ei käy kieltäminen, etteikö se henkilökohtaisella tasolla olisi ollut iso kolaus, kun YleQ vuonna 2006 päätettiin lakkauttaa uuden Yle Puheen tieltä. Yritin kyllä kuunnella Puhetta, mutta musiikin puute teki siitä liian raskasta ja kun suosikkiohjelmatkin katosivat omituisiin lähetysaikoihin tai kokonaan pois radioaalloilta, siirryin nopeasti Radio Helsingin kuuntelijaksi.

Mutta palatkaamme nykypäivään. Äskettäin keksin, että Yle Areenasta voi tilata RSS-syötteitä hauista, mikä mahdollistaa esimerkiksi radio-ohjelmien seuraamisen silloinkin, jos on tällainen hajamielinen kuuntelija, joka ei tahdo millään muista asettua oikeaan aikaan radion ääreen. Joitakin suossikkejani olen näin seurannut jo tovin. Viikonloppuna olivat kuitenkin jo seuratut sarjat tulleet kuunnelluiksi, jolloin ryhdyin haeskelemaan, josko YleQ:n aikaisia suosikkejani vielä löytyisi ja Eve Mantu ponnahti esiin jälleen Eve Mantu -nimeä kantavan ohjelman kanssa. Riemastus oli suuri ja olenkin nyt innoissani kuunnellut Areenasta kaikki tähän mennessä lähetetyt jaksot läpi. Kukin jakso on pituudeltaan 45 minuuttia.

Mantulla on myös uudessa ohjelmassaan edeltäjästä tuttu pohdiskeleva ote, vaikka aiheena eivät olekaan enää suuret perimmäiset kysymykset vaan Mantun omasta elämästä kumpuavat dilemmat. Mantu on, kuten hän itsekin toteaa, keski-ikäinen äiti, mutta suuri osa Mantun pohtimista aiheista tuntui myös minusta, 20 vuotta nuoremmasta naisesta, ajankohtaisilta ja mielenkiintoisilta. Ehkä ne tukevat sisäistä keski-ikäistäni, mutta toisaalta Mantun pohdiskeleva jättää reilusti tilaa myös omille ajatuksille ja hänen haastattelemansa henkilöt ovat ihanan positiivisa, avoimia ja valmiita pohdiskelemaan yhdessä Mantun kanssa. Viehättävä maneeri sarjassa on myös, että Mantu pohdiskelee nauhalle usein kävellessään tai muutoin studion ulkopuolella joko yksin tai haastateltavien kanssa. Lempijaksojani tähän mennessä esitetyistä ovat olleet Eve Mantu julistaa sodan beigeä vastaan, Eve Mantu on sokerihumalassa, Eve Mantu etsii somaliystävää ja Eve Mantu pelkää mummoja, vaikka oikeastaan ihan kaikki jaksot ovat olleet ihanaa kuunneltavaa.

Radio-ohjelman lisäksi Mantu kirjoittaa Ylen sivuille myös blogia, joissa käsittelee samoja aiheita. Vielä en kuitenkaan ole ehtinyt sitä lueskella, sitä kun ei voi samaan tapaan tehdä koulutöiden lomassa kuin kuuntelua. Niin ja tämän merkinnän kirjoittamista varten googlatessani löysin sattumalta myös Eve Mantun YleQ-sarjan jaksoja podcasteina Podcast Directorysta. Varsin riemastuttava löytö, koska näitä ohjelmia ei löydy Ylen Elävästä arkistosta.

Kuva on poimittu Vantaan Lauri -lehden artikkelista Elämän tarkoitusta ihmettelemässä. Artikkeli on Mantun haastattelu vuodelta 2006, jolloin YleQ oli juuri lakkautettu. Oikein mielenkiintoinen juttu, vaikkei ihan ajankohtainen enää olekaan.

Rufus tulee Helsinkiin!

2010-03-01T15:02:00.005+02:00

Ja Riikka menee herraa kuuntelemaan livenä! Halusin siis ihan pikaisesti tulla tännekin hihkumaan sitä, että juuri varasin Rufus Wainwrightin Kulttuuritalon keikalle 25.5. kaksi lippua. Aloin kuunnella Rufusta vasta herran edellisen Suomen esiintymisen jälkeen, joten tähän asti en hirveästi ole uskaltanut toivoa häntä livenä täällä päin näkevän, mutta näemmä kannattaa vaan ihan rohkeasti toivoa. Nyt sitten enää jännitettään, että onko Rufus livenä niin hyvä, kuin kuulemieni kommenttien pohjalta voisi kuvitella. Paikat löytyvät parvelta, mutta ensimmäisestä rivistä, joten näkyvyyden pitäisi ainakin olla hyvä. Nyt sitten pitää enää selvitellä, pääseekö suunniteltu seuralainen paikalle, vai pitääkö etsiä joku muu mukaan.

Kuvan lähde: broadwayworld.com

Mari Ahokoivu: Löydä minut tästä kaupungista

2010-02-27T12:03:00.007+02:00

Asema Kustannus, 2009.

Tyttö on muuttanut uuteen kaupunkiin ja samalla hänen kasvonsta ovat kadonneet. Ainoa seuralainen on painajainen, joka uhkailee ja pelottelee, eikä jätä tyttöä rauhaan. Kissa puolestaan kaipaa painajaista, eikä voi saada sitä mielestään ja varoituksista huolimatta haluaa löytää tämän synkän ja salaperäisen olennon.

Olen jo pidemmän aikaa seurannut Mari Ahokoivun sarjakuvablogia J'AI LE RÉVEIL DIFFICILE, joten Ahokoivun ajoittain varsin runollinen tyyli oli entuudestaan minulle tuttua ja osittain siksi ostinkin tämän esikoisteoksen. Kirjan hahmojen kaltaisia hahmoja on näkynyt useissa Ahokoivun blogissa julkaisemissa sarjakuvissakin.

Löydä minut tästä kaupungista on kuin kaunis, mutta pelottava uni, melankolinen, viitteellinen ja epänormaaleja elementtejä luonnollisen ympäristön osaksi kutova hurmaava kokonaisuus. Tarinaa ei voi hotkaista nopeasti tai yhdellä kertaa, vaan se vaatii sulattelua ja useita lukukertoja, jotta kaikki sen nyanssit löytää. Ainakaan itse en meinaa malttaa laskea kirjaa käsistäni, vaan mieli tekee selailla ja uudelleenlukea sitä kaiken aikaa. Olen melko varja, että uudet lukukerrat tulevat nostamaan teoksesta uusia puolia esiin, ja vaikkei nostaisikaan, tekee kirjaan tulevaisuudessakin tartuttua varmasti jo Ahokoivun piirrostyylin kauneuden vuoksi. Ihanan kaunis ja hurmaava kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Jim Dodge: Fup

2010-02-25T15:25:00.004+02:00

Fup (1983).
Pienoisromaani.
Basam Books 2004.

Pohjois-Kalifornialaisella farmilla asustaa kaksi eriksummallista miestä: 99-vuotias Jake-vaari sekä tämän tyttärenpoika, jättikokoinen Kirppu. Jake-vaari on ikuinen uhkapeluri, joka uskoo elävänsä ikuisesti salaisella intiaanireseptillä tehtyä viskiä juoden. Kirppu puolestaan on ärhäkän isoisänsä vastakohta, hiljainen nuorimies, jonka suurin intohimo on rakentaa loputtomasti aitoja framin ympärille, vaikkei heillä olekaan karjaa. Samalla hän käy sotaa aitoja hajottavaa villisikaa Lukkoleukaa vastaan. Sitten eräänä päivänä Kirppu löytää pienen sorsanpoikasen, jonka he nimeävät Fupiksi ja joka kasvaessaan alkaa emännöidä taloa.

Fup oli varsin hupaisa pieni kirjanen. Jake-vaarin ärhäkkyys ja Kirpun hiljaisuus täydentävät hyvin toisiaan ja kun yhtälöön lisätään Fup on koossa hupaisan absurdin tarinan eväät. Koko teoksen kantava voima on ehdottomasti Jake-vaarin äkkiväärä luonne ja protestanttinen työmoraali. Kerronnassa ei juurikaan ole ylimääräisiä koukkuja, vaan kertoo varsin johdonmukaisesti niin Jaken kuin sorsankin tarinan alusta loppuun, ainakin jonkinlaiseen sellaiseen. Ennen kaikkea kirja oli ihanan viihdyttävä makupala muiden kirjojen välissä luettavaksi.

Lionel Shriver: The post-birthday world

2010-02-24T16:31:00.001+02:00

HarperCollins, 2007.

Irina on lastenkirjojen kuvittaja, joka elää vakaassa parisuhteessa think-tank-tutkija Lawrencen kanssa. Yhdysvaltalaisen pariskunnan elämä Lontoossa on rauhallista ja vakaata, ja Irina pitää elämäänsä varsin onnellisena. Hänen elämänsä ei ehkä ole glamoröösia tai suurta tunteiden paloa, mutta suhde Lawrenceen on rakastava ja elämä turvallisten rutiinien täyttämä. Irinan turvalliseen elämään tulee kuitenkin kurttu, kun hän Lawrencen työmatkan aikana ajautuu syntymäpäiväillalliselle pariskunnan tuttavan, snooker tähti Ramseyn kanssa. Illan aikana Irina tuntee yllättäen vetoa snooker tähteen ja ajautuu tilanteeseen, jossa voisi suudella miestä. Tässä kohtaa Irinan elämä jakautuu kahteen rinnakkaistodellisuuteen. Toisessa Irina suutelee Ramseya ja ajautuu tämän kanssa salasuhteeseen Lawrencen selän takana, toisessa Irina vetäytyy ja jatkaa turvallista elämää Lawrencen rinnalla. Mutta onko kummankaan Irinan elämä sitä, mitä hän toivoo?

Post-birhtday world on sikäli oivallisesti rakennettu, että ensimmäisen luvun jälkeen jokaisesta luvusta on kirjoitettu kaksi versiota, pätkä molempien Irinoiden tarinasta. Lukija pysyy perässä siitä, kummasta Irinasta puhutaan ja tarinoiden vertailu on melko helppoa. Toisaalta kaksoisluvuissa piilee myös yksi krijan ongelmista, sillä kun sama ajanjaksoa käydään läpi kahdesti, sisältyy tarinaan suunnattomat määrät toistoa. Toisto ja kerronan yksityiskohtiin eksyminen tekivätkin kirjasta paikoin melko raskasta ja hidasta luettavaa ainakin minulle. Tietty toisto on tietysti tämän tyyppisessä teoksessa välttämätöntä, mutta tässä kirjassa sitä oli ainakin omaan makuuni vain aivan liikaa.

Toinen kirjassa minua vaivannut asia oli se, että vaikka pintapuolisesti oli Irinan elämä eri todellisuuksissa olevinaan hyvin erilaista, todellisuudessa molemmat tarinat oli rakennettu kulkemaan liikaakin samaa rataa pitkin. Toki osa yhteneväisyyksistä nosti hyvin esiin Irinan elämän eroja, mutta tämä tyylikeino oli paikoin vedetty niin yli, että se teki koko tarinasta huonolla tavalla epärealistisen. Paikoin oli todella vaikea uskoa, että Irinan elämä niinkin suurista elämäntyylin eroista huolimatta voisi mennä niin identisellä kaavalla. Aivan kuin elämän tapahtumat olisivat olleet kirjattuna Irinaan itseensä, eikä niihin vaikuttaisi mikään muu tekijä.

Toisaalta kirjan ansioksi pitää laskea, että se nosti hyvin esiin sen tosiasian, ettei mikään elämä ole täydellistä ja että valintojen seuraukset eivät ole mastuavalkoisesti joko hyviä tai pahoja. Se herätti pohtimaan, millä perusteilla sitä oikeastaan omia valintojaan tekee. Irinan tarina, vaikka paikoin olikin ärsyttävä, oli myös koskettava ja kun pääsin kirjan loppuun ei lopulta lainkaan harmittanut, että olin jääräpäisesti kahlannut kirjan loppuun asti. Ihan hyvä lukukokemus siis.

Eureka

2010-02-16T18:50:00.007+02:00

Syfy/Sub, 2006->.

Ehdin hetken miettiä, että voiko tähän blogiin kirjoittaa telkkariohjelmista, mutta sitten muistin, että tämähän on oma blogini, johon saan kirjoittaa ihan mistä huvittaa! Enkähän muutenkaan onnistuisi pitämään yllä illuusiota olevani vain korkeakulttuuria kuluttava kulttuurisnobi. Odottakaan vaan, kun chick-lit kausi iskee taas päälle! Mutta nyt takaisin television pariin.

Scifi on aina ollut oman tykkäämiseni ns. harmaalla alueella. En juuri vihaa scifiä, mutta aika harvoin se myöskään kuuluu ihan lemppari ohjelmiini/elokuviini/kirjoihini. Poikkeuksiakin tietysti on. Linnunradankäsikrija liftareille kuuluu pysyväiskokoelmaan useammassakin muodossa ja esimerkiksi Torchwood on nailinnut allekirjoittaneen useasti television ääreen. Samaan joukkoon lukeutuu myös Eureka.

Eureka kertoo Eurekan kaupungista. Vaikka Eureka ehkä päälisin puolin näyttääkin aivan tavalliselta yhdysvaltalaiselta pikkukaupungilta, ei se ole sitä, sillä sen olemassaolosta ja sijainnista tietää vain harva ja lähes kaikki kaupungin asukkaat ovat neroja. Kaupungin suurin työnantaja on Global Dynamics, hallituksen tutkimuskeskus, jonka pilottijaksossa todetaan olevan vastuussa lähes kaikista teknisistä läpimurroista viimeisen 50 vuoden aikana. Sarjan päähenkilö on seriffi Jack Carter, joka pilotissa ajautuu sattumalta kaupunkiin kuljettaessaan karkulaistytärtään Zoea kotiin. Isän ja tyttären vierailun aikana kaupungissa tapahtuu kuitenkin kummallisia onnettomuuksia, joista yhdessä myös kaupungin sheriffi loukkaantuu. Niinpä Carter löytääkin itsensä jakson lopussa Eurekasta uutena sheriffinä. Toisessa jaksossa myös Zoe ilmestyy kaupunkiin ja jää isänsä luo asumaan.

Sheriffi-isän ja kapinoivan tyttären lisäksi keskeisessä osassa sarjassa ovat puolustusministeriön agentti Allison Blake, Global Dynamicsin johtaja Nathan Stark, kaupungin yleismiesnero Henry Deacon sekä värikäs joukko muita kaupunkilaisia. Jokainen jakso rakentuu aina jonkin kummallisen, usein tieteellisistä kokeiluista johtuvan tapahtuman ympärille, jota Carter ja Blake yleensä Deaconin avustuksella yrittävät ratkoa. Sävy on tieteissarjoja parodioiva, mikä johtaa yleensä siihen, että yleensä ongelmia eivät ratkaise tutkijanerot vaan runsaalla maalaisjärjellä varustettu Carter.

Sarja oli hauska ja sopivan kevyt, joskin myös tummempia pohjavireitä sarjasta löytyy. Olen aina ollut hyvän parodian ystävä ja toisaalta Carteriin oli helppoa samaistua, sillä itsekin olen joskus kokenut olevani niin paljon fiksumpien ihmisten ympäröimänä, että heidän puheitaan ei tahdo ymmärtää. Sarjan komiikka on nasevaa, muttei liian alleviivaava, ja toisaalta mukana on myös tarpeeksi draamaa, ettei sarja jää höttöiseksi hattaraksi. Paikoitellen hahmot ovat ehkä vähän karikatyyrimaisia, mutta mielestäni kuitenkin sen verran vinksahtaneita karikatyyreja, etteivät ne ole ainakaan toistaiseksi alkaneet tympiä. Osaltaan tämä ehkä on myös varsin onnistuneen roolituksen ansiota.

Eureka kuuluu Suomessa Subin ohjelmistoon ja sen ensimmäinen kausi esitettiin jo syksyllä 2008 myöhäisillassa, jolloin taisin katsoa joka ikisen näytetyn jakson. Kun ensimmäinen kausi päättyi ja sarja jäi tauolle joulun aikoihin, jäi haikea olo, mutta myös pelko siitä, että toinen kausi esitettäisiin jo seuraavana keväänä vaihtoni aikana. Noh, sarja ei palannut ruutuun keväällä 2009 eikä edes koko vuonna, vaan sarjan toinen kausi starttari Subilla vasta viikko sitten tiistain myöhäisillassa. Ei voi kieltää, ettenkö olisi hihkunut riemusta, kun sarjan ohjelmatiedoista bongasin! Onneksi olen muutenkin yökyöpeli, niin myöhäinen lähetysaikakaan ei haittaa. Toivottavasti Sub jatkaa sarjan esittämistä myös toisen kauden jälkeen. Yhdysvalloissa kun on esitetty jo kolmaskin kausi ja neljännestäkin on tehty sopimus.

Up in the Air

2010-02-14T23:13:00.007+02:00

Up in the Air
Paramount Pictures, 2009.
Ohjaaja: Jason Reitman.

Työkseen ihmisiä irtisanova Ryan Bingham on tottunut elämään lentokentillä ja hotelleissa. Ne ovat hänen kotinsa, eikä hän valita. Itseasiassa Ryan nauttii elämäntavastaan ja pitääkin motivaatiopuheita turhasta painolastista luopumisesta otsikolla "What's in your backbag?". Ryanin suurin tavoite elämässä on rikkoa miljoonan lentomailin raja ja hän tekee kaikkensa saavuttaakseen sen. Mutta kun Ryan tapaa sattumalta kaltaiseensa naiseen, Alexiin, ja aloittaa tämän kanssa vapaan suhteen, alkaa hänen elämänsä muuttua. Samalla kun Ryan ja Alex sovittelevat tapaamisia kiireisiin aikatauluihinsa, päättää Ryanin yritys muuttaa irtisanomispalvelunsa verkon välityksellä toimivaksi. Työnsä menettämisestä huolestunut Ryan päätyy kuitenkin matkaan uuden järjestelmän kehittäneen kovapintaisen Natalien kanssa. Natalie on idealisti, jolle Ryan haluaa näyttää, millaista ihmisten irtisanominen todella on.

George Clooneyn tähdittämä Up in the Air oli ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. Clooney eläytyy taitavasti tavallista eläämää karttavaa Ryania, joka on pyrkinyt karsimaan elämästään kaiken turhan painolastin. Elokuva ei toimisi kuitenkaan, ellei Clooneyn suorituksen vastapainona olisi kahta loistavaa naista, Alexia näyttelevää Vera Farmigaa ja Natalieta taidokkaasti tulkitsevaa Anna Kendrickiä. Tarina, jota he hienosti tulkitsevat, on kaunis kudelma hienovaraista huumoria, ihmisenä kasvua ja kirpeää todellisuutta. Elokuva kosketti monella tasolla ja sai ainakin allekirjoittaneen niin hihittelemään hilpeästi kuin niiskuttamaan liikutuksesta. Erityisesti ihastuin tarinan realistisuuteen, siihen, että vaikka päähenkilöiden elämä ja työ on näennäisen erikoista ja poikkeuksellista. Sitäpaitsi olen aina ollut heikkona lentokoneen ikkunasta näkyviin maisemiin ja niitä tästä elokuvasta löytyy reilusti silmänruuaksi.

Alkaa näyttä kovasti siltä, että ohjaaja Jason Reitman on hiipimässä lempiohjajieni joukkoon. Koska olen pitänyt niin paljon näistä kahdesta viimeisimmästä elokuvastaan, Junosta ja Up in the Airista, pitänee seuraavaksi hakea käsiin myös Thank you for smoking.

Mean girls

2010-02-14T23:08:00.000+02:00

Mean Girls
Paramount Pictures, 2004.
Ohjaaja: Mark Waters.

Yhdysvaltoihin Afrikasta perheensä kanssa muuttava Cady Heron on ollut koko ikänsä kotiopetuksessa. Kun hän muuton jälkeen menee ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun, törmää hän keskelle high schoolin klikkien ja hierarkioiden viidakkoa. Cady ystävystyy nopeasti Janisin ja Damianin, koulun hylkiöihin, jotka opettavat hänet koulun tavoille. Kun koulun kuningatar Regina värvää Cadyn joukkioonsa, yrittävät Janis ja Damian saada Cadyn näkemään, millainen hirviö Regina on. Cady ei kuitenkaan ymmärrä heidän vihaansa ennen kuin Regina pettää Cadylle antamansa lupauksen ja suutelee Aronia, johon Cady on korviaan myöten ihastunut. Siltä seisomalta Cady alkaa punoa juonia Janisin ja Damianin kanssa Reginan tuhoamiseksi. Nyt Cadyn ei enää tarvitse tehdä muuta, kuin esitettävä Reginan ystävää, jotta suunnitelmat voivat toteutua.

Mean girls on todella yhdysvaltalainen elokuva. High school ja sen klikit ovat juuri niin kliseisiä kuin olla voi. Mutta onneksi itse elokuva ei ole yksi suuri klisee. Cadyn sukellus koulun hurjaan maailmaan on oikeastaan varsin hauskaa katsottavaa, etenkin, kun hän vertaa sitä Afrikassa oppimiinsa luonnonlakeihin. Toisaalta niitä kliseitäkin on osattu käyttää mainiosti hyväksi: nörtit ovat nörttejä, pissikset pissiksiä niin hvässä kuin pahassakin, mutta kaikessa koomisuudessaan pysyvät vielä uskottavuuden rajoissa. Elokuva on viihdyttävä, niinkuin pitääkin, mutta on sillä myös sanottavaakin. Tapahtumien mennessä hullumpaan ja hullumpaan suuntaan, kasvaa myös Cady ihmisenä ja oppii, miten high schoolissa tullaan toimeen. Hyvässä lykyssä katsojakin oivaltaa jotain tätä elokuvaa katsoessa. Mutta vaikkei oppisikaan, on Mean girls hauskaa katsottavaa jo sinällään ja erittäin viihdyttävää illankulua.

Linsey Lohan, ihan riippumatta siitä, miten hän julkisuudessa käyttäytyy, on varsin näppärä nuori näyttelijä ja sopii mainiosti hölmistyneen Cadyn rooliin. Myös monet muut nuorista näyttelijöistä (joskaan eivät ihan kaikki) tekevät kelvollista työtä elokuvassa. Lempihahmoksi kuitenkin elokuvassa nousi matematiikanopettaja, jota näyttelee Tina Fay. Toki tähän vaikuttaa myös yleinen Fayn fanitukseni, mutta kiistatta Fay on oivallinen näyttelijä ja sopii mainiosti näihin vähän kummallisiin rooleihin.

Alan Bennett: Father! Father! Burning bright

2010-02-13T00:14:00.007+02:00

Pienoisromaani.
Profile Books, 2000.

Mingley on keski-ikäinen opettaja, joka kuulee yllättäen isänsä saaneen kohtauksen ja tekevän kuolemaa sairaalassa. Hän kiiruhtaa isänsä sairasvuoteen äärelle ollakseen siellä, kun isän aika koittaisi, vaikkeivät isä ja poika koskaan tulleet erityisen hyvin toimeen. Sen sijaan niin Mingleyn vaimo Joyce kuin myös kaikki muut ihmiset tuntuvat pitävän Mingley seniorista. Mingley näkee isänsä kuoleman mahdollisuutena vapautua ja muuttua ihmisenä. Isä ei kuitenkaan kuole nopeasti, kuten Mingley oli kuvitellut, joten Mingley jää ajelehtimaan sairaalaan päiväkausiksi ainoana seuranaan vaihtuvat hoitajat ja vierailijat sekä hieman kummallinen täti.

Tutustuin Alan Bennettiin vuonna 2007 suomeksi ilmestyneen romaanin Epätavallinen lukija kautta ja ihastuin Bennettin tyyliin kovasti. Bennett on kuitenkin luonut uraansa enemmän TV-, elokuva-, teatteri- ja radiokäsikirjoittajana, joten saatavilla ei etenkään Suomessa ole kamalasti saatavilla. Sitä iloisempi olinkin, kun Father! Father! Burning bright tuli kirjastossa vastaan. Myös Father! Father! Burning bright on alkujaan kirjoitettu BBC:n TV-elokuvaksi. Tietyssä mielessä se pienoisromaanissa näkyikin ja ainakin minä kykenin näkemään, miten tarina olisi voitu filmatisoida. Teos ei ole samalla tapaa riemastuttava, kuin Epätavallinen lukija, mutta tarinan tummuuden sisään Bennett oli oikein onnistuneesti ujuttanut myös huumoria ja etenkin ihmisten absurdi käytös oli varsin huvittavaa. Sairaala on ilmeisesti mitä otollisin ympäristö nostamaan esiin ihmisten käytöksen absurdiuden sen kaikissa muodoissaan. Koko kirjasta, vaikka se olikin hyvä, jäi varsin kummallinen tuntuma, mutta kaipa se on ollut tarkoituskin.

Levyostoksia

2010-02-06T00:43:00.004+02:00

Kävin tänään levyostoksilla molemmissa Turun varteenotettavista levykaupoista: Levykauppa ÄXässä ja 8raidassa. Mukaan tarttui seitsemän levyä, yksi kaupanpäällinen ja tulipa samalla tehtyä yksi levytilauskin. Iso ostosten määrä ei kuitenkaan tarkoita, että puolet opintotuesta olisi kannettu levykauppaan, vaan että vihdoin ehdin käyttämään sen kiitettävän kokoisen levylahjakortin, jonka sain joululahjaksi.

Mitäpä siis tarttui mukaan? Tässä lista:

Samuli Putro: Elämä on juhla (Piti ostaa jo syksyllä, mutta aina kun olin kaupassa se oli lopuunmyyty...)
Tuomo: My own private Sunday (Keikalla jo harmitti, ettei kaikkia biisejä osannut, vaikka levy ihan tuore onkin.)
Kings of Convenience: Quiet it the new loud
Samae Koskinen: Vol.1
Rufus Wainwright: Release the stars
Mumford & sons: Sigh no more (Eräs nettituttavuus suositteli ja kovasti olen yhtyeeseen ihastunut.)
Vampire weekend: Vampire weekend
Indie Jones 4 ja kultainen 2000-luku (Levyaleen liittyvä kaupanpäällinen, joka meinasi tulla kahtena kappaleena. Sisältää kappaleita tämän vuosituhannen indieartisteilta.)
John ME: I am John (tilauksessa)

Saatan kirjoittaa näistä jotakin myöhemmin, mutta lupaamaan en mene, sillä olen ollut aina varsin huono kirjoittamaan musiikista.

Scandinavian music group Klubilla 30.1.

2010-01-31T13:31:00.003+02:00

Männä viikonloppuna oli taas ilo mennä Klubille keikalle, tällä kertaa kuuntelemaan Scandinavian music groupia. SMG on tällaiselle entiselle Ultra Bra fanille ollut tuttu alusta asti, vaikken oikeastaan suuremmin intoillut yhtyeestä ennen neljännen levyn, Missä olet Laila? ilmestymistä. Mutta sen jälkeen on SMG noussut henkilökohtaisessa rankingissa varsin korkealle.

Mutta palataampa Klubille. Saavuimme Klubille puolisen tuntia ennen keikan alkua lämppärin jo lopetettua ja onneksi saavuttiin edes silloin, sillä tupa oli todella täynnä. Nyt päästiin sentään kohtuullisen lähelle lavaa. Kun bändi saapui lavalle oli tunnelma heti katossa ja yleisö intoa hihkuva. Keikka lähti varsin vikkelästi kunnolla käyntiin ja heti alusta yleisö tanssi ja lauloi innolla mukana. Ennakkoon ei ehkä olisi osannut uskoa, että yleisö tanssii ja laulaa mukana niin paljon, mutta se nosti tunnelman salissa ihan kattoon. Vaikka kappaleet ehkä perusluonteeltaan ovatkin aika rauhallisia, oli niihin saatu kivasti potkua näissä keikkaversioissa.

Bändi soitti ainakin minun mielestäni koko keikan erittäin hyvin ja Terhin ja Pauliinan Kokkonen lauloivat erittäin kauniisti. Vähän etäinen tunnelma bändistä ehkä kuitenkin jäi, sillä kontaksi yleisöön päin oli melko niukkaa. Kovin virallisen kuuloiset spiikit teki lähinnä Antti Lehtinen rumpujen takaa, enkä ainakaan minä juuri edes nähnyt koko herraa keikan aikana, niin takana hän lavalla oli. Toisaalta koko yhtye vaikutti varsin otetulta yleisön innostuksesta ja Terhi laulatutti yleisöä useaan otteeseen niiden suurimpien hittien aikana.

Kovin tarkasti en muista keikan biisilistaa, mutta Tuomas teki oikein hyvän valistuneen veikkauksen. Omastapuolestani vain totean, että vieressä huitonutta känniääliötä lukuunottamatta ilta ei olisi voinut olla mainiompi! Kaunis kiitos siis niin seurueelle kuin yhtyeellekin.

Ian Whybrow: Pikku Suden ilkeilykirja

2010-01-24T13:55:00.006+02:00

Little Wolf's Book of Badness.
Kuvitus: Tony Ross.
Tammi, 1996.

Kaikki tietävät, että susien tulee olla ilkeitä, mutta Pikku Suden vanhemmat ovat huolissaan, että heidän pojastaan onkin kasvamassa kiltti. Siksi he kähettävät Pikku Suden kauas Räyhämetsän Kieroilukouluun, jossa Setä Isopaha voi opettaa hänelle yhdeksän ilkeilylakia. Matka on kuitenkin pitkä, eivätkä Setä Isopaha ja Kieroilukoulu oikein vastaakaan Pikku Suden odotuksia. Mutta Pikku Susi on päättänyt oppia ilkeilylait, jotta isä ja äiti antaisivat hänen tulla takaisin kotiin.

Muistan lukeneeni tämän Pikku Suden kotiin lähettämien kirjeiden kokoelman jo joskus ala-asteikäisenä ja tykästyneeni kovasti. Pikku Susi on herttainen pieni sudenpoika, joka oikeastaan haluaisi vaan olla vanhemmilleen mieliksi ja asustaa kotiluolassa. Mutta kun hänet heitetään ison seikkailun eteen, kohtaa hän sen pää pystyssä (vaikka ehkä jättääkin taskulampun päälle yöllä pimeässä). Pikku Susi on nokkelampi kuin toisinaan tutisevasta kuonosta voisi päätellä ja keksii kyllä ratkaisut pulmiinsa.

Whybrow on tavoittanut mielestäni erittäin hyvin pikkusuden aavistuksen pikkuvanhan äänen ja tyylin ja Pikku Suden kirjeet kotiin ovatkin sekä hauskaa että hellyyttävää luettavaa, vaikkei niissä ole turhia hienosteltu. Whybrown kirjoitusta tukevat mitä mainioimmin Tony Rossin kuvitukset. Mielestäni tämä onkin Rossia parhaimmillaan: yksinkertaista, kaunista ja humoristista samanaikaiseksi. Ne tukevat loistavaksi kirjan kirjeitä ja niiden kertomaa tarinaa ja tuovat etenkin Pikku Suden vielä lähemmäs lukijaa. Ja mikä tärkeintä kokonaisuus toimii loistavasti.

Mari Mörö: Kärrykoti kullan kallis

2010-01-24T13:41:00.007+02:00

Tammi, 2006.
Kuvitus: Christel Rönns

Päästäisen pojat Atte ja Sipi nauttivat elämästä täysin rinnoin. Ne eivät tiedä mitään parempaa, kuin lehtivarjolla puista alas liiteleminen parhaan ystävänsä, liito-oravan poika Tenhon kanssa ja pian on syntymäpäiväkin! Saman aikaisesti poikien isä etsii perheelle uutta kotia ruostuneen kurkkupurkin tilalle. Kärpän avulla sellainen löytyykin, nimittäin tilava ja kuiva kärrykoti, jossa on vieläpä omatoimihissi. Koko perhe riemuitsee uudesta kodista ja valmistautuu poikien kutsuihin, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Äidin käydessä lattialautojen välissä ruokavarastolla kärrykoti lähteekin liikkeelle Att, Sipi ja Tenho kyydissään! Vaan miten käy, kun pojat päätyvät löytöeläintalolle, missä kaikki on uutta ja vierasta?

Kärrykoti kullan kallis oli todella viehättävä suupalan kokoinen seikkailu. Pikkupäästäiset ovat lapsekkaan riehakkaita sähliä, vanhemmat huolehtivia mallivanhempia, löytöeläintalon väki asiaankuuluvan kirjavaa sakkia ja maailma päästäisen kokoinen. Mörö käyttää kieltä taitavasti, muttei lastenkirjalle liian vaikeasti ja Rönnsin iloinen kuvitus tukee hyvin tarinaa. Tätä kirjaa oli ilo lukea.

Tuomo Klubilla Turussa 23.1.

2010-01-24T00:28:00.008+02:00

Eilen illalla pääsin pitkästä aikaa keikalle Klubille, kun Tuomo tuli kaupunkiin! Olen ollut pari kertaa ennenkin herraa livenä kuulemassa, joten odotuksia keikalle oli kyllä ilmassa. Ja mukava ilta se kyllä olikin, mitä nyt Tuomo yhtyeineen oli yli puoli tuntia myöhässä.

Alkuun keikka lähti vähän hitaasti käyntiin. Pari ekaa (uutta) biisiä olivat vähän särmättömiä ja liian hitaita ja Tuomokin oli spiikeissään aika jäykkä (vaikka kyllä kamalan paljon rennompi kuin sillä ensimmäisellä keikalla, jonka pari vuotta sitten näin). Mutta kun parin biisin jälkeen kurvattiin vähän vanhempiin biiseihin, joissa tempo oli nopeampi niin nousi koko setti lentoon ja uudempiinkin biiseihin saatiin hyvä flow.

Parhaat hetket keikalla kuitenkin koettiin vasta keikan loppupuolella, kun koko bändi irrotteli kunnolla ja Tuomokin rentoutui yleisölle puhuessaan silmin nähden. Oikeastaan koko keikka kulminoitui varsinaisen setin neljään viimeiseen biisiin: rämisevän rokkaavaan uuteen kappaleeseen (jonka nimeä en tietenkään muista), hullun hienoksi funk-revittelyksi venytettyyn Ballroom girliin (joka ei koskaan ole ollut suosikkikappaleeni, mutta oli ehdottomasti tämän keikan paras veto), Won't worryyn (henkilökohtainen suosikkibiisini) ja setin viimeisenä soitettuun Don't take it too hardiin (joka ei jäänyt paljoa Ballroom girlistä jälkeen revittelyssä). Varsinaisen setin päälle Tuomo yhtyineen veti vielä iloiselle yleisölle kaksi encorea, ihanan hempeän My own private Sundayn sekä mahtavilla rämisevillä kitaroilla varustetun The grantin, jotka niputtivat koko illan loistavasti yhteen.

Tunnelma Klubilla oli koko illan mahtava ja ainakin itselle jäi todella hyvä fiilis koko illasta. Yleisö otti kontaktia lavan suuntaan ja, jahka pääsi vauhtiin, otti Tuomokin paljon kontaktia yleisöön. Ja kaiken kaikkiaan Tuomon kömpelyys spiikeissä ja naaman vääntely laulaessa oli ennen kaikkea aika sympaattista. Illan hauska sattumus oli myös, että satuin Klubille saavuttuani istumaan toisen yksin keikalle tulleen tytön viereen, jonka kanssa juttu luisti hyvin ja tulinkin viettäneeksi koko keikan. Iloisia sattumuksia on elämä täynnä.

PS. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua. Juuri ennen keikkaa tuli vaihdettua laukkua ja siinä hässäkässä kamera jäi pöydälle. Kuvat on siis otettu kännykällä.

The Departed

2010-01-23T17:04:00.006+02:00

The Departed.
Warner Bros, 2006.
Ohjaaja: Martin Scorsese.

Bostonin lähiöissä kasvaa kaksi toisilleen vierasta poikaa: William "Billy" Costigan, jonka suku on täynnä rikollisia sekä Colin Sullivan, jonka jo pienenä palvelukseensa pestaa rikollispomo Francis "Frank" Costello. Tahoillaan molemmat nuoret miehet aikusituvat ja valmistuvat poliisiksi. Hyvän ansioluettelonsa turvin Sullivan pääsee erikoistutkintayksikköön, jossa hän toimii Costellon kaksoisagenttina. Costigan puolestaan pestataan sukutaustansa vuoksi soluttautumaan Costellon rikollisliikaan. Costiganille rakennetaan rikosrekisteri ja hänet tuomitaan vankilaan, josta hänet päästetään ehdonalaiseen, jonka aikana hän käy tapaamisissa Sullivanin psykiatrityttöystävän kanssa. Melko nopeasti Costello nappaakin nuoren miehen riveihinsä ja lähipiiriinsä.
Sitten Sullivanille selviää, että Costellon liigaan on soluttautunut poliisi. Saman aikaisesti myös Costiganille alkaa epäillä, että joku erikoistutkintayksikössä on Costellon leivissä, ja silmukka molemmin puolin alkaa kiristyä ja takojahti alkaa.

The Departed on hurjan intensiivinen ja synkeä elokuva. En ole koskaan ollut suuri rikoselokuvien ystävä, mutta Costiganin ja Sullivanin kiihtyvällä tahdilla toisiinsa kietoutuvat tarinat vetivät myös minut mukaansa. En myöskään ole koskaan ollut suuri kummankaan elokuvan pääosan esittäjän, Matt Damonin tai Leonardo DiCaprion, fani, mutta sen verran hyvin nämä herrat Sullivanin paljastumisen pelon (Damon) ja Costiganin kasvavan ahdistuksen (DiCaprio) tulkitsevat, ettei heitä voi huonoina pitää. Oma lukunsa on myös Jack Nicholsonin hyytävän julma Costello, johon ainakaan minä en tosielämässä haluaisi todellakaan törmätä. Henkilökohtainen suosikki elokuvan roolisuorituksista oli kuitenkin Mark Wahlbergin rääväsuinen ja jyrkkä poliisi. Ihan syystäkin Wahlberg oli ehdolla sivuosa Oskarin saajaksi.

Scorsesen elokuva on mielestäni loistava elokuva ja olen tyytyväinen, että tulin sen televisiosta katsoneeksi. Kuitenkin jännittävää kyllä, kun olen elokuvasta ihmisten kanssa puhunut, on moni sanonut, ettei tämä jenkkiversio pärjää alkuperäiselle hongkongilaiselle Infernal Affairs -elokuvalle. Pitänee siis jossain vaiheessa perehtyä myös alkuperäisversioon.

Kirjava huntu

2010-01-21T10:42:00.003+02:00

The Painted Veil.
Warner Independent Pictures, 2006.
Ohjaaja: John Curran

Koppavalla ja turhamaisella lontoolaisella seurapiirineidillä Kitty Garstilla ei ole mitään halua avioitua, mutta äitinsä painostuksesta päätyy rakkaudettomaan avioliittoon jäykän bakteeritutkija Walter Fanen kanssa. Venetsian häämatkan jälkeen pari asettuu Shanghaihin, missä Walter työskentelee valtion laboratoriossa. Avioparin ei löydä yhteyttä ja sillä aikaa, kun Walter uppoutuu työhönsä, Kitty tapaa naimisissa olevan varakonsuli Charles Townsendin, jonka kanssa ajautuu suhteeseen. Mutta kun Walter saa tietää vaimonsa suhteesta, pistää hän tämän valinnan eteen: joko hän pettämisen perusteella tai Kitty seuraa häntä kauaksi Kiinan sisämaahan alueelle, jossa on valloillaan koleraepidemia.

Kirjava huntu on yksi niitä elokuvia, jotka oikeastaan kannattaa katsoa jo niiden kauneuden vuoksi. Kiinan hehkuvat värit toimivat hurmaavana vastapainona Walterin ja Kittyn ajoittain jäisen kylmälle suhteelle. Molemmat pääosan esittäjät Edward Norton ja Naomi Watts tekevät hyvää työtä kuvatessaan Walterin ja Kittyn tunteiden nyansseja ja henkistä kasvua tarinan edetessä. Etenkin Nortonin kyky tulkita Walterin tukahdutettua raivoksi muuttuvaa rakkautta on ihailtavaa. Koko elokuvan kauneus ja surumielisyys sitoi minut tiukasti sen ääreen mainoskatkoista huolimatta, vaikka yleensä lähden ajelehtimaan, jos elokuvassa on mainoskatkoja.

Petteri Tikkanen: Eero

2010-01-19T16:22:00.000+02:00

Like, 2009.

Eero haluaisi leikkiä Kanervan kanssa, mutta Kanerva on kasvanut, eikä häntä enää kiinnosta Eeron seura. Kun Kanervasta ei saa seuraa, menee Eero vierailulle ukin luokse. Ukilta Eero tahtoisi kuulla sotajuttuja, mutta ukki kyselee tyttöystävän perään. Niinpä Eero päättää hurmata tytön.

En ole lukenut Eeroa edeltänyttä Kanerva-albumia, mutta en usko sen haitanneen lukukokemusta. Eero on elämänmakuinen ja suupalan kokoinen kertomus, jota oli ilo lukea. Lapsen maailmassa on harvoja yhtä kummallisia asioita, kuin isoksi kasvaminen ja juuri siitä Eerossa on kyse. Ja vaikka itse en olekaan ollut pieni poika, on Eeroon helppo samaistua. Samaan tapaan olen minäkin ollut hämmentynyt pienenä.

Petteri Tikkasen kuvitus on ihanan eloisaa ja mehevää. Siinä yhdistyvät mainiosti toisaalta pelkistetty viiva, toisaalta veikeät yksityiskohdat. Myös isot ruudut ja pinkki tehosteväri toimivat mainiosti. Kaiken kaikkiaan Eero oli oikein viihdyttävä lukukokemus.

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky

2010-01-19T15:59:00.000+02:00

Suuri Kurpitsa, 2009.

Täydellinen Tuuli, Tyly-Lyly, Ilkeä-Iida ja muut anarkafeministisen ryhmän naiset kokoontuvat aamulla tarkastamaan edellisen illan tukikeikan tuottoa. Kaikilla on edellisenä iltana ollut hauskaa ja ilta on tuottanut jopa odotettua paremmin, joten joukkio on iloisella tuulella. Sitten he kuulevat uutisen, että joukosta puuttuva Mira on raiskattu edellisenä yönä. Jokainen joukosta reagoi uutiseen eri tavoin: suuttuen, pelästyen, kauhistuen, raivostuen, syyllistyen. Kaikki heitä yhdistää kuitenkin se, että he eivät aio jäädä uhreiksi, vaan taistella ystävänsä puolesta niin, kuin he ovat tottuneet taistelemaan naisiin kohdistuvia rajoituksia vastaan ennenkin.

Tuuli ja myrsky on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista sarjakuva-albumeista ja kaunokirjallisista teoksista, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Aiheena raiskaus on äärimmäisen vaikea teokselle kuin teokselle, mutta Tiitu Takalo onnistuu siinä mielestäni erittäin hyvin. Se herättää asiaan kuuluvaa raivoa, mutta myös myötätuntoa ja toivoa. Ihailin kovasti albumin naisten rohkeutta olla juuri sellaisia kuin ovat. Ja vaikken olekaan niin anarkistinen, kuin teoksen naisjoukkio, oli lukukokemus omaa feminismiä vahvistava lukukokemus. Kuitenkaan tämä albumi ei ole jotain, jonka pariin toivoisin itseni kaltaisten tiedostavien nuorten naisten eksyvä, vaan ihan kaikkien. Puhutaanhan teoksessakin siitä, kuinka ihmisten erottelu esimerkiksi sukupuolen perusteella on yleensä turhaa ja tarpeetonta. Uskon myös, että tarinalla on annettavaa erilaisille ihmisille monilla eri tasoilla.

Erityisesti kiitosta ansaitsee mielestäni myös Takalon fantastinen kuvitus. Ihmiset ovat realistisia ja eläviä, toisiinsa nähden erilaisia, mutteivät karikatyyreja. Takalolla on fantastinen taito ilmaista asiaansa visuaalisesti ilman turhaa kirjallista avaamista. Pelkän kuvan perusteella on mahdollista päästä kiinni siihen, keitä tarinan henkilöt ovat ja mitä he tuntevat. Moni sarjakuvataiteilija ei pysty samaan.

Kaiken kaikkiaan Tuuli ja myrsky oli loppuvuoden parhaita ja koskettavimpia lukukokemuksia ja albumi, joka päätynee ennen pitkää myös omaan hyllyyn omana niteenä.

Helsingin Sanomien artikkeli Tiitu Takalosta.

Spirit - villi ja vapaa

2010-01-19T00:50:00.002+02:00

Spirit: Stallion of the Cimarron.
Dreamworks, 2002.

Toissa viikonloppuna vanhempien luona vieraillessa tulin päivällä muiden puuhien ohessa katsoneeksi tämän ainakin minulta aiemmin ohi menneen animaation. Spirit - villi ja vapaa kertoo Spirit nimisen nuoren mustangi orin tarinan 1800-luvun villissä lännessä. Nuori Spirit on laumansa johtaja, joka yrittää suojella laumaansa kaikin keinoin, mutta päätyykin itse ratsuväen vangitemaksi. Vankeudessa armeijan kapteeni yrittää murtaa itsepäisen hevosen ja saada sen kesyyntymään. Spirit kuitenkin onnistuu pakenemaan mukanaan intiaanipoika Pikku Puro, jonka kautta Sade nimisen tamman. Spiritin lauma ei kuitenkaan ole vielä turvassa ja se joutuu yhä uusien haasteiden eteen.

Siltä pohjalta, että elokuva on Shrekin tekijöiltä olisi voinut kuvitella Spiritinkin olevan kihelmöivän viihdyttävä animaatio. Kuitenkin on todettava, että Spirit ei yllä lähellekään Dreamworksin parempia tuotoksia. Tarinan kaari on lähes rasittavissa määrin ennalta arvattava ja stereotyyppinen: pitää olla se ehdoton paha ja erehtymätön sankari. Aika monet amerikkalaiselle elokuvalle tyypilliset kliseet olisi kuitenkin voinut antaa anteeksi, jos elokuva olisi muutoin ylittänyt lajityyppillisä kompastusiviä. Pahin ongelma ainakin minulle oli elokuvan päälle liimattu Spiritin kertojaääni. Elokuvassa puhuttiin vähän ja mielestäni kuvallinen kerronta kannatteli tarinaa oikein mainiosti, mutta jostain syystä tekijät eivät olleet uskoneet tarpeeksi kykyynsä välittää tunteita animaation keinoin, vaan olivat päätyneet lisäämään tarinan "käännekohtiin" Spiritin kertomaan, mitä tapahtui. Se oli turhin ja rasittavin osa koko elokuvaa, sillä kertojaäänen pätkät olivat liian harvassa ja päälleliimattuja, eikä niitä olisi millään muotoa tarvittu viemään tarinaa eteenpäin. Nyt kertojaääni teki elokuvasta halvan tuntuisen ja korosti sen kliseitä.

Animaatiojäljen suhteen en ole mikään asiantuntija, mutta mielestäni etenkin hevosten animointi oli onnistunut elokuvassa hyvin. Ihmisiä ei ehkä voi pitä keskivertoa parempina, mutta sitäkin kompensoi ympäröivän maailman henkevyys. Elokuvaan oli melko uskottavasti luotu mennyt maailma uudelleen. Kaiken kaikkiaan elokuva oli ihan mukiin menevää katsottavaa, mutta maailmaa mullistaa teosta siitä ei saa.

Hei me kulutetaan kulttuuria

2010-01-09T14:19:00.000+02:00

Minulla on ollut onnea, sillä olen syntynyt kulttuuria rakastavaan perheeseen. Vanhempani ovat pienestä pitäen vieneet minua ja veljeäni kulttuurin äärelle sekä tuoneet sen kotiimme. Kotonamme on aina ollut paljon kirjoja ja meille on niitä luettu. Meitä on viety teatteriin ja museoihin. Ja perheemme on matkustanut myös reilusti ja matkoilla perehtynyt paikalliseen kulttuuriin.

Aikuistumisen myötä nämä lapsuudessa opitut tavat ovat jääneet elämään. Luen paljon, kuuntelen runsaasti musiikkia, käyn toisinaan keikoilla, museoissa ja teatterissa sekä katson elokuvia niin kotona kuin teatterissakin. Nautin kulttuurista laajalla skaalalla ja esimerkiksi pyrin lukemaan vähintään kirjan viikossa. Kuitenkin viime aikoina olen kokenut, että haluaisin enemmän pitää kirjaa omista kulttuurikokemuksistani ja jakaa niitä muiden kanssa. Siksi siis olen aloitan tämän uuden blogin. Tarkoitukseni on kirjoittaa lyhyehköjä vinkkaustyyppisiä arvioita, pitää blogin tunnelma kevyenä ja suhteellisen simppelinä. Kommentointi on erittäin tervetullutta ja toivottavasti myös lukijoilla on mukavaa blogini parissa!

PS. Tein tämän blogin starttaamisen yhteydessä myös kulttuurikuntotestin YLE:n sivuilla. Tuloksien mukaan täällä ollaan ihan hyvässä kulttuurikunnossa. Jatkakaamme siis samaan malliin!